Oli melkein sydänyö, kun Andrzej kohtasi ruhtinaan ensimmäiset
vartijat, mutta koko Boguslawin leirissä ei kukaan nukkunut. Taistelu
saattoi alkaa millä hetkellä hyvänsä ja siihen valmistauduttiin
kiireesti. Asema oli verraten edullinen ja hyvä puolustaa, mutta
verestä väkeä oli vain kahdeksansataa Kyritzin jalkamiestä, kun taas
muut olivat niin uupuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan.
Boguslawia jäyti kuume entistä pahemmin, mutta hän johti itse kaikkea.
Koska hän ei kyennyt nousemaan hevosen selkään, antoi hän neljän
henkivartijan tuoda avoimen kantotuolin ja kantaa häntä siinä. Hän
oli juuri palaamassa Janowoon, kun ilmoitettiin Sapiehan lähettilään
tulleen.
Tämä tapahtui kadulla. Hän ei voinut tuntea Kmiciciä, koska oli pimeä
ja tämä varovaisuuden vuoksi oli peittänyt kasvonsa kypärän suojukseen.
— Oletteko Sapiehan lähetti?-kysyi ruhtinas.
— Olen.
— Mitä herra Sakowicz siellä tekee?
— Herra Oskierka pitää häntä vieraanaan.
— Miksi tahdoitte turvakirjan, kun kerran käsissänne on herra Sakowicz?
Herra Sapieha on ylen varovainen ja rikki viisas.
— Se asia ei kuulu minuun! - vastasi Kmicic.
— Huomaan, että ette ole varsin puhelias.
— Olen tuonut kirjeen. Omasta yksityisestä asiastani puhun sisällä.
— On siis yksityinen asia?
— On eräs pyyntö teidän ylhäisyydellenne.
— Olen iloinen voidessani siihen suostua. Nyt pyydän seuraamaan minua.
Nouskaa taas hevosen selkään! Pyytäisin kantotuoliin, mutta siinä ei
ole tilaa.
Lähdettiin liikkeelle. Ruhtinas ja Kmicic katselivat pimeässä toisiaan
voimatta erottaa toistensa piirteitä. Kun Kmicic kuuli ruhtinaan
äänen, kasvoi hänen sydämessään vanha viha ja kostonhimo entistä
voimakkaammaksi, ja ne muuttuivat mielettömäksi kiihkoksi. Käsi kopeloi
miekkaa, mutta se oli häneltä otettu pois hänen saapuessaan. Sen sijaan
hänellä oli vyössään rautapäinen komentosauva, hänen everstinmerkkinsä.
Paholainen villitsi hänen mielensä ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Huuda hänen korvaansa, kuka olet, ja lyö hänen kallonsa mäsäksi! Yö
on pimeä, pääset livahtamaan pois. Kiemliczit ovat mukanasi. Surmaat
petturin, kostat vääryyden. Pelastat Oleńkan, Sorokan... Lyö! Lyö!
Kmicic tuli aivan kantotuolin viereen ja alkoi vapisevin käsin vetää
vyöstä komentosauvaa.
— Iske! — kuiskasi paholainen. — Teet palveluksen isänmaalle!
Kmicic veti sauvan esiin ja puristi sitä niinkuin tahtoisi särkeä sen.
— Yksi, kaksi, kolme! — kuiskasi paholainen. Mutta samassa hänen
hevosensa pelästyi jotakin.
Kantotuoli pääsi sen takia muutamia askelia edelle. Nuoren ritarin
hiukset nousivat pystyyn.
— Pyhä Jumalan äiti, pidätä käteni! — kuiskasi hän itsekseen läpi
yhteen puristettujen hampaiden. — Jumalan äiti, auta! Minä olen täällä
hetmanin lähettiläänä ja tahdon tehdä kuin rosvo murhan keskellä yötä.
Olen aatelismies, sinun palvelijasi... Älä johdata minua kiusaukseen!
— Mitä te mutisette? — kysyi Boguslawin kuumeesta heikontunut ääni. —
Kuulkaahan, kukot jo laulavat. Pitää kiiruhtaa, sillä olen sairas ja
tarvitsen lepoa.
