Helppo on ymmärtää Sapiehan hämmästys, kun Kmicic ei vain itse palannut
vahingoittumattomana, vaan toi myös mukanaan muutamia kymmeniä
ratsumiehiä ja vanhan palvelijansa. Kmicicin piti kahdesti kertoa
hetmanille ja Oskierkalle asiain kulku, eikä näiden ihmettelyllä ollut
rajoja.
Mutta Kmicicillä ei ollut paljon aikaa kertomiseen eikä lepoon. Hän
oli perin uuvuksissa, mutta päätti siitä huolimatta vielä samana yönä
mennä tarkastamaan tataarilaisiaan, jotka olivat Janowon tuolla puolen
metsissä ja teillä Radziwillin sotajoukkojen selkäpuolella. Muuten
ihmiset tuohon aikaan nukkuivat hyvin satulassakin. Andrzej antoi
satuloida hevosensa ja päätti ottaa matkalla hyvät unet.
Juuri kun hän oli lähdössä, tuli hänen luokseen Soroka ja sanoi:
— Teidän armonne!
— Mitä sinulla on kerrottavaa, vanhus?
— Tulin kysymään, milloin minun on lähdettävä.
— Mihin?
— Taurogiin.
Kmicic alkoi nauraa ja sanoi:
— Et lähde ollenkaan Taurogiin, vaan minun kanssani!
— Kuten käskette! — vastasi vääpeli. Samassa lähdettiin. Matka oli
pitkä, sillä oli kierrettävä metsän läpi, ettei kohdattaisi Boguslawin
joukkoja, mutta niinpä Kmicic ja Soroka saivatkin riittävästi nukkua ja
tulivat seikkailuitta tataarilaisten luo.
Akbah-Ulan ilmestyi heti Babiniczin eteen ja antoi selostuksen
toimenpiteistään. Andrzej oli niihin tyytyväinen. Kaikki sillat oli
poltettu, padot säretty. Vedet olivat muutenkin kevään alkaessa
peittäneet pellot, niityt ja alavat tiet muuttaen ne liejuisiksi soiksi.
Boguslawilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin antautua taisteluun,
voittaa tahi kukistua. Peräytymistä ei ollut ajateltavissakaan.
— Olet laihtunut, — sanoi Kmicic Akbah-Ulanille töytäisten häntä
hiukan nyrkillään vatsaan, — mutta taistelun jälkeen pullistat mahasi
ruhtinaan dukaateilla.
— Jumala on luonut vihollisen, jotta rohkeilla sotilailla olisi, mistä
ottavat saalista,-vastasi tataarilainen arvokkaasti.
— Seisooko Boguslawin ratsuväki edessänne?
— On niitä siellä muutamia satoja hyviä ratsuja, ja eilen lähetettiin
heille rykmentti jalkaväkeä. Ovat kaivautuneet maahan.
— Kenties heidät voisi houkutella sieltä kentälle?
— Eivät tule.
— Entä kiertää ja pakottaa siten liikkeelle?
— Ovat aivan tiellä, joten se ei käy päinsä.
— Täytyypä keksiä jotakin!
Mutta sinä yönä ei Kmicic keksinyt mitään. Sen sijaan hän aamulla
meni läheltä tarkastamaan Suchowolon ja Janowon välillä olevaa
vihollisleiriä ja huomasi Akbah-Ulanin liioitelleen. Jalkaväen koko
kaivanto supistui siihen, että oli luotu vähäisiä valleja. Niiden
avulla saattoi puolustautua vain tataarilaisia vastaan, jotka eivät
mielellään hyökänneet suoraan tuleen.
— Kunpa minulla olisi jalkaväkeä, niin juttu olisi selvä, — ajatteli
Kmicic.
Mutta ei ollut mitään toiveita saada jalkaväkeä, jota Sapiehallakin oli
niukasti.
Kmicic meni niin lähelle, että Boguslawin jalkaväki alkoi häntä ampua.
Hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi kuulasateessa tarkasteluaan,
ja tataarilaistenkin oli pakko pysytellä hänen rinnallaan. Sitten
teki ratsuväki hyökkäyksen sivulta päin. Oli väistyttävä, eivätkä
tataarilaisten nuolet tehneet sanottavasti jälkeä.
Paluumatkalla Kmicic ei suunnannut kulkua suoraan Suchowoloon, vaan
länttä kohti, ja saapui Kamionkaan.
Suon joki tulvi leveänä. Kmicic katseli sitä, viskasi veteen muutamia
oksia nähdäkseen virran voiman ja sanoi Akbah-Ulanille:
— Me kierrämme tästä heidän sivuitseen ja hyökkäämme heidän selkäänsä!
— Hevoset eivät pääse vastavirtaa!
— Virta on heikko, tuskin kulkee. Kyllä ne menevät.
— Hevoset kohmettuvat, eivätkä miehet kestä. On vielä kylmä.
