Anusian lähdettyä viipyi Sapiehan armeija vielä viikon Bialassa. Kmicic
tataarilaisineen lepäsi lähellä olevassa Rokitnon kylässä. Bialaan
saapui myös sen isäntä, ruhtinas Michal Radziwill. Tämä mahtava mies ei
missään suhteessa ollut birzeläisten sukulaistensa kaltainen. Kenties
hän oli yhtä kunnianhimoinen, mutta eri uskoa, innokas isänmaanystävä
ja laillisen kuninkaan puoluelainen sekä koko sydämestään Tyszowiecin
konfederatsionin puolella. Hänen suuri rikkautensa oli tosin vähentynyt
tuntuvasti viime sodassa, mutta oli vieläkin melkoinen, ja hetmanille
hän toi tuntuvan avun.
Mutta ei vain hänen sotamiestensä lukumäärä ollut merkitsevä tekijä
sodassa, vaan myöskin se seikka, että Radziwill oli noussut Radziwillia
vastaan. Näin menettivät Boguslawin toimenpiteet viimeisenkin
oikeellisuuden varjon ja esiintyivät selvänä petoksena.
Senvuoksi Sapieha otti ilomielin ruhtinaan vastaan leiriinsä. Nyt
hän oli jo aivan varma siitä, että voittaa Boguslawin, sillä hänen
sotavoimansakin — olivat suuremmat. Mutta tapansa mukaan hän teki
suunnitelmiaan hätäilemättä ja kutsui tuon tuostakin upseerinsa
neuvotteluun.
Näissä neuvotteluissa oli läsnä myös Kmicic. Siinä määrin hän vihasi
Radziwillin nimeäkin, että nähdessään ensikerran ruhtinas Michalin
vapisi vihastuksesta. Mutta ruhtinas Michal osasi voittaa ihmisiä
puolelleen, ja kun hän sitäpaitsi äsken juuri oli kokenut kovia päiviä
puolustaessaan valtakuntaa, mieltyi Andrzej häneen pian.
Mutta lopullisesti ruhtinas voitti Andrzejn sydämen neuvoillaan. Hän
nimittäin neuvoi viivyttelemättä hyökkäämään Boguslawia vastaan,
olemaan antautumatta mihinkään neuvotteluihin ja ahdistamaan häntä
yhtä mittaa antamatta hänelle hetkeksikään hengähtämisen aikaa. Siten
menetellen saataisiin voitto pian ja varmasti.
Samaa mieltä oli Kmicic, joka jo kolmatta päivää taisteli omavaltaista
luonnettaan vastaan, ettei lähtisi käskyä odottamatta eteenpäin.
Mutta Sapieha päätti odottaa varmempia tietoja, ja hänellä oli siihen
syynsä. Boguslawin retki Podlasieen saattoi olla vain sotajuoni, jonka
tarkoituksena oli estää Sapiehaa yhtymästä kuninkaan joukkoihin.
Siinä tapauksessa Boguslaw vetäytyy poispäin Sapiehan tieltä eikä
antaudu taisteluun, mutta Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas hyökkäävät
samaan aikaan Czarnieckin kimppuun, lyövät hänet ylivoimallansa ja
menevät itse kuningasta vastaan sekä tukahduttavat sen vapausliikkeen,
jonka Częstochowon loistava esimerkki sai alkamaan. Sapieha ei ollut
vain sotapäällikkö, vaan myös valtiomies. Hän esitti mielipiteensä
niin vakuuttavasti, että Kmicickin sydämessään myönsi ne oikeiksi.
Lähinnä oli tiedettävä, mihin oli ryhdyttävä. Jos Boguslawin retki
osoittautuisi vain valehyökkäykseksi, niin riitti häntä vastaan
muutama rykmentti, ja oli mentävä pikimmiten Czarnieckin avuksi
vihollisen pääjoukkoa vastaan. Muutamia rykmenttejä saattoi hetmani
huoletta luovuttaa, sillä kaikki hänen joukkonsa eivät olleetkaan
Bialassa. Niinpä nuori herra Krzysztof Sapieha majaili kahden kevyen
ratsuväkirykmentin ja yhden jalkaväkirykmentin kanssa Jaworowossa,
Horotkiewicz kierteli Tykocinin läheisyydessä mukanaan rakuunoita ja
vapaaehtoisia, jotapaitsi Bialystokissa oli kenttäjoukkoja.
Nämä joukot riittivät pidättämään Boguslawia etenemästä. Hetmani
lähetti sanansaattajia joka suunnalle ja odotti tietoja. Sanomia
tulikin, mutta ne hämmästyttivät kuin ukkosen isku, varsinkin kun
omituinen sattuma teki, että ne tulivat kaikki samana iltana.
Bialan linnassa oli parhaillaan sotaneuvottelu, kun sisään astui
päivystävä upseeri ja antoi hetmanille kirjeen.