Kmicic pisti sauvansa jälleen vyöhön ja jatkoi matkaa kantotuolin
vieressä. Mutta hän ei voinut rauhoittua. Hän ymmärsi, että
kylmäverisyys ja itsensä; hillitseminen vain auttaisivat häntä
pelastamaan Sorokan. Siksi hän oli edeltäkäsin miettinyt, millä
sanoilla esittäisi asiansa ruhtinaalle saadakseen hänet taipumaan. Hän
vannoi mielessään, että ajattelisi vain Sorokaa eikä muistelisi mitään
muuta, varsinkaan ei Oleńkaa...
Ja hän tunsi, kuinka kuuma puna pimeässä nousi hänen poskilleen, kun
hän ajatteli, että mahdollisesti ruhtinas itse mainitsee Oleńkan ja
kenties mainitsee jotakin sellaista, jota hän ei voi sietää eikä kuulla
Tässä sieluntuskassaan hän alkoi lukea litaniaa, ja vähän ajan kuluttua
hän tuntuvasti rauhoitti.
Oli saavuttu ruhtinaan asunnolle. Kantotuoli laskettiin maahan ja kaksi
rotevaa palvelijaa tuki ruhtinasta. Hän kääntyi Kmicicin puoleen ja
sanoi.
— Pyydän tulemaan jäljessäni. Kuumepuuska menee kohta ohi. Voimme
sitten keskustella.
He tulivat huoneeseen, jossa uuni oli täynnä hehkuvia hiiliä ja kuumuus
melkein sietämätön. Siellä Boguslaw asetettiin sohvalle ja peitettiin
lämpimillä peitteillä. Sitten palvelijat poistuivat ruhtinas heitti
päänsä taaksepäin, sulki siimat ja makasi liikkumattomana.
Kmicic katseli häntä. Ruhtinas ei ollut paljon muuttunut vain kuume
oli riuduttanut hänen kasvonsa Hän oli puuteroitu ja maalattu kuten
ennenkin ja kun hän siinä loikoi silmät suljettuina, hän muistutti
hiukan ruumista tahi vahakuvaa.
Andrzej seisoi hänen luonaan kynttiläin valossa. Ruhtinaan silmät
alkoivat hitaasti avautua aukenivat sitten äkkiä selko selälleen,
ja jokin välähdys kulki yli hänen kasvojensa. Mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen ajan. Sitten hän taas sulki silmänsä.
— Jos olet aave, niin en pelkää sinua! — sanoi hän, — poistu!
— Toin kirjeen hetmanilta! — vastasi Kmicic.
Bohuslaw nytkähti hiukan ikäänkuin olisi tahtonut vapautua
painajaisesta. Sitten hän katsoi Kmiciciin ja sanoi:
— Ammuin siis ohitsenne?
— Ette aivan, — vastasi Andrzej synkästi ja osoitti sormella arpeaan. —
Tässä on kirje!
Boguslaw alkoi lukea, ja kun hän pääsi loppuun, välähtivät hänen
silmänsä kummallisesti.
— Hyvä on! — huudahti hän. — Riittää jo tätä ikävää hommaa. Huomenna
taistellaan! Se on hyvä, huomenna ei minulla ole kuumetta.
— Meistäkin se on hyvä, — vastasi Kmicic.
Vallitsi jonkin aikaa äänettömyys, jonka kestäessä nuo kaksi
leppymätöntä vihollista katselivat toisiaan. Ruhtinas alkoi ensin puhua:
— Arvaan, että te minua noin ahdistelitte tataarilaisten kanssa.
— Minä.
— Kuinka ette pelännyt tulla tänne? Ehkä luotitte sukulaisuuteemme?...
Meillähän on keskenämme selvitettäviä asioita... Voin antaa vaikka
nylkeä nahan teiltä.
— Voitte, teidän ylhäisyytenne.
— Teillä on turvakirja, se on totta. Ymmärrän nyt, miksi herra Sapieha
sitä tahtoi... Mutta te olette uhannut henkeäni... Siellä on Sakowicz
vankina, mutta... herra vojevodalla ei ole mitään oikeuksia Sakowicziin
nähden, kun minulla taas on teihin...
— Tulin esittämään erään pyynnön teidän ylhäisyydellenne.
