Kmicicin seuraava tiedonanto tuli Sokolkista ja oli aivan lyhyt:
»Viedäkseen harhaan meidän sotajoukkomme ruhtinas on menevinään
Szczuczyniin, jonne on lähettänyt etujoukon. Itse hän on pääjoukon
kanssa lähtenyt Janowoon ja saanut siellä lisää jalkaväkeä
kahdeksansataa hyvää miestä, joiden johtajana on kapteeni Kyritz.
Meille näkyvät ruhtinaan leirin tulet. Janowossa hän aikoo olla
viikon. Vangit sanovat, että hän on valmis ryhtymään taisteluun. Kuume
vaivaa häntä yhä.»
Saatuaan tämän tiedonannon Sapieha jätti viimeisetkin tykkinsä ja
riensi kevyitten joukkojen kanssa Sokolkiin, joten vihdoin kaksi
sotajoukkoa seisoi vastakkain. Taistelu ei ollut vältettävissä, sillä
toiset eivät voineet enää peräytyä eivätkä toiset yhä ajaa takaa.
Nähtyään Kmicicin hetmani syleili häntä ja sanoi:
— Olin jo vihainen teille, kun ette niin pitkään aikaan antanut tietoja
itsestänne, mutta nyt näen teidän toimittaneen enemmän kuin saatoin
odottaakaan, ja jos Jumala antaa voiton, niin se on teidän ansionne
eikä minun. Kuljitte kuin suojelusenkeli Boguslawin jäljessä!
Kmicicin silmät välähtivät pahaa ennustavasti.
— Jos olen hänen suojelusenkelinsä, niin minun on oltava läsnä myös
hänen kuolinhetkellään.
— Jumala kaikki tuomitsee! — sanoi hetmani vakavasti. — Jos tahdotte,
että hän teitä suojelisi, niin ahdistakaa isänmaan vihollisia eikä
omianne.
Kmicic painoi päänsä alas eikä ollut huomattavissa, olivatko hetmanin
kauniit sanat tehneet häneen vaikutuksen. Hänen kasvonsa ilmaisivat
leppymätöntä vihaa ja olivat sitä ankaramman näköiset, kun Boguslawia
vastaan tehdyn retken vaivat olivat niitä vielä laihduttaneet. Oli
helppo huomata, että sen, jolle tämä mies oli päättänyt kostaa, oli
oltava varuillaan, vaikkapa hän olisi ollut Radziwill.
Hän olikin jo kostanut peloittavalla tavalla. Hän oli saattanut
Boguslawin ymmälle, sotkenut hänen laskelmansa ja saattanut hänet
peräytymään. Wojskissa, Radziwillin maitten aivan keskeisessä osassa,
hän hyökkäsi kuin hirmumyrsky ruhtinaan asuntoa vastaan, kun Boguslaw
juuri oli istuutumassa aterialle, ja vain töin tuskin ruhtinas
selviytyi siitä hengissä. Bialystokin luona hän anasti Boguslawin
vaunut ja ruokavarat. Ruhtinaan sotajoukko uupui, nälkiintyi ja alkoi
joutua hajoamistilaan. Oivallinen saksalainen jalkaväki ja ruotsalaiset
ratsumiehet, joita Boguslawilla oli mukanaan, tulivat luurankojen
näköisiksi, koska olivat alituisesti peloissaan ja varuillaan eivätkä
saaneet öisin nukkua. Tataarilaisten ja Kmicicin vapaaehtoisten
kaamea ulvonta kuului edestä ja takaa ja molemmilta sivuilta. Tuskin
oli uupunut sotamies ennättänyt sulkea silmänsä, kun hänen jo oli
tartuttava aseihin.
Kaiken lisäksi — Boguslaw itse oli sairas, mutta vaikka tämän miehen
sydämessä ei yleensä suru kauan pysynyt ja vaikka astrologit, joihin
hän sokeasti uskoi, olivat hänelle sanoneet Preussissa, että hänen
henkeänsä ei tällä retkellä vaara uhkaa, niin hänen mieltään kirveli
kuitenkin se, että hänen sotapäällikkömaineensa oli kärsinyt suuresti.
Hän, jota ihmetellen mainittiin johtajaominaisuuksiensa vuoksi
Alankomaissa, Reinin varrella ja Ranskassa, oli nyt tuntemattoman
vihamiehen saartamana korvessa ja oli joutunut taistelutta tappiolle.
