Joku ymmärtämätön oli pienelle Hermannille joaritellut kaikellaisia
tyhmiä ja järjettömiä satuja kummitoksista ja muista olemattomista
hengistä. Musta ukko oli kummitos, jota warsin saiwat pojan pelkeämään.
Sentähen kun hän ensimmäisen kerran näki yhen noenlakasian, juoksi
hän wapisten pelosta pakoon kyökkiin, luulten siellä olewansa häjyltä
piilossa; mutta noenlakasia tuli sen jälessä kyökkiin, sillä se aiko
sieltä alotella työtään, koska sieltä paremmin waro peäsewänsä toisiin
takantorwiin. Tuskassaan hyppäsi Herman toiseen huoneeseen ja pistiin
lawan alle, waroen nyt löytäneensä ankarimman piilopaikan. Mutta wähän
ajan perästä näki se kauhistuksekseen mustan noenlakasian laskeuwan
takantorwen kautta tähänkin suojaan. Heti lähti Herman, sywän suussa,
pakoon puutarhaan, jossa hän piilotteliin ison puun suojassa, ja
kahteli hämmästyksellä ympärilleen, josko musta ukko wielä ilmauntusi
häntä ajelemaan. Samassa tuli noenlakasia katolle ja rupesi laulamaan,
niinkun heijän tapansa on.
Nyt rupesi Herman wärisemään kun hoawanlehti ja huutamaan apua niin
korkealla eänellä, että isä tuli kiireesti ja säikähtyneenä kahtomaan
mikä pojalle oli tapahtunut. Mutta tämä ei kauhistukselta soanut
puhutuksi, pait wiittasi käellään huolellisilla ilweillä katolle päin.
Waikka isä oli mielipahoissaan, että hänen poikansa oli opetettu
niin suotta pelkeämään, ei hän kuitenkaan ensimmältä taitanut muuta
kun nauroa. Siitte selitte hän pojallensa että semmosen miehen työ
on tarpeellinen ja wälttämätön, warsinkin suurissa kaupunnissa, jos
tahtoo esteä walkean wahingoita. Sillälailla se hiljankin sai Hermannin
uskomaan, että on warsin turha pelätä noenlakasiata sentähen että se on
musta.
Herman ujosteli tätä ymmärtämättömyyttään, ja lupasi ihtekseen ettei
millonkaan eneä kuunella ja uskoa ymmärtämättömien ihmisien joutawia
joarituksia kummitoksista.