Kun Wilhelm ja Hannu kauniina syksypäiwänä ahkerasti oliwat lukeneet
ja siististi ja wireästi toimittaneet pienet askareensa, saiwat hyö
äijiltään luwan, jälkeen puolenpäiwan kahenkesken mennä puutarhaan
iloilemaan.
Pojat iloiliwat siellä hetkensä kauniisti ja taitawasti, niinkun hywien
lapsien tapa aina on sillonkin kun owat yksinään, rupesiwat sitte
juoksemaan ympäri puutarhoa, jossa kaswo monta he'elmäpuuta, ja niijen
seassa yksi nuori omenapuu, joka nyt ensimmäisen kerran kanto omenoita,
erinäisen hywiä; mutta äiti ei wielä noukkinut niitä, sillä se seästi
tämän ilosan työn puolisolleen, jonka istuttama puu oli, mutta nyt
matkusteli asioitaan toimittamassa.
Poikiensa, jotka aina oliwat tottuneet hänelle kuuliaisiksi, ei
hän uskonut koskewan eli maistawan näitä omenoita, koska heitä oli
kielletty.
Mutta kun pojat juoksiwat tämän puun siwute, huomasi Wilhelm kaksi
moahan puonnutta omenata, joista se heti, unouttaen [Unoutan, yksi kun
unhotan.] äitinsä kiellon, anto yhen Hannulle ja piti ihte toisen.
Wasta syötyänsä omenat, juohtu Hannun mieleen, että äiti oli kieltänyt
heitä koskemasta tämän puun he'elmiin. "Woi toki, Wilhelm," sano siis
Hannu, "nyt olemma olleet tottelemattomat ja syöneet isämme omenoita!
Mitähän äiti nyt wirkkaa? Mitenkä paraiten peäsisimme tästä pulakasta?"
Wilhem. Mitä joutawia! Eihän se tiijä että myö olemme niihin koskeneet.
Hannu. Mutta pitäsimme sille ilmottoa tämän rikoksemme; tiijät sen
ihtekkin aiwan hywin, että hywä äitimme paraiten antaa anteeksi, jos
hänelle tunnustamme rikoksemme ja erhetyksemme.
Wilhem. Mutta kun olemme olleet näin tottelemattomat äitiämme wastaan,
niin soamme ehkä wihtoja. Tuo sunkaan ei olisi hauska.
Hannu. Mutta kuitenkin hywin ansaittu.
Wilhem. Kyllä niin lie; mutta äijin on aina sillon paha mieli, ja sitä
en mielelläni soisi.
Hannu. En minäkään; mutta eikö se huolettasi sitä wielä enemmän jos hän
soapi tieteä rikoksemme, waikka myö salattasimme sitä häneltä? Minä en
mitenkään ilosena taitasi äitiäni lähestyä, jos sywämmessäni tietäsin
tehneeni pahoa, jota en wielä olisi hänellen ilmottanut, ja soanut
siltä anteeksi. Eikö meijän pitäsi punistuman ja häpiämän, kun se meitä
rakastaa ja puhutteloo hywiksi lapsikseen, kun kuitenkin rikoksilla,
joita siltä saloamme, olisimme mahottomat hänen hywyyteen?
Wilhem. Aiwan oikeen, Hannu kulta! Mennään siis hänen luokse
tunnustamaan tottelemattomuutemme! Ehkä soamme anteeksi.
Weljellisesti lähtiwät huolelliset pojat käsi käessä hakemaan äitiään.
Kun löysiwät hänen, sano Hannu wapisewalla alaisella eänellä ja
ujosilla silmillä: "Hywä äiti, toas olemme olleet tottelemattomat,
josta ansaihtemme rangastuksen; mutta elä kuitenkaan meihin pahastu,
sillä emme muistaneet että teimme tahtoasi wastaan."
Sitte tarinoi Wilhem mitä jo tiijämme puutarhassa tapahtuneen.
Mielellään hywä äiti anto anteeksi totuutta rakastawille lapsilleen,
sillä muistutuksella, että toiste tarkempaan panisiwat mieleensä hänen
neuwot ja käskyt, etteiwät eneä rikkosi niitä wasten.