Vojevoda vilkaisi siihen, ja hänen muotonsa muuttui. Hän sanoi
läsnäoleville:
— Boguslaw on perin pohjin voittanut sukulaiseni Jaworowossa. Vähältä
oli tämä itse menettää henkensä.
Syntyi äänettömyys, jonka viimein katkaisi itse hetmani.
— Kirje on kirjoitettu Brariskissa epätoivon ja häpeän painaessa
mieltä! — sanoi hän. — Senvuoksi tässä ei ole sanaakaan Boguslawin
joukon lukumäärästä. Hänellä lienee vahva joukko, koska hän on voinut
tuottaa meikäläisille tappion. On kuitenkin mahdollista, että ruhtinas
Boguslaw on heidät yllättänyt. Varmaa tietoa tästä kirjeestä ei saa.
Hetken kuluttua saapui päivystävä upseeri uudelleen huoneeseen.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Kaksi sotilasta Horotkiewiczin
joukosta pyytää päästä puheillenne.
Luvan saatuaan astui sisälle kaksi sotamiestä, joilla oli lian tahrimat
ja repeytyneet vaatteet.
— Oletteko Horotkiewiczin rykmentistä? — kysyi Sapieha.
— Olemme.
— Missä hän on nyt?
— Surmattu, tahi jos on elossa, niin emme tiedä missä.
Vojevoda nousi seisomaan, mutta istahti kohta ja jatkoi rauhallisesti
kyselyään.
— Missä on rykmentti?
— Ruhtinas Boguslaw löi sen hajalle.
— Kaatuiko paljon?
— Melkein kaikki. Joitakuita lienee otettu vangeiksi, kuten meidätkin.
Jotkut sanovat everstinkin pelastuneen. Mutta näimme itse, että hän
haavoittui. Me pakenimme vankeudesta.
— Missä hyökättiin kimppuunne?
— Tykocinin luona.
— Miksi ette vetäytyneet linnoituksen suojaan?
— Tykocin on valloitettu.
Hetmani pani käden silmien eteen ja alkoi sitten sillä sivellä otsaansa.
— Onko Boguslawilla paljon miehiä?
— Ratsuväkeä on noin neljätuhatta ja sen lisäksi jalkaväkeä ja tykkejä.
Ratsuväki riensi edellä kuljettaen meitä mukanaan, mutta meidän
onnistui karata.
— Mistä pakenitte?
— Drohiczynista.
Sapieha avasi silmänsä selälleen.
— Toveri, sinä olet juovuksissa! Kuinka Boguslaw voisi olla jo
Drohiczynissa asti? Milloin hän hyökkäsi kimppuunne?
— Kaksi viikkoa sitten.
— Onko hän siis nyt Drohiczynissa?
— Etujoukot ovat. Hän itse jäi takajoukkoon, sillä siellä on lyöty
jokin saattojoukko, jonka johtajana oli Kotczyc.
— Neiti Borzobohatan saattojoukko! — huudahti Kmicic.
Syntyi äänettömyys, joka kesti melkoisen kauan. Boguslawin äkillinen
menestys pani upseerit aivan ymmälle. Kaikki ajattelivat mielessään,
että syypää tähän on hetmani hidastelullaan, mutta kukaan ei uskaltanut
sanoa sitä ääneen.
Sapieha puolestaan tunsi tehneensä mitä pitikin ja menetelleensä
järkevästi. Hän ensimmäisenä tointui hämmästyksestä ja sanoi:
— Kaikki nuo ovat sattumia, jommoiset sodassa ovat varsin tavallisia,
eikä kenenkään tarvitse niistä joutua ymmälle. Älkää luulko, hyvät
herrat, että olemme kärsineet tappion. Sääli on tietysti noita
rykmenttejä. Mutta sata kertaa suurempi vahinko olisi voinut syntyä
isänmaalle, jos Boguslaw olisi houkutellut meidät johonkin kaukaiseen
seutuun. Hän on tulossa luoksemme... Menkäämme kohteliaina isäntinä
vierasta vastaan.
Hän kääntyi päällikköjen puoleen:
— Kaikkien on oltava valmiit lähtemään saatuaan minulta käskyn. Jo
tänään on pantava kaikki liikekannalle. Huomisaamuna päivän koittaessa
lähdemme... Herra Babinicz menee edeltä tataarilaisineen ja pyydystää
meille ensitilassa kielen.
Tuskin oli Kmicic kuullut tämän, kun hän jo oli ulkona ovesta, ja
tuntia myöhemmin hän nelisti Rokitnoa kohti minkä hevosen kavioista
vain lähti.