— Olkaa hyvä! Voitte uskoa, että teen teidän tähtenne mitä hyvänsä.
Mikä pyyntö se on?
— Täällä on vangittuna muuan sotamies, yksi niitä, jotka auttoivat
minua ottamaan kiinni teidän ylhäisyytenne. Minä käskin, hän toimi
sokeana välikappaleenani. Pyydän vapauttamaan tämän sotamiehen.
Boguslaw mietti.
— En pyydä teidän ylhäisyydeltänne sitä ilmaiseksi, — sanoi Kmicic.
— Mitä annatte hänestä?
— Itseni.
— Ah, onko hän sellainen _miles praeciosus_?... Te maksatte runsaasti,
mutta varokaa tuhlaamasta liikaa, sillä ehkäpä tahdotte vielä jonkun
muunkin lunastaa minulta.
Kmicic astui askelen lähemmäksi ja kalpeni niin peloittavasti,
että ruhtinas vilkaisi oveen ja rohkeudestaan huolimatta muutti
puheenainetta.
— Herra Sapieha ei suostu tämmöiseen sopimukseen, — sanoi hän. —
Minulle se olisi hyvä kauppa, mutta olen ruhtinassanallani taannut
loukkaamattomuutenne.
— Kirjoitan tuon sotamiehen mukana herra hetmanille, että olen jäänyt
vapaaehtoisesti.
— Mutta hän vaatii minua lähettämään teidät takaisin vasten tahtoanne.
Olette tehnyt hänelle suuria palveluksia... Eikä hän päästä tänne
Sakowiczia, mutta minä pidän Sakowiczia arvokkaampana kuin teitä.
— Vapauttakaa sitten tuo sotamies ilman korvausta, ja minä annan
kunniasanani, että tulen mihin käskette.
— Huomenna kenties kaadun. En minä tee sopimuksia huomispäivän varalle.
— Pyydän teidän ylhäisyyttänne! Tuon miehen takia minä...
— Mitä?
— Luovun kostosta.
— Katsokaahan, herra Kmicic, monta kertaa olen mennyt karhua vastaan
keihäs kädessä, en sen tähden että olisi ollut pakko, vaan huvikseni.
Minä pidän siitä, että minua uhkaa jokin vaara, sillä silloin ei elämä
tunnu niin ikävältä. Teidän kostonnekin jätän itselleni huviksi.
Tunnustan, että te olette niitä karhuja, jotka itse etsivät metsästäjää.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pienenkin armahtavaisuuden
vuoksi Jumala usein antaa suuret synnit anteeksi. Emme tiedä kukaan,
milloin tulemme Kristuksen tuomioistuimen eteen.
— Riittää! — keskeytti ruhtinas. — Minäkin kuumeesta huolimatta
sepittelen virsiä, jotta ansioituisin jollakin tavoin Jumalan edessä,
ja jos taas tarvitsen saarnamiestä, niin kutsun oman pappini. Te ette
osaa pyytää kyllin nöyrästi ja kuljette sivupolkuja... Minä neuvon itse
keinon teille: käykää huomenna taistelussa herra Sapiehan kimppuun,
niin minä ylihuomenna vapautan tuon sotamiehen ja annan teille anteeksi
rikoksenne. Olette pettänyt Radziwillit, voitte siis pettää Sapiehankin.
— Onko se teidän ylhäisyytenne viimeinen sana? Pyydän teitä kaiken
pyhän nimessä...
— Ei! Piru teidät vie, hyvä on!... Hahmonnekin muuttuu... Älkää vain
tulko liian lähelle, sillä vaikka minua hävettääkin kutsua miehiä
avuksi... mutta katsokaahan tänne! Olette liian rohkea!
Boguslaw näytti peitteensä alta pistolin suun ja alkoi katsella
säkenöivin silmin Kmiciciä.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Kmicic pannen kätensä rukoilevasti
ristiin samalla kuin viha väänsi hänen kasvonsa.
— Pyydättekö vai uhkaatteko? — sanoi Boguslaw. — Selkä on köyryssä,
mutta piru näyttää kauluksenne takaa minulle hampaitaan. Radziwilleilta
pyydetään jalkain juureen langeten, herraseni!... Otsa lattiaan, niin
saatte vastauksen heti!
