Pieni Karoliina oli äijiltään äsköttäin soanut kotona tehyt
puummuliwoatteet, ja uuwet kengät, että se olisi siististi puetettu,
kun se jonkun kerran äitinsä kanssa peäsi terwehtimään tuttawiaan.
Hänen peän kaunistuksella ei äiti paljon waiwannut ihteään, woan
keäräsi tyttärensä luonnosta kauniit hiukset palmikolle peänla'elle.
Mutta kun Karoliina kyläilemässä ollessaan, näki lapsia
silkkiwoatteissa, koreissa hatuissa ja soreissa woatekengissä, niin se
häpesi kun ei hänellä ollut niin kaunis puku kuin niillä, ja rupesi
siis kotiintultuansa kiusaamaan wanhempiansa ostamaan hänellekin yhtä
kauniita woatteita, kuin oli muillakin pienillä neijoilla. [Neito,
toisin paikon neitsyt.]
Mutta isä saneli: "Se ei tie mitään kuinka kauniit woatteet owat, kun
woan owat eheät ja puhtaat. Kauniit woatteet owat lapsille warsin
sopimattomat, sillä hyö eiwät osoa niitä warottoa, ja sattuwat useen
semmosen turhan koreuwen kautta wahinkoon." Mutta Karoliina kiusasi
ehtimiseen, ja lupasi parauwen jälkeen warotella soreata pukuaan,
jos isä hänelle ostasi semmosen, ja lupasi myös isommalla huolella
ahkeroija hywyyttä ja kuuliaisuutta wanhempiaan wasten.
Isä piti paljon tyttärestään ja myöty siis tässä asiassa nouwattamaan
Karoliinan mieltä, jotta se ihte tulisi tuntemaan, ettei kauniit
woatteet soata ihmisen onnellisuuteen ja autuuteen.
Jo oli Karoliinan uusi komea puku walmis, jossa se halusi kohta naytteä
ihteänsä. Tämä toiwottu hetki tulikin pian. Huomenna se kuhtuttiin
äitinsä keralla käwelemään eli lysteilemään kaupunnin ewustalla
olewallen ihanalle tantereelle, muijen hänen ikäsien pienien tyttöjen
seurassa. Kukin arwannoo Karoliinan nyt kaikella mokomin tahtoneen
olla puettu uusilla komeilla woatteillaan. Mutta mitä tästä? Ilta
rupesi jo lähestymään: ruoho oli kasteesta kostea ja ilma kolkkoni,
jonka tähen ohuissa silkkiwoatteissa puettu Karoliina wäleen wiluuntu.
Kaipauksella se jo muisteli lämpösiä puummuli-woatteitaan, ja äiti sitä
nuhteli turhan kopeutensa. Kun toiset lapset ilosesti ja kepperästi
juoksenteliwat e'estakasin [toisin edestakasin.] nurmella, noukkien
ihania kukkasia, joilla niityt ja mehtät runsaasti oliwat kaunistetut,
teki Karoliinankin mieli heijän joukkoon, mutta kun sille sanottiin,
että hänen siwakkaat kengät ja kauniit hameensa helmat jo oliwat
kastuneet, ja warsin pilauntusi, jos se menisi tien wiereen, täyty sen
erkauntua toweriensa seurasta ja yksinään joutilaana outtaa heijän
takasin tuloa.
Nyt meni tie kummun ylite tiheätä koiwikkoa myöten. Toiset lapset
peäsiwät helposti wiijakon läwite, mutta kauniissa puettu Karoliina
oli joka hetki woarassa liehuwasta silkkihameestaan tarttua oksiin.
Paraillaan kun se koki warotella helmojaan, se ei äkännyt tien ylite
kaartunutta puuta, woan meni sitä wasten, löi ohtansa ja rikko samassa
peräti korean tukkarakennuksensa. Muut lapset rupesiwat nauramaan
Karoliinalle ja tämä pila wihlasi niin sen sywäntä, että se oli
puheta itkemään. Nyt rupesi sen ruumis ahtaista woatteista käymään
niin helläksi, että hän tuskin peäsi liikahtamaan. Tyttö rukoili siis
äitiänsä menemään kotiin, mutta hänen tähtensä yksinään ei soatettu
rikkoa koko seuran iloa. Sentähen se istu itkussa silmin outtamaan
siksi kun toiset paloasi, silla se ei eneä jaksanut käwellä etemmäksi
ahtaassa puwussaan.
Muita outtaissa oli aika aiwan pitkä, ja se ajatteli monasti
ihteksensä: "Kyllä isällä oli oikeen! Kumpa olisin ottanut hänen neuwot
warteen!"
Hetken perästä palasiwat toiset, etäällä jo huutaen: "Juokse, juokse
Karoliina! Tuossa paikassa rupeaa satamaan; kahto tuonne! tuo musta,
mehewä pilwi lähestyy meitä ehtimiseen!" — Karoliinan täyty siis ruweta
juoksemaan niin siewään kun taisi; mutta toiset lapset juoksiwat pian
sen siwute ja ennättiwät pois sateen alta, mutta kömpelö Karoliina
jäi kauwas jälkeen, kastu ihoa myöten, puotti toisen kenkänsä
ropakkoon ja tuli wasta ison aikoa jälkeenpäin itkien ja leähöttäen
kotiin. Wielä peälliseksi hän sai niin kowan yskän tästä onnettomasta
lysteilemisestä, ettei moneen wiikkoon tohtinut mennä pihalle.
Hänen uuwet soreat woatteet tuliwat sateelta niin soastutetuksi
eitteiwät eneä kelwanneet piteä. — "Wieläkö nyt, tyttäreni!" lausu
sillen isä, "tahtosit silkkiwoatteita ja aina olla yhtä korea kun
wiimen, ollessasi kyläilemässä?"
"Ei, isä kultani!" wastasi Karoliina ujosesti,"kyllä jo tiijän, ettei
autuus ole komeassa puwussa. Olen siis paljon tyytywäisempi jos hywät
wanhempani antawat minun käywä entisissä kotikutosissa woatteissani, ja
unouttawat tämän lapsellisen ymmärtämättömyyteni."