Puhuessaan Michalin mieltymyksestä Anusiaan oli Zamoyski puhunut
osittain totta, sillä nuori ruhtinas oli rakastunut tyttöön, kuten
kaikki muutkin. Mutta se rakkaus ei ollut kovin kiihkeätä eikä johtanut
toimintaan. Michalilla ei ollut tarmoakaan semmoiseen rakkauteen, joka
pakottaa tekemään voitavansa saadakseen lemmityn omakseen.
Mutta ruhtinatar Gryzelda, joka unelmoi loistavaa tulevaisuutta
pojalleen, pelästyi suuresti tuota tunnetta. Keskustelu pojan kanssa,
joka kalpeni ja vapisi hänen edessään ja alkoi itkeä ennenkuin mitään
puhuikaan, vahvisti hänen käsitystään, että vaara oli uhkaamassa.
Kuitenkaan hän ei heti päässyt varmaan päätökseen. Vasta kun Anusia,
joka tahtoi nähdä maailmaa ja uusia ihmisiä ja mahdollisesti myös
kiemailla nuoren ritarin edessä, polvillaan pyysi lupaa lähteä matkaan,
suostui ruhtinatar lähtöön.
Ruhtinatar Gryzelda tahtoi saada varmuuden siitä, että hänen veljensä
ja Kmicicin välillä ei ollut mitään yhteistä sopimusta, ja siksi hän
käski kutsumaan jälkimmäisen luokseen. Veljen vakuutus, että hän ei
poistu hetkeksikään Zamośćiesta, tosin rauhoitti häntä koko joukon,
mutta hän tahtoi kuitenkin lähemmin tutustua mieheen, joka tulisi tytön
saattajaksi.
Keskustelu Kmicicin kanssa sai hänet lopullisesti rauhoittumaan.
Nuoren miehen silmistä loisti sellainen vilpittömyys, että oli pakko
uskoa häntä. Hän tunnusti olevansa rakastunut toiseen ja senvuoksi
olevansa aivan välinpitämätön kaikelle kiemailulle. Hän antoi myös
kunniasanansa, että varjelee tyttöä kaikelta vaaralta vaikkapa oman
henkensä uhalla.
— No, herra ritari! — sanoi Zamoyski iloisesti. — Aiotte viedä meiltä
Zamośćien parhaan koristuksen? Pitäkää vain hyvää huolta siitä, että
kukaan ei teiltä sitä ryöstä!
— Koettakoonhan vain joku! Olen antanut kunniasanani ruhtinattarelle ja
sanani minä aina pidän!
— Minähän lasken vain leikkiä! Ei teidän tarvitse pelätä eikä ryhtyä
erityisiin varokeinoihin.
— Pyytäisin teiltä vain umpinaisia vaunuja.
— Saatte vaikka kahdet! Ettehän vielä aivan pian lähde?
‒ Aivan heti! Minulla on kiire! Muutenkin olen jo täällä liiaksi
viivähtänyt.
— Lähettäkää näin ollen tataarilaisenne Krasny Stawiin. Minä puolestani
toimitan sinne sanan, että varaavat riittävästi rehua. Teille minä
annan omia miehiäni saattojoukoksi Krasny Stawiin;. Mikaan vaara ei
teitä uhkaa, sillä tämä on kaikki minun aluettani... Annan teille hyviä
saksalaisia rakuunoita, jotka ovat rohkeata väkeä ja tuntevat tien.
— Miksi minun on jäätävä tänne?
— Jotta saisimme vielä nauttia seurastanne. Olette mieluinen vieras, ja
tahtoisin pitää teitä vaikka vuoden luonani. Sitäpaitsi olen lähettänyt
katsomaan löytyisikö hevoslaumastani Perespyssä teille jokin hyvä
hevonen, jommoinen aina on hyvä olemassa.
Kmicic katsahti Zamoyskia suoraan silmun, näytti sitten äkkiä tekevän
päätöksensä ja sanoi:
— Kiitän ja jään! Lähetän tataarilaiset edeltä. Hän meni heti
tataarilaisten luo, vei syrjään Akbah-Ulanin ja sanoi:
— Akbah-Ulan, teidän on mentävä edeltä päin Krasny Stawiin suoraa
tietä. Minä tulen päivää myöhemmin linnanpäällikön turvajoukon
saattamana Kuule nyt, mitä sinulle sanon: te ette menekään Krasny
Stawiin, vaan lymyilette Zamośćien luona lähimmässä metsässä niin että
kenelläkään elävällä sielulla ei ole vihiä teistä. Kun kuulette tieltä
laukauksen, niin riennätte luokseni, sillä minulle aiotaan täällä
virittää jokin ansa.