Andrzejn kasvot olivat kalpeat kuin palttina, käsi siveli märkää otsaa,
silmiä ja kasvoja, ja hän puhui semmoisella äänellä kuin kuume olisi
ruhtinaasta siirtynyt häneen.
— Jos teidän ylhäisyytenne vapauttaa tuon vanhan sotamiehen... niin...
minä... olen valmis lankeamaan... teidän ylhäisyytenne... jalkoihin.
Tyytyväisyys välähti Boguslawin silmissä. Hän oli nöyryyttänyt
vihamiehen, saanut ylpeän selän köyristymään. Hänen vihan- ja
kostonhimonsa ei olisi voinut saada parempaa tyydytystä.
Kmicic seisoi hänen edessään tukka hajallaan ja vavisten. Mahdotonta
oli tietää, syöksyykö, hän hetken kuluttua ruhtinaan jalkoihin vai
tarttuuko rintaan.
Pitäen häntä silmällä koko ajan Boguslaw sanoi:
— Todistajien läsnä ollessa! Miesten kuullen! Ja kääntyen oveen päin
hän huusi:
— Tulkaa!
Ovi avautui, ja sisälle astui muutamia hovimiehiä, puolalaisia ja
muukalaisia. Sitten tuli sisään upseereita.
— Hyvät herrat! — sanoi ruhtinas — Tämä herra Kmicic, herra Sapiehan
lähettiläs, pyytää minulta armonosoitusta ja tahtoo, että te kaikki
olisitte todistajina!
Kmicic huojui kuin juopunut, voihkaisi ja lankesi Boguslawin jalkain
juureen.
Mutta ruhtinas ojensi tahallaan jalkojaan, niin että ritarin otsa
kosketti ruhtinaan saappaan kärkeä.
Kaikki katselivat äänettöminä, sillä heitä hämmästytti kuuluisa nimi ja
se, että sen omistaja nyt oli Sapiehan lähettiläs. Jokainen ymmärsi,
että jotakin erikoista oli tekeillä.
Ruhtinas nousi vuoteeltaan ja poistui viereiseen huoneeseen viitattuaan
mukaansa vain kaksi hovilaista.
Kmicic nousi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt vihaa eikä kostonhimoa, vaan
ainoastaan tylsää välinpitämättömyyttä. Hän ei näyttänyt ollenkaan
tietävän, mitä hänelle tapahtui, ja koko tarmo näytti kadonneen.
Kului puoli tuntia, tunti. Ikkunan alta kuului kavioitten kapsetta ja
sotamiesten tahdikasta astuntaa, mutta hän istui yhä kuin kivettynyt.
Äkkiä ovi avautui. Sisään astui upseeri, Kmicicin vanha tuttu,
kahdeksan sotamiehen kanssa, joista neljällä oli musketit, neljällä
vain sapelit.
— Herra eversti, olkaa hyvä ja nouskaa! — sanoi upseeri kohteliaasti.
Kmicic katsoi häneen älyttömänä.
— Glowbicz..., — sanoi hän tuntien upseerin.
— Minä olen saanut käskyn, — vastasi Glowbicz, — sitoa kätenne ja viedä
teidät Janowon ulkopuolelle. Tuo sitominen tapahtuu vain toistaiseksi,
sitten pääsette vapaasti lähtemään... Siksi pyydän teitä olemaan
tekemättä vastarintaa.
— Sitokaa! — vastasi Kmicic.
Ja hän antoi vastustelematta sitoa itsensä. Upseeri vei hänet pois
huoneesta ja vei jalkaisin Janowon ulkopuolelle. Sitten kuljettiin
vielä noin tunti. Matkalla heihin yhtyi muutamia ratsumiehiä. Kmicic
kuuli heidän puhuvan puolaa. Ne puolalaiset, jotka vielä palvelivat
Boguslawia, tunsivat kaikki Kmicicin nimen ja olivat senvuoksi erittäin
uteliaat tietämään, miten hänelle käy. Saavuttiin lopulta aukealle
kentälle, jossa Andrzej näki osaston Boguslawin kevyttä puolalaista
ratsuväkeä.
