Antti oli köyhä mäkitupalainen asuwa moalla. Hänellä ei ollut hewosta,
jolla olisi wetänyt puita kotiin; siis täyty sen ihte roahoaman
polttopuunsa mehtästä.
Yhtenä pakkais-päiwänä wiipy Antti tawattomasti kauwan mehtässä.
Sill'aikana ajatteli hän ihtekseen: "Kyllä nyt taitaa hywä waimoni
murheksia, kun wiiwyn näin kauwan? Ja mun pieni Heikkini, se hywä
lapsi, joka minusta pitää niin paljon, kyllä sekin nyt taitaa itkeä ja
huutoa iseänsä? Kohta toki peäsen kotiin: kuinka ne ihastunewat kun
näkewät minua! kuinka toas halannewat minua!"
Antti astu majaansa. Hänen puoliso istu murehtien ja wesisilmin lawan
reunalla kyynäskolkkasillaan, nojaten peätä kättään wasten ja Heikki
seiso itkien sen wieressä, pitäen käsissään äitinsä toisen käen, mutta
jonka tämä näytti wetäwän pois poikansa käsistä.
Antti, joka luuli waimonsa ja poikansa olewan pahoillaan hänen
wiipymisen tähen, puhutteli heitä ystäwällisesti, ja toimitti, tiellä
tawanneensa wanhan köyhän ukon heijän naapurista, joka oli wäsynyt
raskaasta puukuormasta. Tätä oli Antti ensin auttanut kotiin, ja
sentähen wiipynyt yli tawallisuuwen.
"Se oli warsin kiitettäwä työ," sano waimo itkussa silmin, "ja se on
toas to'istus hywästa sywämmestäsi! Mutta minua huolettaa, ettei meijän
pieni Heikki ole sinun kaltasesi!"
"Mitenkä," kysäsi Antti, "soattasiko minun Heikkini olla paha? Sitä en
olisi uskonut. Tosin se wäliste on wallaton ja pikanen, mutta toiwon
kun hän tuloo wanhemmaksi ja ymmärtäwäisemmäksi, että se tasmettuu
helläsywämmiseksi ja siweäksi ihmiseksi."
Äiti. Kun sillen ikeä enenöö, sillon se wasta tuloo oikeen julmaksi ja
kowa-sywämmisiksi!
Isä. Mitä kuulen Heikistäni? Tule tänne poikani! — keännät woan pois
silmäsi. Etkö julkee kahtoa peälleni? Totta nyt lienet ollut aiwan
pahankurinen?
Äiti. Soisin ettet koskaan saisi sitä tieteä.
Isä. Puhu kuitenkin mikä on tapahtunut; koska se näyttää katuwan ja
häpeäwän rikostaan, niin toiwon hänen kuitenkin ojentawan ihteään.
Äiti. Niin kuule siitte Heikkimme rikos. Poisollessasi aukasin useasti
owen, kuunnellen josko sinua jo kuulusi tahi näkysi. Siinä aiwotuksessa
auwastuani owea, lenti pirttiin pieni pakkasen käsissä köntettynyt
lintunen. Minä otin sen polosen, lämmittelin sitä hengehtimällä
käteni wälissa, syötin ja hywäilin sitä niinkun taisin. Samassa tuli
pieni Hetu itkein, näyttäen minulle sormeaan, jota hän wahingossa oli
leikannut että weri tippu, ja pyysi minun sitomaan kipeätä sormeaan.
Minä annon linnun Heikin huostaan, kaston riewun tuohon pieneen
walkoseen lasiin, joka riippuu tuossa ikkunan pielessä, ja solmesin sen
Hetun sormen ympärillen. Eikö se ollut oikeen?
Isä. Warsin oikeen hywä puolisoni! Mutta mitä Heikki teki?
Äiti. Sill'aikana kun minä sion Hetun sormea, pistiin Heikki nurkkaan
linnun kanssa ja — — —
Isä. Mitä hän teki?
Äiti. Repi höyhenet pois siitä polosesta.
Isä. Kaikki höyhenet?
Äiti. Ainuastaan siipiin se jätti muutaman kynän, ja wiskasi siitte
linnun pihalle. Kyllä sen arwannet kuinka se kitu kauheassa pakkasessa.
Hetkensä kuulin sen siipiään liepsuttawan ja surkeasti wisertäwän,
ikäänkun olisi se walittanut kuinka hirweästi sitä Heikki käsitteli;
mutta sillon oli jo niin pimeä, etten sitä eneä löytänyt; ehk'ei se
tohtinut tulla tänne kun sitä teällä reäkättiin niin pahasti. Siitä
asti on mieleni ollut niin paha, etten sinun kotiintulostakaan taitanut
oikeen ihastua, enkä huoltani unouttoa. Useen on toiwo, että Heikkikin
olisi yhtä hellä ja hywäluontonen kun sinä, minua ihastuttanut, mutta
tämä toiwo on minua pettänyt. Et sunkaan sinä lapsenakaan ollut niin
kowasywämminen kun Heikkimme? Pelkeän sen wanhemmaksi peästyä tulewan
warsin jumalattomaksi ihmiseksi!