— Määräyksenne mukaan! — vastasi Akbah-Ulan pannen kätensä otsalle,
suulle ja rinnalle.
— Olen nähnyt, mikä olet miehiäsi, Zamoyski! — sanoi Kmicic itsekseen.
— Zamośćiessa pelkäät sisartasi, siksi tahdot ryöstää tytön ja
sijoittaa johonkin tänne lähistöön ja käyttää minua välikappaleenasi,
ehkäpä viedä henkenikin. Odotahan! Oletpa joutunut tekemisiin itseäsi
paremman kanssa. Kietoudut vielä omaan verkkoosi!
Seuraavana päivänä Zamoyski lahjoitti hänelle ihmeen kauniin hevosen.
Kmicic otti sen kiitollisuudella vastaan ajatellen mielessään, että
hän ajaa sillä kyllä kauemmaksi kuin Zamoyski on suunnitellut. Hän
muisteli myös tataarilaisiaan, jotka jo olivat metsässä, ja häntä pyrki
naurattamaan. Väliin taas hänen mielensä kuohui, ja hän päätti antaa
Zamoyskille kelpo opetuksen.
Hänelle oli annettu kaksi kirjettä Sapiehalle vietäväksi; toinen oli
ruhtinattarelta, toinen linnan päälliköltä. Kmicicin teki kovin mieli
avata tämä jälkimmäinen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut sitä tehdä.
Sen sijaan hän katsoi sitä valoa vastaan ja tuli vakuutetuksi, että
sisällä oli tyhjä paperi.. Tämä havainto selvitti hänelle lopullisesti,
että tyttö ja kirjeet aiotaan häneltä ottaa matkalla.
Päivällinen syötiin jokseenkin synkän mielialan vallitessa. Anusian
silmät olivat punaiset. Upseerit olivat ääneti, ja vain Zamoyski näytti
iloiselta ja tyhjenteli pikariaan, jonka Kmicic tuon tuostakin täytti.
Mutta kun tuli lähdön hetki, ei ollut paljon hyvästelijöitä, sillä
Zamoyski oli lähettänyt upseerit virkatoimiin.
Anusia lankesi ruhtinattaren jalkoihin, eikä häntä saatu siitä pois
pitkään aikaan. Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui ilmeinen levottomuus.
Neiti Anna ja vanha palvelijatar Suwalska istuutuivat vaunuihin, Kmicic
hevosen selkään, ja matkue lähti liikkeelle. Kaksisataa saksalaista
ratsumiestä asettui vaunujen ja Anusian tavaroita kuljettavan kuorman
suojaksi. Kun pyörät kumisivat alas lasketulla sillalla, purskahti
Anusia itkemään.
Kmicic kumartui vaunujen ikkunaa kohti sanoen:
— Älkää pelätkö, en minä teitä syö!
— Moukka! — ajatteli Anusia.
He ajoivat linnoituksen muurien ulkopuolella olevien talojen ohi, ja
saapuivat sitten metsään, joka siihen aikaan mäkineen ulottui Bugiin
asti. Yö alkoi lähestyä, mutta se oli tyyni ja kirkas. Tie loisti
edessä kuin hopeanauha. Hiljaisuutta häiritsi vain vaunun pyörien
ratina ja ratsastajani hevosten jalkain kapse.
— Näillä tienoin mahtavat tataarilaiseni piileksiä kuin sudet, —
ajatteli Kmicic.
Sitten hän kuunteli tarkasti.
— Mitä se on? — kysyi hän upseerilta, joka johti ratsumiehiä.
— Kuuluu kavioitten kapsetta!... Joku ratsastaja nelistää jäljessämme!
— vastasi upseeri.
Juuri kun hän oli sen sanonut, saapui vaahtoavalla ratsulla mies ja
huusi:
— Herra Babinicz! Herra Babinicz! Kirje herra linnanpäälliköltä!
