Lubelin vojevodakunta suureksi osaksi ja Podlasien vojevodakunta
melkein kokonaan olivat puolalaisten, s.o. liittoutuneitten ja Sapiehan
joukkojen käsissä. Maa, jonka heikkoutta äsken koko Eurooppa oli
ihmetellyt, osoitti nyt voimaa, jommoista eivät viholliset eikä edes
sen oma kuningas ollut aavistanut siinä olevan.
Kmicic kulki eteenpäin kohtaamatta mitään esteitä. Matkan varrella
hänen joukkoonsa yhtyi levottomia sieluja, jotka luulivat liittymällä
tataarilaisiin parhaiten pääsevänsä osallisiksi veritöihin ja saaliin
jakoon. Näistä hän pian teki kunnollisia sotamiehiä, sillä hänellä
oli kyky herättää alaisissaan pelkoa ja kuuliaisuutta. Tämän joukon
näkeminen sai ihmiset vakuutetuiksi, että kaani todella auttoi
puolalaisia. Levisi huhuja Sapiehan avuksi saapuvasta suuresta
sotajoukosta tataarilaisten esimerkiksi kelpaavasta kurista ja
siivoudesta.
Herra Sapieha oli väliaikaisesti Bialassa. Hänellä oli kymmenkunta
tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä. Ne olivat
liettualaisten joukkojen jäännöksiä, joita oli vahvistettu uusilla
miehillä.
Bialaa kohti kulkiessaan Kmicic ajatteli vain sitä, että Sapiehan
joukoissa palveli paljon liettualaista aatelia ja useita Radziwillin
upseereita, jotka olivat vanhoja tuttuja. Hän pelkäsi, että ne tuntevat
hänet ja hakkaavat sapeleillaan kuoliaaksi. Se häntä kuitenkin
rohkaisi, että hän tiesi suuresti muuttuneensa ulkonäöltä. Hän oli
laihtunut, kasvoissa oli Boguslawin aikaansaama arpi, ja viikset hän
oli kammannut pystyyn, niin että hän oli kuin jokin Erikson eikä
puolalaisen näköinen.
Vojevoda otti hänet ystävällisesti vastaan, mikä johtui kuninkaan
kirjeistä.
»Lähetämme teille», - kirjoitti kuningas, — »uskollisimman
palvelijamme, jota nimitetään Częstochowon Hektoriksi tuon kuuluisan
paikan piirityksestä saakka ja joka on pelastanut oman henkensä
uhalla meidät kuolemasta ja vankeudesta. Ottakaa hänet erikoiseen
suojelukseenne, että hän ei joutuisi kärsimään mitään vääryyttä
sotilaittenne puolelta. Tunnemme hänen oikean nimensä ja syyt, miksi
hän käyttää valenimeä.»
— Saanko tietää, miksi käytätte valenimeä? — kysyi vojevoda.
— Koska olen pakolainen enkä voi palvella omaa nimeäni käyttäen!...
Sille, jonka käskyn alaiseksi joudun ja jolta suojelusta pyydän, olen
velvollinen ilmoittamaan kaikki niinkuin isälle. Minun, oikea nimeni on
Kmicic!
Vojevoda peräytyi pari askelta.
— Sekö, joka lupasi toimittaa kuninkaamme elävänä tahi kuolleena
Boguslawille?
Kmicic kertoi hänelle ominaisella tarmolla miten asia oli.
Vojevoda ei voinut olla uskomatta, etenkin kun kuninkaan kirjekin
todisti asian puolesta. Sitäpaitsi vojevoda nyt oli niin iloinen, että
hän olisi ollut valmis syleilemään pahinta vihamiestäänkin, antamaan
anteeksi suurimmankin rikoksen. Tämä ilo johtui seuraavasta kuninkaan
kirjeen kohdasta:
»Vaikka Vilnon vojevodan kuoleman jälkeen vapaaksi jäänyt Liettuan
suurhetmanin sauva vakiintuneitten oikeusmuotojen mukaan voidaan vain
valtiopäivillä antaa seuraajalle, niin nykyisissä poikkeuksellisissa
oloissa annamme valtakunnan edun tähden ja suurten ansioittenne
vuoksi mainitun sauvan teille vakuutettuna siitä, että kun Jumala suo
rauhan palata, tulevilla valtiopäivillä ei yksikään ääni kohoa tätä
ratkaisuamme vastaan, ja tekomme saa yleisen hyväksymisen.»
Sapieha, josta tähän aikaan sanottiin, että hän »panttasi takkinsa
ja möi viimeisen hopealusikkansa», ei kylläkään palvellut isänmaata
oman etunsa tahi kunniansa vuoksi. Mutta vaatimattominkin ihminen
iloitsee nähdessään ansioitaan pidettävän arvossa ja niitä palkittavan
kiitollisuudella. Siksi hänen vakavat kasvonsa säteilivät. Nyt hän oli
valmis tekemään kuninkaan tähden mitä tahansa.
— Koska olen hetmani, — sanoi hän Kmicicille, — niin olette minun
valtani ja suojelukseni alainen. Täällä on kaikenlaista liikettä
käymässä, ja senvuoksi älkää liiaksi tuppautuko esille, ennenkuin olen
varoittanut sotilaita ja poistanut päältänne sen loukkauksen, jonka
alaiseksi Boguslaw teidät saattoi.