Sapiehakaan ei vitkastellut. Oli vielä yö, kun torvet kutsuivat
joukot jalkeille. Päivän ensimmäiset säteet heijastuivat jo
kulkevan sotajoukon musketeista. Mielet olivat täynnä innostusta,
sillä tiedettiin vanhastaan, että Sapieha ei jätä mitään kohtaa
harkitsematta, ja kun hän kerran lähtee liikkeelle, niin hän ei sitä
tee turhan vuoksi.
Rokitnossa oli tataarilaisten leiripaikka jo kylmänä. He olivat
lähteneet sieltä jo edellisenä iltana ja olivat varmasti jo kaukana.
Sapiehaa ihmetytti, että matkan varrella ei heistä saatu mitään tietää!
vaikka joukko, jossa vapaaehtoisten kanssa oli monta sataa henkeä, ei
ollut voinut kulkea ihmisten huomaamatta.
Kokeneemmat upseerit olivat kovin kummissaan tästä ja ihmettelivät
Babiniezia, joka osasi sillä tavalla johtaa joukkoa.
— Hän hiipii kuin susi läpi viidakoiden ja puraisee myös kuin susi, —
sanoivat he.
Oskierka, joka tiesi, kuka Babinicz oli, sanoi Sapiehalle:
— Ei Chowański suotta määrännyt palkintoa hänen päästään. Jumala antaa
voiton kenelle tahtoo, mutta se on varmaa, että Boguslawille sota meitä
vastaan pian käy varsin ikäväksi.
— Vahinko vain, että Babinicz on hävinnyt aivan kuin olisi veteen
hukkunut, — vastasi hetmani.
Tosiaankin meni kolme päivää ilman että saatiin mitään tietoja.
Sapiehan pääjoukko saapui Drohiczyniin, meni Bugin yli eikä nähnyt
missään vihollista. Hetmani alkoi olla levoton. Ilmeistä oli, että
Boguslaw oli päättänyt vetäytyä takaisin. Mutta mitä se merkitsi? Oliko
hän saanut tietää, että Sapiehalla oli suuremmat sotavoimat, joitten
kanssa hän ei uskaltanut ryhtyä taisteluun, vai tahtoiko hän houkutella
hetmanin kauas pohjoiseen helpottaakseen Ruotsin kuninkaan hyökkäystä
Czarnieckia vastaan? Babiniczin oli hankittava hetmanille tietoja,
sillä karanneitten sotamiesten ilmoitukset Boguslawin joukkojen
miesluvusta saattoivat olla virheelliset.
Mutta kului vielä viisi päivää eikä Babiniczista kuulunut mitään. Kevät
oli tulossa. Päivät lämpenivät yhä ja lumi suli. Seutu peittyi veteen,
jonka alla hyllyivät kulkua suuresti vaikeuttavat suot. Suuren osan
tykkejään oli hetmani jo saanut jättää Drohiczyniin. Branskissa olivat
tiet niin vetiset, että jalkaväkikään ei voinut jatkaa matkaa. Hetmani
keräsi matkan varrella hevosia ja pani muskettisoturit ratsastamaan
niillä.
Boguslaw peräytyi yhä. Hänen jälkiään nähtiin pitkin matkaa: poltettuja
kyliä ja puissa riippuvia ruumiita. Joka hetki saapui paikallisia
asujaimia Sapiehan leiriin tuomaan tietoja, mutta kertomukset olivat,
kuten aina, niin ristiriitaiset, että niistä ei saanut selvää.
Siellä täällä oli nähty tataarilaisiakin, mutta tiedot heistä olivat
perin vähän uskottavia. Sapieha alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi ja
vihastui, kun joku hänen kuultensa mainitsi Babiniczia.
Pari tuntia sen jälkeen kuin sotajoukko oli pysähtynyt Bialystokiin,
ilmoittivat etumaiset vartijat, että jokin joukko-osasto lähestyy.
— Kenties se on Babinicz! — huudahti hetmani. — Kyllä minä hänet nyt
ripitän!
Mutta se ei ollut itse Babinicz. Kun tämä matkue saapui leiriin, syntyi
semmoinen kuhina, että Sapieha meni katsomaan, mitä oli tekeillä.
Kuului huutoja:
— Babiniczilta! Vankeja! Koko joukko!... Paljon kahmaisi!
Hetmani näki muutamia kymmeniä ratsumiehiä, jotka ajoivat edellään
noin kolmeasataa miestä. Näiden kädet oli sidottu selän taakse, ja he
olivat enemmän varjojen kuin ihmisten näköisiä. Repaleisina, puoleksi
alastomina, melkein luurangoiksi laihtuneina he kulkivat eteenpäin
tylsästi tuijottaen ja välittämättä edes heitä ajavien tataarilaisten
huudoista tahi piiskain iskuista.
— Mitä miehiä nämä ovat? — kysyi hetmani.
— Boguslawin sotajoukkoa! — vastasi yksi Kmicicin vapaaehtoisista, joka
oli tataarilaisten mukana tuomassa vankeja.
