Lämpösenä ja selkeänä syksypäiwänä sai hieni Koaprel luwan isänsä
keralla käwellä kaupunnin ympäristölle, jossa oli monta kaunista
ja paraillaan he'elmöitä kantawia puutarhoja. "Minua janottaa niin
julmasti," sano Koaprel isälleen, kun oliwat yhen puutarhan kohalla. —
"Janottaappa minuakin," sano isä, "mutta meijän täytyy kärsimän janoa
siksi kun tulemme semmoseen taloon, jossa rahalla soamme juomista."
Koaprel. Ennen kun sinne ennätämme kuolen minä janoon. Mutta kahtoppa
isä, tuossa on iso omenapuu niin suurilla ja ihanilla omenoilla; ne
sammuttasiwat ies wähäsen janoamme.
Isä. Kyllä minäkin sen neän; mutta se on toisen miehen puutarhassa.
Koaprel. Mikä sitte? Piste ei ole warsin korkea; kyllä sen ylite pian
peäsöö warsinkin kun on semmonen jano kun minulla nyt. Eikö pitäsi
kokea?
Isä. Lapseni! elä puhu eläkä ajattele sillä lailla! Tiijät aiwan hywin
ettei tämä puutarha ole meijän; se olisi siis sekä synti että häpeä,
että warastoa toisen omaisuutta. Jos haltia sattusi meitä näkemään,
mitä luulisit hänen wirkkawan?
Koaprel. Tokko tuo moniaasta omenasta Wirkkasi mitään. Mutta eipä sitä
nyt näykkään, eikä näy eikä kuulu muitakaan, jotka sille tästä soattasi
hiiskua.
Isä. Nyt sinä, poikani, erehtyt. Yksi on kuitenkin joka meitä näköö, ja
Hän pahastusi ja meitä rankasesi, jos tahalla tekisimme pahoa.
Koaprel. Kuka se on? Eihän teällä näy ketään.
Isä. Hän, joka jokapaikassa on lässäolewa, joka meitä aina näköö ja
tietää salaisimmatkin työmme. Tunnetko sitä?
Koaprel saneli hämmästyneenä alennetuilla silmillä: "Jumala! hywä
kaikkea näkewä Jumala! Kas, Häntä en ollenkaan muistanutkaan! minun
mielessäni oli woan kauhea janoni."
Samassa nousi yksi mies, joka oli piilottanut ihteään pisteen takana
olemassa nurmikossa, ja siellä kuullut mitä Koaprel isänsä kanssa oli
hoastanut. Tämä mies oli juur puutarhan haltia. Sentähen hämmästy
Koaprel wielä enemmän; mutta wieras nuhteli sitä aiwan laupiaasti:
"Lapsi! kiitä Jumalata, että hywä isäsi esti sinun: kipuamasta minun
puutarhaani ja koskemasta minun he'elmäpuihin; sillä, että warjella
niitä warkailta, olen puutarhaan wirittänyt ketunrautoja, joihinka
olisit tarttunut, ja siis katkassut jalkasi. Mutta koska tottelit
iseäsi, niin soat rikoksesi anteeksi, ja annan mielusesti sinulle
paraita omenoitani, niillä suutasi kostuttoa, koska kuulen sinulla
olewan ankaran janon."
Se meni wähän matkoa, puisti isoa omenapuuta ja toi Koaprelille koko
lakillisen makeita mehusia omenoita. Isa tarjosi niistä maksua, mutta
se ei ottanut rahoja, pait saneli: "Jumala, joka ei salli pahoa
tekewämme, on runsaalla mitalla luwannut palkita sen hywän, kun
lähimmäisellemme taijamme tehä. Sentähen toiwon, etteiwät nämäkään
omenat, Jumalan siunauksella, ole minulta hukassa."
Isä kätteli ja kiitteli sywämmellisesti rehellistä miestä hywyytensä
e'estä ja lähti toas poikineen käwelemään. [E'estä, yksi kun edestä.]