Yksi, ainuastaan muutaman päiwän wanha, kärpänen, istu äitinsä kanssa
tuwan orrella; hiiluksessa kuohu kiehuwa liemikattila. Wanha kärpänen,
jolla oli muuwalla toimittamista, ja siis piti lentämän pois, sano
samassa tyttärelleen: "Istu tässä kauniisti lapseni, eläkä liiku
paikasta ennen kun minä tulen takasin."
"Miks niin?" kysäsi nuori kärpänen.
"Sentähen," sano äiti, "että pelkeän menewäsi kowin likelle tuota
kiehuwata sywyyttä." — Sillälailla kuhtu se kattilata.
Tytär. Olisko se niin woarallinen?
Äiti. Olispa kyllä, silla soattasit puota siihen, ja siis hukkua.
Tytär. Miksikä siihen putoasin; eikös minulla ole hywät siiwet?
Äiti. Syytä en taija selitteä; mutta useen olen nähnyt, että joka kerta
kun ylöllisesti rohkea kärpänen on yrittänyt lenteä semmosen höyrywän
ylite, on se puonnut sinne, eikä millonkaan tullut takasin.
Nyt luuli äiti sanoneensa kyllä tyttärelleen warotukseksi, ja lenti
sentähen pois.
Mutta nuori kärpänen, joka juur ei ollut tyytywäinen tällä
warotuksella, puisteli peatään arwellen: "Aina ne wanhat owat turhat!
Nyt ei äitini sallisi minulle sitä wiatonta iloa, että lenteä wähäsen
ympäri kahtellen moaliman ihanuutta, ikäänkun ei minulla olisi yhtä
hywät siiwet kun sillä ihtellään, tahi ikäänkun en osoasi ihteäni
warottoa! Mutta sanokoon mitä lysteä, minä kuitenkin sen poisollessa
lähen lystäilemään tuonne hänen mielestä niin woaralliseen paikkaan;
olispa lysti tieteä kuka minua siihen puottasi?" Nyt se lähti lentämään
höyryäwän pa'an ylite.
Mutta haiku ja kuuma höyry wiemisti sitä niin, että se putosi päin
kuohumaan kattilaan, johon se hukku tottelemattomuutensa kostoksi.