Isä. Se on aina ollut rehellinen, ja se on hänellen ilo että tehä
hyweä, sentähen on Jumala myös runsaasti siunannut sitä.
Koaprel. Mutta olisko Jumala meitä rangassut, jos luwata olisimme
ottaneet sen omenoita?
Isä. Etkös kuullut missä woarassa olisimme olleet, jos luwata
lähestyimme hänen he'elmäpuita? Eikö olisi ollut kyllä kowa rangastus,
jos jalkamme olisi katkenneet, ja ehkä ikämme raajarikkona täytynyt
wietella päiwiämme?
Koaprel. Mutta ei se rangastus olisi Jumalalta tullut; silla eikös se
äskönen mies lie wirittänyt ketunrauwat?
Isä. Aiwan niin, poikani, mutta Jumalan sallimisen kautta; silla Jumala
wallihtoo moalimata ja käyttää tapaukset niin, että kaikki kun tapahtuu
on hywille palkaksi ja pahoille rangastukseksi. — Että tarkemmasti
selitteä tätä, tahon kertoa tapauksen oman lapsuuteni ajasta.
Koska wielä olin wanhempieni luona, ja olin melkeen sinun ikänen lapsi,
oli meillä kaksi puutarhanhoiteliata lähimmäisinä noapurina. Sen nimi,
joka asu oikealla käellä oli Luikkanen, ja Maukonen oli wasemmalla
käeltä asuwa. Luikkasella oli poika, jonka nimi oli Risto, ja Maukosen
poika oli Penttu.
Ristolla oli se paha ja ruma tapa, että yhtenään heitteä kiwiä,
ilman arwelemata jos hän sen kautta soattasi tehä wahinkoita. Isänsä
puutarhassa hän alinomoa heitteli, että kaikki noapurit pelkäsiwät
hänen kiwiä. Luikkanen oli kyllä kowasti kieltänyt Ristoa kiwiä
wiskomasta; mutta tahikka hän ei huolinut isänsä warotuksista, elikkä
hän ei luullut woaralliseksi että tehä pahoa, kun taisi sitä tehä
salasuuwessa. Siis harjauntu se ehtimiseen pahassa tawassaan.
Yhtenä päiwänä kun hän toas oli puutarhassa, kiihkosi se kiwiä heitteä,
ja koska hän tiesi isänsä olewan pois kotoa, niin se luuli ihtellään
olewan wallan tehä mitä mieli.
Samalla ajalla sattu myös Maukonen poikineen olemaan omassa
puutarhassaan, Pentulla oli sama paha tapa kun Ristollakin: niin kauwan
kun sitä joku näki, oli se warsin taukea ja siweä; mutta kun woan waro
olewansa yksinään oli hän wallaton ja teki kaikellaista koirankuria,
jonka kautta se wiimen soatto ihtensä ja Riston onnettomuuteen.
Pentun isä oli muka ottanut la'atun haulipyssyn myötänsä puutarhaan,
sillä ampuakseen ahnaita warpusia, jotka joukottain rawihtiwat ihteään
hänen marjapensaissa; mutta sill'aikana kun se oli lehtewän puun
takana piilossa outtaen warpusien toas kokountuwan, sai Pentun isä
sanoman että hänen luona oli wieras, joka kaikella mokomin sitä tahto
puhutella. Se meni siis pois, pani pyssynsä puuhun ja kielsi kowasti
Penttua siihen koskemasta.
Nyt jäi Penttu yksinään. "Wahingoittasiko se minua," arweli poika,
"jos taitawasti käsittelisin tätä pyssyä? Enhän minä sillä tie mitään
pahoa, ja wielä toiseksi, ei isänikään neä minua, jotta soattasi tulla
pahoille mielin ja torua minua." Se kipusi siis puuhun, otti pyssyn ja
rupesi sitä käyttämään niinkuin sotamiehet. Hän wiritti sen myös, laski
sen oksalle, suu Luikkasen puutarhaan päin, — sillä pyssy oli niin
raskas ettei se muuten jaksanut sitä käsitellä. Samassa lenti teräwä
kiwi, jonka Risto heitti isänsä puutarhasta, wasten Pentun silmeä,
josta tämä säikähtyneenä tapaturmasesti laukasi puoleksi wiritetyn
pyssyn. Kohta kun se paukahti kuulu Luikkasen puutarhasta kauhea
woiwotus ja hätähuuto.
Ikänsä oli Penttu toissilmä tämän onnettoman tapauksen jälkeen, ja
Riston jalka tuli pyssyltä niin haawotetuksi, jotta se liikkasi
elinaikansa.
Koaprel. Woi, woi niitä poika polosta!
Isä. Mutta ei kukaan niitä surkotellut, sillä hyö oliwat
tottelemattomuutensa kautta soattaneet ihtensä näin onnettomiksi.
Ehkä se myös oli heillen onneksi ja hywäksi, että saiwat tämän koston
wallattomuutensa tähen.
Koaprel. Mitenkä, onneksi? Eikö se enemmin ollut niille kowa rangastus?
Isä. Suureksi onneksi on useen pahoille ja wallattomille, että Jumala
niitä wähän kurittaa, ja semmosen isällisen kurin kautta estää niitä
isommista rikoksista ja wahingoista. Muuten olisi nämä pahanelkiset
pojat ehkä wielä kauwan salaisuuwessa harjottaneet pahuuttaan, ja siis
taitaneet matkaan soattoa wielä useampia ja isompia wahingoita, eikä
ainuastaan ihtelleen, mutta myös muillenkin. Mutta kun jo nuoruuwessaan
saiwat näin ankaran kurituksen, oppiwat hyö pelkeämään kaikkeanäkewätä
ja tietawätä wanhurskasta Jumalata, joka tietää rangasta salasestikkin
tehyn pahan. Siitä päiwästä rupesiwat pojat harjauntumaan siweyteen
ja hywyyteen. Neät siis, että rangastus, jos kohta kowa, soattaa olla
onneksi ja hywäksi.
Koaprel. Sentähen ompi parempi totella ja kätkeä mieleensä sulosia
warotuksia ja neuwoja, niin tulewat suuret rikokset ja onnettomat
tapaukset kartetuiksi.
Isä. Muista aina tämän opin, ja olkoon kiihkosi, että opin ja hywien
tapojen kautta ansaihta Jumalan ja lähimmäistesi rakkautta.
Koaprel rupesi iltasella lewollisella ja tyytywäisellä sywämmellä
wuoteelleen, toiwoen monasti soawansa näin sekä hyöwyllisiä että
huwittawia neuwoja.