Sotamiehet asettuivat riviin neliöksi, jonka keskelle jäi tyhjä ala.
Siinä oli vain kaksi jalkamiestä, jotka pitelivät satuloituja hevosia,
ynnä muutamia miehiä tulisoihtujen kanssa.
Näitten valossa Andrzej näki juuri teroitetun paalun maassa. Väristys
kulki pakostakin läpi hänen ruumiinsa.
— Tuo on minua varten, — ajatteli hän. — Hän käskee vetämään minut
hevosilla paaluun. Koston takia hän uhraa Sakowiczin!
Mutta hän erehtyi, sillä paalu oli varattu Sorokaa varten.
Lepattavassa valossa Andrzej näki Sorokankin. Vanha sotamies istui
jakkaralla avopäin ja kädet sidottuina neljän sotamiehen vartioimana.
Joku hihattomaan puoliturkkiin puettu mies antoi hänelle viinaa
matalasta kupista, ja Soroka joi halukkaasti. Juotuaan hän sylkäisi,
mutta samalla hetkellä asetettiin Kmicic eturiviin, vanha sotamies näki
hänet, ponnahti seisomaan ja seisoi suorana kuin paraadissa.
Molemmat katselivat toisiaan. Sorokan kasvot olivat rauhalliset, vain
leuat liikkuivat niinkuin hän olisi pureskellut jotakin.
— Soroka! — voihkaisi viimein Kmicic.
— Kuten käskette! — vastasi sotamies.
Taas syntyi äänettömyys. Mitäpä he olisivat voineet puhua tämmöisellä
hetkellä?
Teloittaja, joka oli äsken antanut Sorokalle viinaa, lähestyi taas
häntä ja sanoi:
— No, ukko, aikasi on tullut!
— Tehkää tehtävänne nopeasti!
— Älä pelkää!
Soroka ei pelännyt, mutta kun hän tunsi teloittajan käden kosketuksen,
alkoi hän aivastella kuuluvasti ja sanoi:
— Vielä viinaa...
— Ei ole!
Samassa yksi sotamiehistä tuli esille rivistä ja ojensi tuoppinsa:
— On. Antakaa hänelle!
— Paikoillesi! — komensi Glowbicz.
Puoliturkkiin puettu mies asetti kuitenkin tuopin Sorokan huulille.
Tämä joi sen pohjaan ja huokasi sitten syvään.
— Kas tämmöinen, — sanoi hän, — on sotamiehen kohtalo kolmenkymmenen
vuoden palveluksen jälkeen... No, onhan aika!
Toinen teloittaja tuli hänen luokseen, ja häntä ryhdyttiin riisumaan.
Syntyi hiljaisuus. Tulisoihdut vapisivat niitä pitelevien käsissä.
Kaikki valtasi kaamea tunne.
Teloituspaikkaa ympäröivien sotamiesten riveistä alkoi kuulua nurinaa,
joka tuli yhä kovemmaksi.
Sotamies ei ole teloittaja. Hän surmaa itse taistelussa, mutta ei tahdo
nähdä kidutusta.
— Vaiti! — huudahti Glowbicz.
Nurina muuttui aivan äänekkääksi, ja siitä erottui yksityisiä sanoja:
»Perkeleet!» »Piru vieköön!» »Iljettävä virka!»
Äkkiä huudahti Kmicic, aivan kuin hänet itsensä olisi seivästetty:
— Seis!
Teloittajat keskeyttivät vaistomaisesti työnsä. Kaikkien silmät
kääntyivät Kmiciciin.
— Sotilaat! — huudahti Andrzej — Ruhtinas Boguslaw on petturi
kuninkaan ja isänmaan edessä! Teidät on saarrettu ja hakataan huomenna
kuoliaiksi! Te palvelette petturia! Kannatte asetta isänmaata vastaan!
Mutta ken jättää palveluksensa ja luopuu petturista, sille lupaan
hetmanin ja kuninkaan anteeksiannon!... Valitkaa! Kuolema ja häpeä
tahi palkinto huomenna! Palkkaa maksan dukaatin, kaksi dukaattia joka
miehelle! Valitkaa! Ei teidän, kelpo soturien, sovi palvella petturia!
