VARONEN: Joka oli Heinolasta ostettujen tupakkiesi ympärillä.
MIKKELI: Oi, voi niitä ihmisiä, jotka panevat rakkauden kirjeitä
tupakki-tuuteiksi! Kuulkaas (lukee. Toiset kuunnellessaan osottavat
liikutuksiansa kukin tavallansa): "Sulhaseni! Jo näin kauan oltuani
sinua näkemättä, ja tietämättä koska -- -- jos koskaan enää saanen
sinua kohdata, et suinkaan ihmettele kuullessasi minun sinua kovasti --
kovasti ikävöivän. 'Ikävä on aika ja päivät on pitkät, Surutont' en
hetkeä muistakkaan'. Voi! jos edes hyvästin olisin sinulle saanut
jättää. Pahat panettelijat puhuvat vielä päälliseksi sinun jo -- -- --
mutta mitä niistä? kosken mä ollenkaan uskokaan. Älä, ystäväni, minuun
suutu, jos isäni tylymäisesti sinua kohdellut on. Liekö pahoin, että
vielä isäni kieltoa vastoin sinulle kirjoitan? Mutta mitäs teen, koska
niin paljon olen häneltä lupaa rukoillut, enkä saanut? En voi halkeevaa
sydäntäni hallita. -- Nyt täytyy minun jättää sinut -- -- -- voi!
ijäksikö? Älä minulle vihastu, sillä vieläkin olen syytön. Tähdet ja
kuu todistakoot, mitä toinen toisellemme lupasimme onnellisina hetkinä,
tuolla järven rannalla; todistakoot että mieleni vielä ja aina on sama
sinua kohtaan kuin silloinkin, vaikka mustat pilvet sen pimittäneet
ovat ja ukkonen uhkaa sitä pian peräti särkeä. Mitäs sanonet, jos olet
saava tietää minun kuulutetuksi sen häijyn, ilveilevän luutnantin
kanssa, jonka nimeäkään en voi mainita. Kultaseni! Mitä on tehtävä?
Neuvo minua -- kirjoita minulle -- mutta kenen kautta sitä en tiedä. Jo
lukkaritar Viekkasellikin on meitit pettänyt, joka ennen oli meitille
avullinen. Jaakko, joka ainoa minua on surkutteleva, lähtee jo
järvelle. Hänelle uskon siis nämät hyvästijätteet, ollen kuolemaan
saakka -- sinun -- _rakastajattaresi_." -- Mutta mitä? Olen,
luullakseni, ennenkin nähnyt täänmuotoista käsi-alaa. Kenenkäs
tämä -- -- --?
VARONEN (sieppaa kirjeen Kekkulilta): Näytäs. Ai! olenpa minäkin
täänluontoista kirjoitusta nähnyt. Ahaa! Jopa tunnen. Se on ryökynä
Kiemasjoffin. Minä siitä neito-raukasta tietäisin vaikka koko tarinan
jutella, surettavan ja kauhiankin.
MIKKELI: Jutteles, veli kulta! Se sopisi kukaties' aineeksi johonkin
tehtävääni näytelmään.
RINNUSTELIAIN: Johon itse sopisitte sankariksi.
VARONEN: Aivan niin! kosk'ei mainittua ryökynäraukkaa enää ilahutakaan
muut, paitsi semmoiset ihantelijat ja laulujen sepittäjät. Jos sekin
vaan saisi nähdä Kekkulin ja kuulla hänen taitonsa, niin rakastuisi
kohta, ja mitä mahtaisi tullakaan.
MIKKELI (iloisesti): Häh! Naisihmiset maar ovat oikein eriskummaisia;
ja mikä lie heitin kaikkein luontonsa minuun taivuttanut. Tuolla
Helsingissäkin jok' ainoa -- -- hm! -- --
RINNUSTELIAIN: Tietenkin ovat sivistyksessä sinun kaltaisiasi; koska
yhtäläisten lastenkin sanotaan parhaiten yhteen sopivan leikitellessä.
MIKKELI: Ihmettelen vaan, että usein ovat niin -- -- etteivät minun
kanssani haastellakaan tohdi, peljäten peräti -- -- hm. Se on aina hyvä
merkki. -- Kuitenkin, eikös ole kummallista, kun kotopitäjässäni
herrasväki sanovat varsin kaunistelematta, (Kirjaliini tietää kyllä)
etteivät pidä minusta mitään, eivätkä ole millänsäkään taidostani?
VARONEN: Tarvitsisipa saattaa ne pöhköt suureen häpiään. Jos meitin
tiemme sopisi sinun kotopaikoillesi, niin saisit meitin aikanamme
kutsua kokoon kaikki ylönkatsojasi ja pitää nuottilon eli konsäärin,
jossa laulaisit paljaita omatekojasi. Me, jotka isossa mailmassa
eläneet olemme, ja siis enemmän kuin mitkään hämäläiset ymmärrämme
ihanuutta, taputtaisimme käsiämme ja kiittelisimme sinua; kas kuinka
saisivat hävetä.
MIKKELI: Ai, tulkaas te meitin kanssamme; minä panen semmoisen
nuottilon toimeen.
VARONEN: Mitähän olisi? -- No, tulemme, jos tuon Sipilän saamme meitä
soutamaan Päijänteen ylitse.