Pian levisi leirissä tieto, että kuningas oli antanut rakastetulle
ylipäällikölle suurhetmanin arvon. Riemu remahti tuhansien miesten
keskuudessa kuuluville.
Päälliköt ja joukot erilaisine lippuineen alkoivat saapua hetmanin
asunnolle. Nukkuva kaupunki heräsi unestaan. Tulet leimusivat, torvet
soivat, rummut pärisivät, tykit ja musketit paukkuivat. Sapieha pani
toimeen komeat kemut, joissa hurrattiin koko yö, juotiin maljoja
kuninkaalle ja hetmannille ja sille kostolle, joka pian oli kohtaava
Boguslawin.
Andrzej ei ollut läsnä juhlassa.
Sen sijaan hetmani alkoi pöydässä puhua Boguslawista. Sanomatta kuka
oli se upseeri, joka oli tullut tataarilaisten kanssa ja tuonut
nimityksen, hän puhui yleensä ruhtinaan kavaluudesta.
— Molemmat Radziwillit, — sanoi hän, — ovat aina olleet vehkeilijöitä,
mutta ruhtinas Boguslaw on vielä etevämpi kuin hänen serkkuvainajansa.
Muistatte ehkä Kmicicin tahi ainakin olette hänestä kuulleet.
Ajatelkaahan, se juttu, jonka ruhtinas Boguslaw laski liikkeelle,
nimittäin että Kmicic muka oli tarjoutunut nostamaan kätensä
kuningastamme vastaan, on valetta!
— Mutta Kmicic auttoi kuitenkin Janusz-ruhtinasta hänen huonoissa
puuhissaan.
— Niin, hän auttoi kyllä ruhtinasta, mutta viimein hänkin näki asiat
oikeassa valossa ja silloin hän luopui palveluksesta, vieläpä hän,
tuittupäinen mies kun oli, kävi Boguslawin kimppuun. Nuori ruhtinas oli
jo sangen pahassa pinteessä ja pelasti töin tuskin henkensä Kmicicin
käsistä.
— Kmicic oli suuri soturi! — sanoivat useat äänet.
— Ruhtinas kostonhimossaan keksi hänestä niin loukkaavan valheen, että
pintaa karmii.
— Ei paholainenkaan olisi keksinyt paremmin.
— Olen saanut tietää, — jatkoi hetmani, — että kun Kmicic huomasi,
ettei hänellä täällä enää ollut mitään tehtävää, niin hän meni
Częstochowoon ja teki siellä suuria palveluksia, ja myöhemmin hän
suojeli kuningastamme omalla ruumiillaan.
Tämän kuultuaan samat sotilaat, jotka vähän aikaisemmin olisivat
olleet valmiit iskemään Kmiciciä sapelilla, alkoivat yhä enemmän häntä
kehuskella.
— Ei Kmicic jätä sitä kostamatta, ei hän ole niitä miehiä! Hän käy
kyllä Radziwillinkin kimppuun!
— Ruhtinas on häpäissyt kaikkia sotilaita, kun hän on yhdestä
levittänyt tuollaisen valheen!
— Kmicic oli hurjapäinen ja omavaltainen, mutta ei kavaltaja!
— Hän kostaa aivan varmasti!
— Me kostamme sitä ennen!
— Kun kerran hetmani takaa hänen puolestaan, niin asia on sillä tavalla!
— Niin se oli! — sanoi hetmani.
Eipä paljon puuttunut, ettei juotu Kmicicin maljaa. Mutta kuului varsin
kiihkeitä ääniä toiseenkin suuntaan, varsinkin entisten Radziwillin
upseerien joukosta. Sen kuultuaan hetmani sanoi:
— Tiedättekö, miksi tuo Kmicic johtui mieleeni? Kuninkaan lähettämä
sanantuoja Babinicz on hyvin paljon hänen näköisensä. Itsekin ensi
hetkessä erehdyin.
Tässä Sapieha otti ankaramman muodon ja alkoi puhua painokkaammin:
— Vaikkapa tänne olisi tullut itse Kmicic, niin koska hän on kääntynyt
ja harvinaisella urheudella puolustanut pyhää paikkaa, minä suojelisin
häntä hetmaninvallallani. Huomautan siis teille, hyvät herrat,
että tuon lähettilään saapuminen ei saa aiheuttaa minkäänlaista
epäjärjestystä. Pyydän muistamaan, että hän täällä edustaa
kuningasta ja kaania. Erityisesti huomautan tästä nostoväen herroja
ratsumestareita, sillä siellä on kuri höllin!
Kun Sapieha puhui tässä äänilajissa, ei tavallisesti kukaan muu kuin
Zagloba uskaltanut mitään mukista. Niinpä istuivat nytkin kaikki aivan
hiljaa. Mutta kun hetmanin kasvot kirkastuivat, niin muutkin taas
ilostuivat. Pikarit kiersivät ahkeraan, ilo nousi ylimmilleen ja koko
kaupunki kajahteli riemuhuudoista aamuun asti.
Seuraavana aamuna Sapieha lähetti Anusian Grodnoon, josta Chowańskin
joukko oli vetäytynyt jo kauan sitten pois ja jossa nyt isännöivät oman
maan miehet.