Hyökkäykset häntä vastaan olivat niin paljon tavallista sodankäyntiä
kiivaammat ja ilmaisivat sellaista katkeroitumista, että nopeaälyinen
Boguslaw pian arvasi, että häntä ahdistelee joku hänen henkilökohtainen
vihamiehensä. Pian hän kuuli myös nimen Babinicz, joka oli kaikkien
suussa, mutta se oli hänelle outo. Hän halusi tutustua mieheen ja keksi
jos minkälaisia ansoja, mutta Babinicz osasi ne välttää ja ilmestyi
aina sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.
Kmicic sulki huolellisesti kaikki tiet, jotka veivät Janowosta
Sokolkiin, Koryczyniin, Kuznicyyn ja Suchawoloon. Ympäröiviin metsiin
ja viidakkoihin asettuivat tataarilaiset. Ei päässyt läpi ainoakaan
kirje eikä muonakuorma, joten Boguslawille itselleen oli tärkeätä saada
ryhtyä taisteluun, ennenkuin sotajoukko oli syönyt viimeisen korpun.
Mutta ovelana ja kokeneena miehenä hän päätti ensin koettaa
neuvotteluja. Hän ei vielä tietänyt, että Sapieha oli semmoisissa
asioissa paljon taitavampi häntä. Niinpä saapui Sokolkiin Boguslawin
lähettiläänä herra Sakowicz, aatelismarsalkka ja staarosta ja hänen
persoonallinen ystävänsä. Hän toi kirjeen, ja hänellä oli valtuus tehdä
rauha.
Tämä herra Sakowicz, joka myöhemmin kohosi senaattoriksi, oli tähän
aikaan Liettuan kuuluisimpia ritareita ja yhtä urhoollinen kuin
kauniskin. Boguslaw, joka ei koko elämänsä aikana ollut ketään todella
rakastanut, piti paljon Sakowiczista ja osoitti hänelle runsaasti
suosiotaan.
Sakowicz saapui Sapiehan luo ylpeänä kuin voittaja, joka sanelee rauhan
ehdot. Hetmani ymmärsi heti, minkälaisen miehen kanssa oli tekemisissä,
ja hymyili salaisesti säälivää hymyä.
— Herrani Birzen ja Dubinkin ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaskunnan
tallimestari ja hänen ruhtinaallisen korkeutensa vaaliruhtinaan
sotajoukkojen ylipäällikkö, — sanoi Sakowicz, — lähettää minun kauttani
teidän ylhäisyydellenne tervehdyksen ja kysyy vointianne.
— Pyydän teitä kiittämään ruhtinasta ja kertomaan nähneenne minut
terveenä.
— Minulla on tässä kirjekin teidän ylhäisyydellenne
Sapieha otti kirjeen, avasi sen jokseenkin välinpitämättömästi, luki ja
sanoi:
— Sääli on hukata aikaa... En oikein saa selvää, mitä ruhtinas
tarkoittaa... Antaudutteko vai tahdotteko koettaa onneanne?
— Antaudummeko me? Luulisin, että ruhtinas tuossa kirjeessä juuri
ehdottaa teidän ylhäisyydellenne, että te antautuisitte. Ainakin minun
saamani ohjeet...
Sapieha keskeytti.
— Ohjeistanne puhumme myöhemmin. Herra Sakowicz! Olemme ajaneet teitä
kuin metsäkoirat jänistä. Oletteko koskaan kuullut, että jänis ehdottaa
koirille antautumista?
— Olemme saaneet lisäjoukkoja.
— Kyritzin kahdeksansadan miehen kanssa. Muut ovat aivan uuvuksissa.
— Vaaliruhtinas kaikkine sotavoimineen on puolellamme.
— Se on hyvä. Sittenhän ei minun tarvitse kaukaa etsiä häntä. Minä
nimittäin tahdon kysyä häneltä, millä oikeudella hän lähettää
sotajoukon valtioomme, jolle hän vasallina on velvollinen olemaan
uskollinen.
— Voimakkaamman oikeudella.
— Kenties Preussissa on sellainen oikeus olemassa, mutta ei meillä.
Muuten, jos olette voimakkaammat, niin ryhtykää taisteluun.
— Jo kauan sitten olisi ruhtinas käynyt kimppuunne, jollei hänestä
olisi vastenmielistä veljesveren vuodattaminen.
— Lienee ensimmäinen kerta, kun hänestä se on vastenmielistä!