— Miehet saavat lämmitellä myöhemmin. Yritys tehtiin illalla. Noin
kahdeksansataa hevosta syöksyi jokeen ja alkoi uida. Kmicic itse oli
etunenässä, mutta huomasi pian kulun niin hitaaksi, että sitä menoa
olisi tarvittu kaksi päivää vallien taakse kiertämiseen.
Silloin hän käski suuntaamaan matkan toista rantaa kohti.
Se oli vaarallinen yritys. Toinen ranta oli suomaata, johon hevoset,
vaikka olivatkin kevyitä, upposivat vatsaa myöten. Ne kulkivat
kuitenkin eteenpäin, joskin hitaasti.
Tähdet taivaalla osoittivat, että oli sydänyö. Silloin kuului kaukaa
etelästä päin ampumista.
— Taistelu on alkanut! — huudahti Kmicic.
— Me hukumme! — vastasi Akbah Ulan.
— Tulkaa jäljessäni!
Tataarilaiset olivat ymmällä, mutta näkivät sitten Kmicicin hevosen
äkkiä kohoavan suosta. Ilmeisesti se oli päässyt kovalle pohjalle.
Siinä alkoi hietamatalikko, jonka päällä oli vettä vain hevosen rintaan
asti. Matka kävi nyt joutuisasti. Kaukana vasemmalla alkoi tuikkaa
tulia.
— Siellä ovat vallit! — sanoi Kmicic hiljaa. Kierrämme ne!
Pian he todellakin sivuuttivat vallit. Sitten käännyttiin vasempaan ja
hevoset painautuivat taas jokeen. Vallien tuolla puolen oli tarkoitus
nousta maihin.
Tällä matkalla hukkui noin sata hevosta, mutta miehet pääsivät kaikki
maihin. Kmicic käski hevosensa menettäneitä miehiä istuutumaan toisten
selän taakse ja lähti valleja kohti. Hän oli aikaisemmin jättänyt
kahdensadan vapaaehtoisen tehtäväksi hätyyttää valleja edestäpäin
samaan aikaan kuin hän hyökkäisi takaapäin. Kun he lähestyivät, niin
hän kuulikin laukauksia, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään.
— Hyvä on! — sanoi hän. — Sillä puolen olevat hyökkäävät.
Ja he syöksähtivät eteenpäin.
Pimeässä saattoi huomata vain joukon päitä, jotka heilahtelivat
hevosten askelten tahdissa. Ei kalahtanut sapeli eikä varukset.
Tataarilaiset ja vapaaehtoiset osasivat kulkea kuulumatta kuin sudet.
Janowon puolelta alkoi ampuminen kuulua yhä voimakkaampana. Selvää oli,
että Sapieha eteni koko rintamalla.
Mutta valleilta, joita kohti Kmicic kulki, kuului myös huutoja.
Muutamat nuotiot siellä roihusivat, ja niiden valossa Andrzej näki
jalkamiesten tähystelevän kentälle, jossa ratsastajat ahdistivat hänen
vapaaehtoisiaan.
Hänetkin huomattiin valleilta, mutta lähestyvää joukkoa ei tervehditty
kuulasateella, vaan ilohuudoilla, sillä luultiin Boguslawin lähettäneen
sinne apujoukon.
Mutta kun tulijat olivat tuskin enää sadankaan askelen päässä
valleista, alkoi jalkaväki liikehtiä levottomasti. Yhä useampi sotamies
varjostaen silmiään kädellään katseli, mitä väkeä tulijat oikeastaan
olivat.
Silloin kuului ilmassa kamala kirkuna, ja tulijat hyökkäsivät kuin
myrsky eteenpäin, saarsivat jalkaväen, ja koko tuo joukko alkoi
nytkähdellä. Oli kuin jättiläiskäärme olisi kuristanut uhriaan, johon
se aikaisemmin oli iskenyt silmänsä. Joukosta kuului huutoja: »Allah!
Herr Jesus! Mein Gott!»
Vallien toiselta puolen kuului uusia huutoja, sillä vapaaehtoiset
huomasivat nyt Babiniczin päässeen valleille ja hyökkäsivät pienestä
lukumäärästään huolimatta kiivaasti Boguslawin ratsuväkeä vastaan.
Samassa taivaasta, joka jo jonkin aikaa oli pilveillyt, yht'äkkiä alkoi
putoilla rankkasade. Nuotiot sammuivat, ja taistelu jatkui pimeässä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Boguslawin saarrettu jalkaväki tuhoutui
kokonaan. Ratsumiehet, joiden joukossa oli paljon puolalaisia, laskivat
aseensa. Muukalaiset ja nimenomaan sata rakuunaa surmattiin.
Kun kuu taas tuli esiin pilvien takaa, niin sen valossa näkyi vain
tataarilaisjoukko, joka tappoi haavoittuneita ja ryösti saalista. Mutta
vain vähän aikaa. Kuului terävä pillin vihellys, ja tataarilaiset ja
vapaaehtoiset hyppäsivät yhtenä miehenä hevosen selkään.