Eläköön kuningas! Eläköön Liettuan suurhetmani!
Syntyi suuri huuto ja rivit hajosivat. Monet äänet huusivat:
— Eläköön kuningas!
— Riittää jo tätä palvelusta!
— Kuolema petturille!
— Seis! Seis! — huusivat toiset äänet.
— Huomenna kuolette häpeällä! — karjui Kmicic.
— Tataarilaiset ovat Suchowolossa!
— Ruhtinas on petturi!
— Taistelemme kuningasta vastaan!
— Lyö!
— Ruhtinaan luo! — Seis!
Mellakassa jokin sapeli katkaisi Kmicicin siteen. Hän hyppäsi
heti toisen selkään niistä hevosista, jotka oli varattu Sorokan
teloittamista varten, ja huusi nyt ratsun selästä:
— Minun jäljessäni hetmanin luo!
— Tulen! — huusi Glowbicz. — Eläköön kuningas!
— Eläköön! — vastasi viisikymmentä ääntä, ja viisikymmentä sapelia
välähti yht'aikaa ilmassa.
— Soroka hevosen selkään! — komensi Kmicic. Oli semmoisiakin, jotka
tahtoivat panna vastaan, mutta nähdessään paljastetut sapelit he
vaikenivat. Yksi kuitenkin käänsi hevosensa ympäri ja katosi hetken
kuluttua. Tulisoihdut sammuivat. Pimeys vallitsi ympärillä.
— Minun jäljessäni! - kuului Kmicicin ääni. Ja miesjoukko lähti
järjestymättä liikkeelle, mutta muodosti sitten pitkän rivin.
Jonkin matkan päässä he kohtasivat etuvartijat.
Kuului huuto:
— Kuka siellä?
— Glowbicz joukkoineen!
— Tunnussana?
— Torvet!
— Menkää!
He kulkivat ohi pitämättä liiaksi kiirettä. Sen jälkeen laskettiin
täyttä laukkaa.
— Soroka! — sanoi Kmicic.
— Kuten käskette! — kuului vääpelin ääni hänen vierellään.
Kmicic ei sanonut enää muuta, ojensi vain kätensä vääpelin pään päälle
ikäänkuin ollakseen varma siitä, että hän oli mukana.
Sotamies painoi tämän käden ääneti huulilleen.
Samassa puhui Glowbicz toiselta puolelta:
— Teidän armonne! Jo kauan sitten tahdoin tehdä sen, mikä nyt tapahtuu.
— Ette kadu tätä tekoa!
— Ikäni olen teille kiitollinen!
— Kuulkaahan, Glowbicz! Miksi ruhtinas lähetti teidät eikä muukalaisia
sotamiehiä toimeenpanemaan rangaistustuomiota?
— Hän tahtoi häväistä teitä puolalaisten edessä. Muukalaiset soturit
eivät tunne teitä.
— Ja eikö minulle olisi tehty mitään?
— Minulla oli käsky päästää teidät siteistä. Mutta jos olisitte
yrittänyt pelastaa Sorokan, oli määrä rangaista teitäkin.
— Siis hän olisi uhrannut Sakowiczinkin! — mutisi Kmicic
Tällä välin ruhtinas Boguslaw Janowossa oli jo kuumeesta ja päivän
vaivoista uupuneena käynyt levolle. Hänet herätti unesta kolkutus.
— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusivat useat äänet.
— Hän nukkuu! Ei saa herättää! — vastasivat palvelijat.
Mutta ruhtinas nousi istumaan ja huusi:
— Valoa!
Samalla kuin tuotiin valoa, astui sisälle myös päivystävä upseeri.
— Teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Sapiehan lähettiläs on nostattanut
Glowbiczin joukon kapinaan ja vienyt sen hetmanin luo.
Syntyi hetken kestävä hiljaisuus.
— Lyötäköön rumpua ja järjestettäköön sotajoukko taisteluun! - sanoi
viimein Boguslaw.
Upseeri poistui, ja ruhtinas oli taas yksin.
— Hän on hirveä mies! — sanoi ruhtinas hetken kuluttua itsekseen.
Ja hän tunsi uuden kuumepuuskan olevan tulossa.