Selkeänä kewätpäiwänä saiwat Kallu ja Hetu luwan seurata iseään
johonkuhon kaupunnin ympäristöllä olewaan puutarhaan. Isän puetessa
iloiliwat lapset eteestuwassa, jossa Kallu, ilossaan keikkuen ympäri,
tapaturmasesti kepillään taitto kalliin ja ihanan kukan, jonka
isä kauwan omassa huoneessaan suurella huolella oli hoijellut ja
säilyttänyt, kerran siitä soahakseen joutuneita siemeniä.
"Woi, mitä nyt teit?" sano huoletettu Hetu, nostaen lattialta
kukan, jonka se wielä piti käessään isän samassa tullessa tupaan.
Mielipahoissaan se kahto häneen, sanoen: "Mitä, kauniin kukkaseni olet
katkassut? tiesithän mitenkä sitä hoitelin?"
"Hywä isäni," sano Hetu wähän hämmästyneellä eänellä, tarttuen isänsä
käteen, "elä ole pahoilla mielin; pelkeän isän meihin suuttuwan."
Laupiaalla eänellä wastaeli isä: "En ole suutuksissa; mutta pelkeän
kun tulemme wieraaseen puutarhaan, sinun sielläkin rupeawan taittamaan
kukkia, joita neät. Nyt en sinua tohi ottoa mukaani."
Hetun silmät aleniwat ja se lensi punaseksi, mutta ei sanallakaan
pitänyt puoltaan kowoa peätöstä wastaan. Nyt ei Kallu kauwemmin
taitanut salata totuutta. Itkien se tuli isänsä luokse, suuteli
sen kättä ja sano: "Hetu on wiaton, mutta minä, katkasin kepilläni
tapaturmasesti isän sorean kukan. Minun siis rangastukseksi pitää
jeämän kotiin, ja Hetu soa mennä kerallasi."
Isä, joka sywämmellisesti tuli liikutetuksi näijen hywien lapsien
helleywestä toinen toistansa kohtaan, syleili kumpasta, anto suuta ja
lausu: "Molemmat oletten minun hywät lapseni, ja molemmat soatte minua
seurata. Oli kyllä pahasti tehty Kallulta niin huolimattomasti särkeä
kukkastani, josta olen nähnyt niin paljon waiwoa; mutta mielelläni
unoutan tämän wahingon, koska neän teijän niin hywästä ja totisesta
sywämmestä rakastawan toisianne."
Kallu ja Hetu ihastuwat, eikä hywä isä tarwinnut katua ottaneensa heitä
mukaansa wieraaseen puutarhaan.