— Mistä te niitä niin paljon keräsitte?
— Lähes puolet ovat matkan varrella väsymyksestä kepertyneet.
Samassa lähestyi vanhin tataarilainen, jonkinmoinen joukon vääpeli, ja
antoi kumartaen Sapiehalle kirjeen Kmiciciltä.
Hetmani avasi heti kirjeen ja alkoi lukea ääneen:
»Jalosukuinen herra hetmani! En ole tähän saakka lähettänyt tietoja
enkä vankeja, koska en ole kulkenut Boguslawin sotajoukon jäljessä,
vaan sen edellä, ja tahdoin samalla ottaa kiinni suuremman määrän.»
Hetmani keskeytti lukemisen sanoen:
— Sehän on itse piru! Sitten hän luki eteenpäin:
»Sillä vaikka se ei suinkaan ollut vaaratonta peliä, koska etujoukko
kulki laajalle alalle levittäytyneenä, niin onnistui minun kuitenkin
päästä edelle, ja tämä saattoi ruhtinaan hämmennykseen, koska hän
luuli tulleensa eri puolilta saarretuksi...»
— Siitä siis johtuu tuo käsittämätön peräytyminen! — huudahti hetmani.
— Piru se mies on, ei siitä pääse mihinkään!
Mutta hän sai lukea vielä mielenkiintoisempaa:
»Ruhtinas ei käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja lähetti joukon toisensa
jälkeen, eikä niistä yksikään palannut täysilukuisena takaisin.
Edellä kulkien sieppasin muonakuormastot ja särin sillat ja padot,
niin että hänen etenemisensä kävi hyvin vaivalloiseksi ruoatta ja
juomatta ja alituisen pelon alaisena, leiristään he eivät voineet
poistua, sillä tataarilaiset kaappasivat jokaisen varomattoman, ja
yöllä he ulvoivat leirin luona niin, että siellä suuren sotajoukon
hyökkäystä peläten oltiin aseissa läpi yön. Näin on ruhtinas saatettu
aivan epätoivoon, eikä hän tiedä, mitä tekisi ja mihinpäin menisi,
ja senvuoksi olisi nyt nopeasti hyökättävä hänen kimppuunsa, kun
pelko on pahimmillaan. Hänellä on kuusituhatta miestä, joista hän
kuitenkin jo on menettänyt lähes tuhat. Ruhtinaan vaunut, joissa oli
erinäisiä tavaroita, kaappasin Bialystokissa ja samoin kaksi tykkiä,
mutta kaikki raskaampi tavara minun täytyi upottaa. Ruhtinas petturi
on ainaisesta kiukusta ja huolesta tullut niin sairaaksi, että tuskin
voi istua ratsun selässä, kuume ei jätä häntä yöllä eikä päivällä.
Neiti Borzobohatalla, jonka hän ryösti, ei tämän vuoksi ole hänen
puoleltaan mitään pelättävää. Nämä tiedot ja tunnustuksen, että asema
on epätoivoinen, olen saanut vangeilta, joita tataarilaiset vähän
kärventelivät ja jotka kyllä toistavat kertomuksensa, jos heitä
uudelleen kärvennetään. Pyydän anteeksi, jos jossakin suhteessa olen
väärin menetellyt. Tataarilaiset ovat hyviä poikia ja nähdessään
paljon saalista suorittavat tehtävänsä erinomaisesti.»
— Nämä ovat hämmästyttäviä asioita! — sanoi Sapieha tarttuen päähänsä.
— Kunhan hän vain ei valehtelisi?
— Ei, siinä suhteessa hän on arka kunniasta! — sanoi Oskierka.-Hän
sanoi Vilnon vojevodallekin aina totuuden päin silmiä välittämättä
siitä, miellyttikö se ruhtinasta vai ei. Oh, tuommoisia kepposiahan hän
teki Chowańskillekin, vaikka tällä oli viisitoista kertaa näin suuri
sotajoukko.
— Jos tämä on totta, niin täytyy hyökätä mahdollisimman pian — sanoi
Sapieha.
— Niin, ennenkuin ruhtinas pääsee tasapainoon.
— Kiiruhdamme siis Jumalan nimessä!
Sillä välin vangit, joita tataarilaiset pitivät koossa hetmanin edessä,
alkoivat itkeä, valitella kurjuuttaan ja eri kielillä pyytää armoa.
Joukossa oli ruotsalaisia, saksalaisia ja Boguslawin henkivartiostoon
kuuluvia skotlantilaisia. Sapieha otti heidät tataarilaisilta, käski
antamaan heille ruokaa ja kuulustelemaan ilman »kärventämistä».
Vankien tunnustukset osoittivat Kmicicin sanat tosiksi. Koko Sapiehan
joukko lähti kiireesti eteenpäin.