— Ruhtinas ihmettelee sitä, että Sapiehat niin vihaavat Radziwilleja ja
että te ette epäröi yksityisen koston takia vuodattaa isänmaan verta.
— Hyi! — huudahti Kmicic, joka hetmanin tuolin takana oli seurannut
keskustelua.
Sakowicz mitteli häntä kiireestä kantapäähän uhmailevin katsein, mutta
luki Kmicicin silmistä sellaisen vastauksen, että katsoi parhaaksi
kääntää katseensa alas.
Hetmani rypisti kulmakarvojaan — Te erehdytte. Minä en vihaa
Radziwilleja, vaan pettureita. Paras todistus siitä on, että omassa
leirissäni on ruhtinas Radziwill. Sanokaa, mitä te tahdotte?
— Sanon niinkuin sydämessäni ajattelen: se vihaa, joka lähettää
salamurhaajia.
Sapieha hämmästyi suuresti.
— Minäkö lähetän salamurhaajia ruhtinas Boguslawin luo?
— Niin.
— Te olette hullu!
— Janowon läheisyydessä on otettu kiinni mies, joka jo ennenkin on
ollut osallisena yrityksessä murhata ruhtinas. Kidutus saa hänet kyllä
ilmoittamaan, kuka hänet lähetti.
Syntyi hetken hiljaisuus, mutta sen vallitessa Sapieha kuuli, kuinka
hänen takanaan seisova Kmicic, kahdesti lausui yhteenpuristettujen
huulten välistä.
— Voi hirveätä!
— Jumala on tuomarini, — sanoi hetmani arvokkaasti, — enkä minä rupea
teille taikka teidän ruhtinaallenne tekemään tiliä, sillä te ette
kelpaa tuomarin virkaan. Sen sijaan että puhelette joutavia, sanokaa
suoraan, mikä on asianne ja mitä ruhtinas ehdottaa.
— Ruhtinas on lyönyt Horotkiewiczin, voittanut Krzysztof Sapiehan,
valloittanut Tykocinin ja voi siis syystä pitää itseään voittajana
sekä vaatia huomattavia etuja. Koska hän ei kuitenkaan mielellään
vuodata kristittyjen verta, niin hän haluaa poistua rauhassa Preussiin
pyytämättä muuta kuin että saa jättää linnoituksiin varusväen. Olemme
ottaneet melkoisen joukon vankejakin, joiden joukossa on huomattavia
upseereita, puhumattakaan neiti Borzobohatasta, joka jo on lähetetty
Taurogiin.
— Älkää kehuko voitoillanne, sillä minun etujoukkoni, joita johti tämä
täällä läsnä oleva herra Babinicz, ajoi teitä taaksepäin kolmekymmentä
penikulmaa tuottaen teille suurta vahinkoa. Teidän sotajoukkonne on
nälkiintynyt, ettekä tiedä, mihin menisitte. Minun sotajoukkoni näitte
itse ja voitte tehdä vertailuja. Mitä tuohon neitiin tulee, niin hänen
holhoojansa en ole minä, vaan herra Zamoyski ja ruhtinatar Grzyzelda
Wisniowiecki, joten ruhtinas joutuu näille vastaamaan mahdollisista
edesottamisistaan. Sanokaa, mitä teillä vielä on sanottavaa, mutta
puhukaa viisaasti, muuten käsken herra Babiniczin heti hyökkäämään!
Vastauksen asemesta Sakowicz kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te siis meitä niin ahdistelitte matkalla? Näytte oppineen Kmiciciltä
rosvon tavat.
— Katsokaa omasta nahastanne, olenko hyvin oppinut!
Hetmanin kulmakarvat rypistyivät taas.
— Asianne on lopussa! — sanoi hän Sakowiczille. — Voitte lähteä.
— Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minulle edes kirje vietäväksi
ruhtinaalle.
— Hyvä on. Odottakaa kirjettä herra Oskierkan luona!
Oskierka saattoi heti pois Sakowiczin, jolle hetmani jäähyväisiksi
viittasi kädellään. Sitten Sapieha kääntyi Andrzejn puoleen:
— Miksi sanoitte, »voi hirveätä», kun oli puhe tuosta vangitusta
miehestä? — kysyi hän katsoen ankarasti Kmicicin silmiin. — Onko viha
siinä määrin tukahduttanut teissä omantunnon äänen, että todellakin
lähetitte salamurhaajan ruhtinaan luo?
