Kerran sai pieni Riikka äijiltään pienosen seästö-arkun, jossa se
säilyttäsi rahoja, joita wanhemmat sille toisinaan antowat. Yhtenä
päiwänä näki äiti seästö-arkun olewan tyhjänä. Se kysy siis mihinkä
Riikka oli hukannut rahansa?
Riikka. Tänään, äiti kultani! minä lahjotin niitä.
Äiti. Kellenkä?
Riikka. Yhelle pahankuriselle pojalle.
Äiti. Pahankuriselle pojalleko annot rahasi? Ehkä sen wuoksi että se
jättäsi pahat tapansa?
Riikka. Kyllä kait minä sen soisin! Mutta kuuleppa hywä äitini,
soammeko myö pyyteä nuita pieniä lintusia, jotka ilmassa lentelewät ja
kuinka hywin niitä reäkätä?
Äiti. Ei ikään; ilman syytä, eli ainuastaan tehäksemme pahoa, emme soa
niitä reäkätä.
Riikka. Niin minäkin arwelin; sentähen se pahankurinen poika teki
warsin jumalattomasti, kun hän otti kiini pienen linnun pojan, joka ei
wielä osannut lauloa, elikkä muulla tawalla häntä hyöwytteä, tuskin
lenteäkkään; ja sitä se minulle kaupotteli. Lintu raukka huusi niin
surkiasti ja olisi lentänyt pois, mutta poika puristi sitä niin kowasti
kouraansa ettei se woinut liikkua, eikä walittoa.
Äiti. Mutta mitä sinä teit?
Riikka. Minä heti hyppäsin suojaani, aukasin seästö-arkkuni ja annon
pojalle kaikki kootut rahani. Se anto heti minulle linnun, ja minä
laskin sen toas wapauteen. Kuinkas ilonen oli nähä sen riemua, kun se
peäsi kourastani!
Äiti. Aina on ilosa tehä hyweä niitäkin kohtaan, jotka owat
pahankuriset.
Riikka. Mutta ehkä poika köyhyywen pakolla oli niin kowasywämminen?
Totta hän linnulla toiwo saawansa jonkun äyrin?
Äiti. Niin minäkin waron, ettei hän ainuastaan halusta tehäkseen pahoa,
reäkännyt pientä wiatonta linnun poikoa.
Riikka. Eikö siis ollut oikeen että annon hänelle rahani lukematakkin?
Äiti. Ei juur warsin oikeen; sillä jos nyt toas tulisi toinen poika
kaupottelemaan sinulle pientä lintua, niin ei sinulla olisi rahoja
ostoa sitä wapaaksi.
Riikka. Niin pyytäsin hywältä äijiltäni.
Äiti. Mutta jos ei minullakaan sattusi olemaan?
Riikka wastasi epäillen: "Niin — — — niin — — niin olisin warsin
neuwoton."
Äiti. Sentähen sinun aina pitää ymmärryksellä ja taiten jakaman
ihmisille seästetyt rahasi, silla olla tuhlari on yhtä suuri wika,
kun olla liljan ahnas. Sentähen koska pienistä tawaroistaan antaa
jollekulle köyhälle, pitää aina muistaman että tarwihtewia on monta,
joita myös olemme welwolliset auttamaan, ja siis kullekkin antamaan
waraimme jälkeen. Mutta tunsitko sitä poikoa? mikä sen nimi on?
Riikka. En tuntenut; ja eikös äiti minua ole opettanut, ettei piä
kysymän nimeä kun taitaa tehä hyweä?
Äiti. Lapseni! tässä asiassa kostaa hellä sywämmesi pienen
tuhloamisesi. Missä nyt on seästö-arkkusi? Anna sen minulle, niin toas
panen sen täyteen.
Riikka. Kost' Jumala, hywä äitini! Sepä kyllä olisi hywä!
Äiti suuteli sitä ja sano: "Jumala sinua siunatkoon, hywä tyttöni!
Koita aina olla hellä köyhiä kohtaan."