Joukko pysähtyi. Kmicic otti kirjeen, avasi sen ja luki vaunujen lyhdyn
valossa:
»Kunnioitettu ja minulle rakas herra Babinicz! Kohta lähdettyänne sain
tiedon, että ruotsalaiset eivät olekaan poistuneet Lublinista, vaan
aikovat hyökätä linnani Zamośćien kimppuun. Näin ollen käy matkanne
jatkaminen mahdottomaksi. Ottaen huomioon ne _pericula_, jotka voivat
kohdata neitiä, tahdomme että hän palaa takaisin Zamośćieen. Samat
ratsumiehet, jotka teitä saattavat, tuovat hänet takaisin. Koska
teidän on tärkeätä jatkaa matkaanne, emme rupea teitä pidättelemään.
Tämän tahtomme teille ilmoittaen pyydämme teitä antamaan asianmukaiset
määräykset ratsumiehillemme.»
Samassa Anusia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Ei mitään. Herra Zamoyski jättää vielä kerran teidät minun
urhoollisuuteni turviin.
Kääntyen oppaaseen ja ratsumiehiin hän huudahti:
— Eteenpäin!
Mutta ratsumiesten upseeri pysähdytti hevosensa, ja kysyi Kmiciciltä:
— Kuinka niin? Miksi eteenpäin?
— Mitä me sitten sen enempää metsässä viivyttelisimme? — kysyi Kmicic
tekeytyen yksinkertaiseksi.
— Te olette saanut jonkin määräyksen.
— Mitä se teihin kuuluu? Juuri määräyksen johdosta käsken eteenpäin.
— Seis! — huusi upseeri.
— Eteenpäin! — toisti Kmicic.
— Emme kulje askeltakaan eteenpäin, ennenkuin saan nähdä määräyksen! —
sanoi upseeri tiukasti.
— Määräystä ette saa nähdä, sillä sitä ei ole lähetetty teille!
— Koska te ette tahdo noudattaa määräystä, niin minä sen täytän. Menkää
Herran nimeen Krasny Stawiin, mutta me palaamme neidin kanssa takaisin.
Kmicic olikin vain odottanut, että upseeri ilmaisisi tietävänsä,
mitä kirje sisälsi. Nyt oli selvää, että koko asia oli edeltäpäin
järjestetty.
— Alkakaa mennä! — sanoi upseeri uhkaavalla äänellä.
Samassa ratsumiehet käskemättä vetivät sapelinsa tupesta.
— Vai semmoisia poikia! — huudahti Kmicic. — Ette te veisi tyttöä
Zamośćieen, vaan sijoittaisitte jonnekin syrjemmälle, jotta
linnanpäällikkö voisi vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta olettepa
tavanneet viisaampanne!
Sen sanottuaan hän laukaisi pistolinsa ilmaan. Heti alkoi metsästä
kuulua kaameata ääntä aivan kuin laukaus olisi herättänyt susilauman,
joka nukkui läheisyydessä. Ulvontaa kuului edestä, takaa ja sivuilta
ja samalla kertaa tömisivät hevosten kaviot, oksat katkeilivat
rytisten hevosten niitä polkiessa ja tie täyttyi ratsastajista, jotka
lähestyivät hirveästi mölisten ja vinkuen.
Tataarilaiset olivat lähestyneet kuin myrskypilvi, mutta Kmicic sai
heidät pysähtymään huudahtamalla kolme kertaa. Sitten hän sanoi perin
pelästyneelle upseerille:
— Ymmärtäkää jo, kenen kanssa olette tekemisissä! Herra linnanpäällikkö
aikoi pitää minua narrinaan ja sokeana välikappaleenaan. Teille, herra
upseeri, hän on antanut parittajan tehtävän, jonka olette ottanut
vastaan saavuttaaksenne hänen suosionsa. Sanokaa hänelle terveisiä
herra Babiniczilta ja ilmoittakaa, että neiti viedään turvassa herra
Sapiehan luo.
Upseeri katseli pelästynein silmin ympärilleen ja näki villit kasvot,
jotka himokkaasti katselivat ratsumiehiä. Näkyi, että ne odottivat
vain viittausta syöksyäkseen heidän kimppuunsa ja hakatakseen heidät
kappaleiksi.
— Te voitte tehdä mitä tahdotte, sillä emme mahda mitään ylivoimalle,
— sanoi hän vapisevalla äänellä, — mutta herra linnanpäällikkö kostaa
meille.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Kostakoon hän vain teille, sillä jos ette olisi puhunut itseänne
pussiin ja osoittanut ennakolta tietävänne, mitä määräys sisälsi,
ettekä olisi ruvennut vastustamaan matkan jatkamista, niin ei minulla
olisi ollut varmuutta petoksen olemassaolosta, vaan olisin heti Krasny
Stawissa luovuttanut tytön. Sanokaa siis herra linnanpäällikölle, että
hän valitsisi parittajan toimiin viisaampia kuin te!
