"Lapseni et makoa!" sano äiti pienelle Sohwille, "woan heitteleit
lewotonna wuoteellasi; oletko kipeä? wai mikä sinua waiwoa?"
Sohwi. Kyllä olen terwe, woan minulla on kowa nälkä.
Äiti. Annonhan sinullen aika woileiwän, ennen moatapanoa?
Sohwi. Hywä äitini! kyllä kait; mutta soatuani woileiwän, tuli meille
kerjäläistyttö, ja kun ei sitä kukaan älynnyt, eli joutanut sillen
antoa ruokoa, niin minä annon woileipäni. Jospa äiti olisi nähnyt
kuinka se ihastu, kuinka hartaasti se minua kiitteli! Totta sillä lie
ollut suurempi nälkä kun minulla?
Äiti. Jumala sinua siunatkoon, lapseni! Hywä on olla hellä köyhiä
kohtaan, ja siinä teit kiitettäwän työn. Mutta minkätähen et sanonut
minullen, ihtesi jeäneen iltaseta?
Sohwi. Minä ajattelin niin paljon köyhän tytön peällen, etten ihteäni
muistanut; siitten minua rupesi raukasemaan, ja nukahin siihen
paikkaan. Kuka siitte lienöö minua riisunut ja tawallisuuwen jälkeen
pannut minua pieneen lawaani?
Äiti. Siis olet nyt soanut kokea, kuinka hywä on nälässä moata. Mutta
kuitenkin monen köyhän lapsen täytyy iltaseta rutveta moata.
Sohwi. Ne lapsi raiskat! Sentähen pitäsi meijän joka päiwä niille
seästämän palasta, ja kun luoksemme tulewat, aina niillen antaman
jotain. Warsin tukala on nälässä ruweta wuoteelleen.
Äiti. Mielelläni, Sohwini, minä tässä asiassa nouwatan mieltäsi, ja
olkoon sinun huolena, ettei kukaan peäse luotamme awuta. — Mutta koska
sinulla on nälkä, niin nousen heti sinullen antamaan ruokoa.
Sohwi. Kost' Jumala äiti kulta! Siitte toas makoan lewollisesti kun
peäsen ilkeän nälän. Kas nyt woileipä maittaa!