Isä. Ole murehtimata, hywä ystäwäni! Tosin on Heikki tehnyt warsin
hirweän ja jumalattoman työn, mutta toiwon kuitenkin hänen parantawan
ihteään. Mutta jos ei hän täytä tätä toiwoani, niin hän ennen kuolkoon,
että ies peäsisimme häntä pahantekiänä näkemästä! — Tule luokseni,
Heikki! Neätkös kuinka olet soattanut wanhempasi mureeseen! — Sinä
itket; kyllä onkin sinulla syytä itkeä! Julmuutesi sitä pientä
lintua kohtaan liikuttaa minuakin. Jos minä tekisin sinun kanssa
samalla lailla kun sinä linnun kanssa, riisusin sinua alastomaksi ja
heittäsin pihalle pakkaseen, mitähän wirkkasit? Nyt minulla olisi syytä
suuttua sinuun ja rangasta sinua, mutta toiwon wasta olewasi hellempi
luontokappalille. — Kuule, waimo kultani! noukitaan nyt höyhenet,
jotka Heikki äskön repi linnusta, siotaan ne wihkoon ja pannaan owen
päälle naulaan riippumaan. Olkoon Heikille rangastus että hän joka
päiwä täytyy nähä tämän muistutuksen rikoksestaan, ja hän siis tulisi
ajattelemaan ansahteneensa tämän rangastuksen.
Heikin wanhemmat kokoiliwat höyhenet ja paniwat naulaan riippumaan.
Heikki itki katkerasti kun hän näki ne naulassa, sillä, se arweli:
"Wieraat jotka toisinaan tulewat meille, soattawat kysyä, minkätähen
nuo höyhenet riippuwat naulassa, ja wanhempani ehkä ilmottawat syyn."
Siitten anto isä sille seuroawan warotuksen: "Aina pitää muistamasi,
että luontokappalilla, niin suurilla kun pienillä, on tunto ikäänkun
meilläkin. Siis ei niille millonkaan piä tekemän pahoa, sillä ne
tuntewat siitä kiwun niin hywin kun sinäkin, jos joku sinua löisi.
Jumala holhoo niitä niinkuin meitäkin isällisellä rakkauwella, eikä
salli että myö niitä waiwataan ja reäkätään. Se pieni lintunen,
joka wilussaan lenti tupaamme lämmittämään ihteään, eihän se tehnyt
mitään pahoa; miksi sinä siis reäkkäsit sitä niin kauheasti, noukit
siltä höyhenet ja wielä peälliseksi wiskasit sen pakkaseen kärsimään
wilun kauhean kuoleman? Etkös sillon ollut warsin jumalaton ja
kowasywämminen?"
Heikki katu kaikesta sywämmestä tätä rikostaan, pyysi itkien anteeksi
isältään ja äijiltään, luwaten ei koskaan eneä kowasywämmisyytensä
kautta huolettoa hywiä wanhempiaan.
Ensimmältä eiwät wanhemmat luottaneet tähän lupaukseen; mutta wiimen
koska hän oli antanut monta esimerkkiä hellästä sywämmestään,
warsinkin köyhiä ja wiheliäisiä kohtaan, unouttiwat wanhemmat
surullisen tapauksen linnun kanssa, toiwoen lapsensa wuosia myöten
warttuwan auttawaiseksi ja helläksi luontokappaleita ja tarwihtewia
ja wiheljäisiä imeisiä wastaan. [Ihminen, Sawon puheenparren jälkeen
imeinen.]
Yhtenä päiwänä kun Heikki huolellisesti kahteli owen riimalla riippuwia
höyheniä, sano hänen äitinsä: "Jos isäsi myötyy, niin otetaan pois
nuo muretta [14. Mure, yksi kun murhe.] herättäwät höyhenet, koska
iloksemme olemme hawanneet sinun päiwä päiwältä harjauntuwan hywissä
tawoissa."
Isä. Mielusesti, hywä poikani! nyt otamme pois höyhenet ja kun
iltasella tehään walkea takkaan, poltamme ne, to'istukseksi että nyt
uskomme sinun olewan taipuwa kaikkeen hywyyteen.
Niin sanottu ja niin myös tapahtu. Heikki ihastu kuultuaan wanhempiensa
nyt ajatteleman hänestä niin hywästi, eikä millonkaan eneä antanut
heille syytä huoleen.