Äiti. Se pieni wuonna, jonka tuonon minulta sait; anna sen.
Kaisa. Siitä en millään muotoa hennosi luopua!
Äiti. Anna siitte ne kaksi Pientä kyyhkystä, joita joka päiwä niin
ahkerasti syöttelet ja hywittelet.
Kaisa. Kaikesta omaisuuwestani, äiti kulta, owat ne minusta rakkaimmat.
Äiti. Juur sentähen pitäsit niitä antaman weljellesi. Jos Jussia
rakastat, niin pitäsit hänellen antaman jotain, joka myös on sinunkin
mieleisesi; muuten ei lahjasta paljon ole.
Kaisa. Pitäsikö minun siis antaman Jussille kaikki kun on minun
mieleiseni?
Äiti. Ei ikään, lapseni! Anna hänelle mitä ihte tahot, ja niin paljon
kun lysteät.
Kaisa arweli ensin wähän aikoa, mutta sano sitte: "Pienet rakkaat
kyyhkyseni minä annan weljelleni, ja sion hänelle kukistostani myös
kauniin kukkapätineen." [Ruohtista lainattu sana kukkaranssi ehkä
tutumpi kun kukkapätine.]
Nyt otti äiti tyttärensä hellästi syliinsä, sanellen: "Sen kautta
ilahutat sekä minua että Jussia."
"Mutta ihtelleni se on wielä ilosempi," sano Kaisa wilkkaasti. "Kuinkas
lysti nähä Jussin iloa, kun soa kyyhkyset ja kukkapätineen!"
Äiti. Ylihuomenna soat myös kuhtua Jussin ja omat tuttawasi
wieraiksenne, ja puutarhassa hywitellä heitä omenoilla ja muilla
makeilla, joita minä sillon teillen annan. Ole sinä emäntä ja Jussi
isäntä.
Kaisa suuteli kiitollisesti äitinsä kättä, ja kippaili ilosta, suoten
Juhannuksen olewan jo huomenna.