Rikas Kauppias, joka kaukaiselta ulkomoalta oli tuottanut ihtelleen
kolmet pientä ja warsin kaunista kultakaloa, [Indian meressä
löytyy pieniä kaloja, jotka kullan-näkösyytensä tähen kuhtutaan
kultakaloiksi.] peästi niitä pieneen, sitä warten kaiwettuun
lammikkoon, josta puro oli juoksetettu isoon järween. Sinne niitä
peästäissään hän anto niille seuroawan opin eli warotuksen: "kalat!
kalat! jos tässä uuwessa asumuksessanne aina tahotten olla onnelliset
ja tyytywäiset, niin kätkekeä mieleenne nämä kaksi asiata: ensiksi,
ei koskaan piä uimanne tealtä tuonne isoon järween, joka on tämän
wieressä, ja toiseksi ei koskaan oleman wein pinnassa niinkuin nyt, jos
en minä ole soapuilla."
Se käwi joka päiwä kahtomassa pieniä kalojaan, istu toisinaan
rantapenkereelle, wiskasi niille wehnäsen eli nisun mureneita, joita ne
näpeästi söiwät, ja uuwisti joka kerta hywyywellä warotuksen, jonka hän
anto niille, ensin niitä sinne pannessa.
Ensimmältä ne tarkasti kuunteliwat hänen warotusta, ja oleskeliwat
myös mieluisesti sen jälkeen; mutta aiwan wäleen kyllästywät etuinsa
ja pieneen lammikkoonsa, ja puheliwat siis ihmetellen ja nurisemalla
isäntänsä opista, eiwätkä ymmärtäneet minkätähen niitä oli kielletty
nousemasta wein [yksi kun weden.] pintaan, tahi puroa myöten uimasta
isoon järween. "Käyhän se ihtekkin tuolla yläällä ja iloitteloo,"
sano yksi niistä, "miksi hän kuitenkin kieltää meitä olemasta ies
[Edes Savossa ies.] pikkuruisen ylempänä?" "Ja meijän aina täytyy
olla tässä ahtaassa potakossa," sano toinen kala; "mitä haittoasi jos
wähän jaloteltasimme isossa järwessä?" — "Tosin hän on kowa ja meitä
kaehtiwa," sano toas ensimmäinen, "koska hän ei soisi meille sitä
iloa." — "Minä en hänestä eneä huoli," lausu toinen, "mutta menen hänen
kiusalla isoon järween, ja näytän ettei siellä ole waarasa olla." — "Ja
minä nousen sill' aikana wein [yksi kun weden.] pintaan, annan auringon
ihteäni lämmitellä ja pulauttelen ilosesti."
Mutta kolmas kultakala oli toisia viisaampi; se arweli ihtekseen:
"Totta hywällä isännällämme on syyt, joijenka tähen olemme soaneet
nämä warotukset. Epäilemätä hän paljon meistä pitää ja suopi onneamme,
ei suinkaan hän muuten niin usein tulisi meitä terwehtimään, antasi
wehnästä, ja olisi ilossaan kun syömme joka mureneen. Ei ikään hän ole
kowa meitä kohtaan, mutta hänen neuwot lieneewät meille hyöwylliset;
waikka en minä niijen hyötyä ymmärrä, olen kuitenkin hänelle
kuuliainen."
Tämä hywä ja ajattelewa kala pysy kauniisti lammikon pohjassa, mutta
toiset tekiwät uhkauksiensa jälkeen. Ensimmäinen ui puroa myöten isoon
järween, ja toinen iloili weinpinnalla päiwänhelteessä, ja kumpanen
nauro sywämmen pohjasta kolmannelle, joka ei näin ymmärtänyt ihteään
huwitella.
Mutta mikäs tapahtu? Tuskin ennätti ensimmäinen tulla isoon järween,
kun samalla tuli suuri nälkäinen hauki, joka nielasi sen. Sissiwä
kalalokki äkkäsi toisen kultakalan leikastelewan weinpinnassa, otti
sitä kynsiinsä ja nielusi sen kohta.
Kolmas kultakala, joka totteli isänteänsä, oli lewossa eikä tietänyt
weljiensä kuoleman tuskasta.
Sywämmessään oli isäntä ilonen tämän hywän kalan tottelewaisuuwesta, ja
toi sillen aina paraimman elatuksen. Sentähen se myös eli wanhaksi ja
tyytywäisesti pienessä lammikossaan.
"Lapseni! seuratkoa aina," sano äiti lopetettuaan tämän jutun, "sen
hywän ja kuuliaisen kultakalan esimerkkiä, että teillen maalimassa
[yksi kun maailma.] käwisi hywin, ja wanhempanne teistä saisiwat
pitkällisen ilon ja ikuisen huwituksen."