— Tulkaa jäljessäni! — huudahti Kmicic. Hän johti heidät tuulen
vauhdilla Janowoon. Neljännestuntia myöhemmin oli onneton kylä
sytytetty neljältä puolelta palamaan, ja tunnin kuluttua se oli yhtenä
tulimerenä. Näin Kmicic ilmoitti hetmanille voittaneensa Boguslawin
sotajoukon takajoukot.
Mutta itse hän veren tahrimana kokosi tataarilaisensa johtaakseen
heidät eteenpäin.
He olivat jo järjestyneet riviin, kun äkkiä kentällä, jota tulipalo
kirkkaasti valaisi, he näkivät edessään osaston vaaliruhtinaan
suurikokoisia ratsumiehiä. Heitä johti ritari, joka näkyi kauas, sillä
hänellä oli hopeainen haarniska ja hän ratsasti valkoisella hevosella.
— Boguslaw! — huudahti Kmicic äänellä, joka ei ollenkaan ollut
ihmisäänen kaltainen, ja hyökkäsi koko joukkonsa kanssa eteenpäin.
Nuo kaksi joukkoa kulkivat toisiaan vastaan kuin kaksi myrskyn
nostattamaa aaltoa. Välimatka oli pitkä, mutta hevoset molemmilla
puolilla lähtivät kiitämään niin huimaa vauhtia, että jalat tuskin
koskettivat maata. Toiselta puolen jättiläiskokoiset miehet kiiltävät
kypärät päässä ja suorat miekat ilmaan kohotettuina, toiselta puolen
tataarilaisten tumma parvi.
Toisiaan vastaan kiitävät joukot törmäsivät yhteen ja tapahtui
kauheata. Tataarilaisten joukko huojui ja painui maahan kuin vilja
tuulessa. Jättiläiskokoiset miehet ajoivat heidän ylitseen ja lensivät
eteenpäin niinkuin miehillä ja hevosilla olisi ollut ukkosen voima ja
myrskyn siivet.
Hetkisen kuluttua nousi muutamia tataarilaisia maasta ja lähti ajamaan
ritareita takaa. Tuon villin lauman voi sotkea hevosten jalkoihin,
mutta sillä se vielä ei ole tuhottu. Yhä useampia nousi ajamaan takaa
poistuvia ritareita. Suopungit alkoivat vinkua ilmassa.
Pakenevien etunenässä kiiti edelleen valkoisella hevosella ratsastava
ritari, mutta takaa ajavien joukossa ei ollut Kmiciciä.
Vasta aamun sarastaessa alkoivat tataarilaiset palata, ja melkein
jokainen heistä kuljetti nuoran silmukassa ritaria. Viimein löydettiin
myös Kmicic ja vietiin tajuttomana Sapiehan luo.
Hetmani itse istui hänen vuoteensa vieressä. Keskipäivän aikaan Andrzej
avasi silmänsä.
— Missä on Boguslaw? — olivat hänen ensimmäiset sanansa.
— Lyöty perin pohjin... Aluksi hänellä oli onnea, mutta kun hän
hyökkäsi Oskierkan jalkaväen kimppuun, menetti hän melkein kaikki
miehensä ja koko taistelun. Lieneekö viittäsataakaan päässyt pakoon,
sillä suuren joukon surmasivat vielä tataarilaisenne.
— Entä hän itse?
— Pakeni.
Kmicic oli vähän aikaa vaiti ja sanoi:
— Vaikeata on vielä vetää vertoja hänelle. Hän pudotti minut yhdellä
iskulla satulasta. Onneksi teräksinen kasvojen suojus oli niin luja,
että se pelasti henkeni... No, etsin hänet käsiini vaikkapa maailman
ääristä.
Mutta hetmani sanoi antaen hänelle kirjeen:
— Katsokaa, millaisen sanoman olen saanut taistelun jälkeen!
Kmicic luki seuraavat sanat:
»Ruotsin kuningas on lähtenyt liikkeelle Elbingenistä ja menee
Zamośćieen sekä sieltä Lembergiin meidän kuningastamme vastaan. Tulkaa
kaikkine sotavoiminenne pelastamaan kuningasta ja isänmaata, sillä
yksin en kestä. — _Czarniecki_.»
Syntyi vähäksi aikaa äänettömyys.
— Lähdettekö kanssamme vai menettekö tataarilaistenne kanssa Taurogiin?
— kysyi hetmani.
Kmicic sulki silmänsä. Hän muisti, mitä isä Kordecki oli hänelle
aikoinaan puhunut ja vastasi:
— Yksityisasiat myöhemmin! Viholliset pyrkivät isänmaamme valtiaiksi!
Hetmani syleili häntä.
— Ole veljeni! — sanoi hän. — Ja koska olen jo vanha, niin ota
siunaukseni!