Lowiisa oli pieni kaunis tyttö. Mutta aiwan wahingollinen oli
kehuminen, jonka se yhtenään sai kuulla tytöltä joka sitä puki,
kaikelta talonwäeltä, ja warsinkin entiseltä ammaltaan, sillä jokainen
kehu sitä niin kauniiksi ja ihanaksi, ja että hän joka päiwä kaunistu
kaunistumistaan, niin jotta hän kohta olisi kauniin koko tienualla.
Lowiisa kuunteli mielusesti tätä järjetöntä puhetta ja ansaihtematonta
ylistystä, ja luuli siis ansahtewansa suuremman arwon kun muut lapset,
joille kowa onni ei lahjottanut semmosen kauneuwen kun hänelle.
Sentähen kun se näki yhtä-ikäsiensä olewan rokonarpisia, rumia eli
muuten rampoja, niin se kartto heijän seuroansa, eikä tahtonut
leikitellä niijen kanssa, woan pilkkasi heitä heijän rumuutensa tähen
ja nauro heijän onnettomuuwelle.
Murheekseen hawahti isä ja äiti kohta Lowiisan häpiällisen ylpeywen,
ja ko'ettiwat siis monella keinolla taiwuttaa tytärtään siitä pahasta
tawasta. Kerran kun se isänsä keralla meni puutarhaan, pyysi se häneltä
omenoita heijän wieressä kaswawasta omenapuusta, jossa kaswo mehunen
he'elmä, waikka se oli weärä ja ruma, ja siis peältä nähen ei mistään
arwosta. Likellä tätä kaswo kaunis, suora ja monella tawalla imeisiltä
koristettu omenapuu, mutta sen he'elmät oliwat wihawia ja karwaita,
waikka ne peältä nähen oliwat ihania. Isä tarjosi sille kaksi kauniin
puun omenoista, mutta Lowiisa tahto weärän puun he'elmiä, jotka oliwat
mainion hywiä.
"Siis neät kuinka wäleen imeinen tuloo petetyksi, kun hän ainuastaan
kahtoo kauneuwen peälle," sano isä. "Ikäänkun tuo suora ja kaunis puu
kantaa wihawan ja karwaan he'elmän, samaten on myös useen ihmisienkin
kanssa. Kaunokainen soattaa sywämmensä ja tapoinsa puolesta olla warsin
ruma, kowa ja paha; mutta ruma ja rampa olla helläsywämminen, siweä
ja hywätapanen. Sentähen opi tästä puoleen ettei ruumiin ihanuuwesta
arwata kennenkään sisällistä ansiota, — ettei kauniin aina ole paras, —
ja että ruman ja rososen kuoren alla soattaa mehunen ytin."
"Sano minulle, Lowiisani," kysäsi isä, "miksi et mielusesti leikihtele
serkkusi Arwon ja Pirjon kanssa?"
Häpien ia soperoiwalla eänellä saneli Lowiisa: "Niin... serkkuni
Arwo... ja Pirjo"... Se lensi punaseksi ja tahto moahan ikäänkun
ujostellen sanoa mitä hän ajatteli.
Isä. Kyllä minä ymmärrän mitä ajattelet; hyö eiwät ole niin kauniit kun
sinä, eiwätkä warainsa wuoksi taija käywä niin kauniissa ja hienoissa
woatteissa, kun Perttu ja Sohwi joijenka kanssa niin mielusesti
leikihtelet; eikös niin? Arwon selkä on koukussa ja Pirjolla oli
wakaisena rokko, josta sen silmät tuliwat turmeltuiksi ja kaswot
arpisiksi; mutta onko se näijen hywien lapsien syy?
Lowiisa. Ei sunkaan.
Isä. Onko siis oikeen että sentähen niitä ylenkahtoa? Etkö tiijä
että jokainen kehuu Arwoa että hän on ahkera lukemaan ja kirjottaa
kauniisti? Mutta Perttua moittii kouluttaja wallattomaksi ja niin
perin laiskaksi lukemaan, että Arwon useasti pitää häntä auttaman ja
opettaman, ja monasti Arwo ainuastaan houkuttamalla taitaa esteä sitä
wallattomuuwessaan tekemästä wahinkoita; eikös niin?
Lowiisa. Kyllä on tosi että Arwo on ahkera ja hywä poika.
Isä. Pirjo samaten. Et sinä eikä Sohwi osoa neuloa niin siewästi ja
kauniisti kun se. Ja useen lukiissanne se selittää teille paikkoja,
joita ihte etten ymmärrä. Kun teillä on ikäwä niin Pirjo tarinoi jonkun
jutun ja lystiä satuja, tahi moaloa huwiksenne kaikellaisia eläwien
kuwia ja kukkia. Mutta kuitenkin on ikäänkun häpiäsitten leikitellä sen
kanssa ja sen seurassa. Onko tämä oikeen?
Nyt hawahti Lowiisa että hän oli käyttänyt ihteäan warsin pahon Arwoa
ja Pirjoa wastaan. Se seiso hetkensä waiti ja pahoilla mielin että
hän oli ollut niin ymmärtämätön; mutta kun se hiljankin piti rupeaman
puoltamaan käytöstään heitä kohtaan, puuttu siltä puhe ja kyyneleet
kiiluwat sen silmissä.
Isä, waikutettu tyttärensä katumuksesta ja rikoksensa tunnustamisesta,
anto sillen anotut omenat. Tyytywäisellä mielellä se nyt otti nämä
wastaan suuteli kiitollisuuwella isänsä kättä, eikä epäillyt ettei isä
häntä rakastasi ja antasi hänellen anteeksi.
Isä unoutti mielusesti mitä hänen tyttärensä ymmartämattömyywessä oli
rikkonut hywiä serkkujaan wasten, ja kysäsi hywyywellä: "Wieläkö nyt,
Lowiisani, olet tyytömätön olla Arwon ja Pirjon seurassa?"
Lowiisa. En koskaan, isä kulta! Kumpa minäkin taitasin olla niin siweä,
ahkera ja hywä kun hyö owat!
Samassa tuli nämät hywät lapset puutarhaan terwehtimään Lowiisoa.
Että näytteä heille kunniata ja ystäwyyttä, ano se nyt isältään
omenoita Arwolle ja Pirjolle. Tähän myöty kohta hywä isä. Heti tarjosi
Lowiisa ilosesti ja ystäwällisesti omenoita wierailleen, ikäankun
wakuutokseksi, että hyö nyt oliwat sywämmellisesti terwetultuja.
Tästä lähin oli Lowiisa kernaasti niijen seurassa; ja wiimen hyö
oliwat siweytensä ja hywyytensä tähen sen mielestä rakkaammat, kun muut
leikkikumppanit. Se oppi myös ettei koskaan woatteijen koreuwen jälkeen
peätteä imeisen sisällistä arwoa, ja että ainuastaan äly, hywät tawat
ja siweys owat ihmisen kunnia ja totinen arwo. Se hawahti myös kuinka
turha on ylpeillä kauneutensa tähen, sillä kaunis muoto ei ole ihmisen
oma ansio, mutta Jumalan antama lahja; ja että siis pitäsi opin, taijon
ja hywien tapoijen kautta kokea ansaita ihmisien rakkauwen; sillä
ymmärrys ja awut owat jokaisen ylistettäwin ja parain kauneus.