— Kautta Pyhän Neitsyen, jota olen puolustanut, minä en ole tehnyt
moista! — huudahti Kmicic. — En minä tahdo vieraitten kätten kautta
riistää hänen henkeään.
— Miksi siis sanoitte »voi hirveätä»? Tunnetteko sen miehen?
— Tunnen! — vastasi Kmicic kalveten liikutuksesta ja raivosta. —
Lähetin hänet jo Lembergistä Taurogiin... Ruhtinas Boguslaw on vienyt
Taurogiin neiti Billewiczin... Rakastan tuota neitiä... hän on
morsiameni... Lähetin tuon miehen hankkimaan tietoja hänestä, kun hän
oli semmoisen henkilön käsissä...
— Rauhoittukaa! — sanoi hetmani. — Annoitteko hänelle jonkin kirjeen?
— En... Tyttö ei olisi lukenut sitä.
— Miksi?
— Koska Boguslaw kertoi hänelle minun tarjoutuneen ottamaan kiinni
kuninkaan!
— Kyllä teillä on syytäkin vihata ruhtinasta!... Tunteeko ruhtinas tuon
kiinni saadun miehen?
— Kyllä. Se on vääpeli Soroka... Hän auttoi minua, kun otin Boguslawin
kiinni.
— Ymmärrän, — sanoi hetmani. — Ruhtinas kostaa hänelle.
Vähän mietittyään hän lausui:
— Ruhtinas on ansassa. Kenties hän suostuu luovuttamaan miehen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic. — Pidättäkää Sakowicz ja
lähettäkää minut ruhtinaan luo. Ehkä saan mieheni pois.
— Onko se teistä niin tärkeä asia?
— Hän on vanha soturini, vanha palvelijani... On kantanut minua
käsillään. Monta kertaa hän on pelastanut henkeni... Jumala rankaisisi
minua, jos hylkäisin hänet tämmöisessä pulassa.
Ja Kmicic alkoi vavista säälistä ja levottomuudesta. Hetmani sanoi:
— Ei ole ihme, että sotamiehet teistä pitävät, sillä tekin rakastatte
heitä. Teen mitä voin. Kirjoitan ruhtinaalle, että vaihdan tuon
miehen johonkin hänen sotilaaseensa ja että mies on toiminut teidän
välikappaleenanne ilman omaa syytään.
Kmicic tarttui päähänsä.
— Mitä hän välittää vangeista? Ei hän päästä Sorokaa, vaikka saisi
niitä kolmekymmentä.
— Ei hän sitten anna sitä teillekään, vaan koettaa vielä ottaa
teidätkin hengiltä.
— Teidän ylhäisyytenne! Yksi on, johon hän sen vaihtaisi: Sakowicz.
— Sakowiczia en voi pidättää, koska hän on lähettiläs.
— Pidättäkää hänet, teidän ylhäisyytenne! Minä lähden viemään kirjettä
ruhtinaalle. Kenties saan jotakin toimeen. Jääköön kosto sikseen,
kunhan saan tuon sotamiehen!
— Odottakaa! — sanoi hetmani. — Voin pidättää Sakowiczin. Kirjoitan
sitäpaitsi ruhtinaalle, että hän antaa avoimen turvakirjan
nimittämättömälle.
Hetmanni ryhtyi heti kirjoittamaan. Neljännestunnin kuluttua ratsumies
jo nelisti Janowoon viemään kirjettä ja toi illan suussa vastauksen.
»Pyytämänne turvakirjan lähetän»,
— kirjoitti ruhtinas Boguslaw, —
»ja sen turvin pääsee jokainen lähetti palaamaan, vaikka minua
ihmetyttää, että teidän ylhäisyytenne tahtoo sitä, kun teillä on
panttivankina palvelijani ja ystäväni, josta pidän niin paljon,
että päästäisin hänen tähtensä vapaaksi kaikki teidän ylhäisyytenne
upseerit. Tunnettua muuten on, että lähettiläät ovat loukkaamattomia,
ja villit tataarilaisetkin, joiden avulla teidän ylhäisyytenne ahdistaa
kristittyä sotajoukkoani, pitävät tapanaan heidän loukkaamattomuuttaan
kunnioittaa. Vakuuttaen siis lähettilään loukkaamattomuuden
ruhtinassanallani olen edelleen etc.»
Vielä samana iltana Kmicic otti turvakirjan ja molemmat Kiemliczit
mukaansa ja lähti. Sakowicz jäi panttivankina Sokolkiin.