Kmicicin rauhallinen ääni teki upseerin hieman rohkeammaksi ja hän
sanoi:
— Saamme siis ilman muuta palata Zamośćieen?
— Ette palaa ilman muuta, — sanoi Kmicic, — vaan viette mukananne
kirjeen, jonka annan kirjoittaa teidän jokaisen nahkaan.
— Herra Babinicz...
— Käykää kiinni! — huudahti Kmicic ja tarttui itse upseerin kurkkuun.
Alkoi mellakka vaunujen ympärillä, Tataarilaisten mölinä tukahdutti
avun ja kauhun huudot, joita naiset päästelivät.
Vähän ajan kuluttua makasivat kaikki ratsumiehet sidottuina tiellä
vieretysten. Kmicic käski piestä heitä nahkahihnoilla, mutta
maltillisesti, jotta jaksaisivat palata jalkaisin Zamośćieen.
Sotamiehet saivat sata ja upseeri sataviisikymmentä iskua. Anusia,
joka ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui, luuli joutuneensa
kauhean miehen käsiin ja rukoili kyynelet silmissä sekä käsiään
väännellen:
— Armahtakaa, ritari!... Mitä minä olen rikkonut?... Armahtakaa!
Säästäkää!
— Olkaa hiljaa, neiti! — karjaisi Kmicic.
— Miten minä olen rikkonut?
— Kenties olette itsekin liitossa?
— Missä liitossa? Jumala, armahda minua syntistä!
— Ettekö tiedä, että herra Zamoyski on vain ollut lähettävinään teidät
matkaan saadakseen teidät pois ruhtinattaren silmälläpidon alta ja
ryöstääkseen teidät matkalla? Hän sijoittaisi teidät johonkin tyhjään
linnaan, jossa voisi asettaa siveytenne koetukselle.
— Jeesus Natsarealainen! — huudahti Anusia. Niin vilpitön ja vakuuttava
oli tuo huudahdus, että Kmicic lausui lempeämmin:
— Kuinka? Ettekö siis olekaan liitossa?
Anusia peitti kasvonsa käsiinsä, mutta ei voinut mitään puhua, vaan
toisteli vain:
— Jeesus, Maria! Jeesus, Maria!
— Rauhoittukaa, neiti! — sanoi Kmicic vielä lempeämmin. — Vien teidät
hyvässä turvassa herra Sapiehan luo, sillä herra Zamoyski teki väärät
laskelmat, kun ei ymmärtänyt, kenen kanssa on joutanut tekemisiin...
Kas, nuo miehet, joita piestään, olivat saaneet tehtäväkseen ryöstää
teidät... Lahjoitan heille heidän henkensä, jotta voisivat kertoa herra
linnanpäällikölle, miten hyvin heille kävi.
— Te siis olette varjellut minut häpeään joutumasta?
— Niin, vaikka en tietänyt, onko se teille mieleen.
Anusia tarttui äkkiä Andrzejn käteen ja painoi sen kalpeille huulilleen.
— Rauhoittukaa, Herran tähden! Mitä tuo taas on? — huudahti Kmicic. —
Istukaa vaunuissa, muuten jalkanne kastuvat. Älkää peljätkö, olette
täällä yhtä hyvässä turvassa kuin omassa kodissanne!
Tataarilaiset olivat tällä välin lopettaneet pieksämisen. Andrzej käski
heitä ajamaan ratsumiehet Zamośćieen päin alastomina ja verisinä.
Hevoset, aseet ja ratsumiesten vaatteet hän lahjoitti tataarilaisille.
Sitten lähdettiin kiireesti jatkamaan matkaa.
Matkalla ei nuori ritari malttanut olla tavan takaa kurkistamatta
vaunuihin tahi oikeammin tytön vilkkaisiin silmiin ja ihaniin
kasvoihin. Hän tiedusteli, oliko vaunuissa tarpeeksi mukavaa, rasittiko
nopea kulku liiaksi ja tarvitsiko neiti jotakin.
— Ei hän olekaan niin moukkamainen ja juro, kuin alussa luulin! —
ajatteli tyttö.
— Ah, Oleńka, mitä kärsinkään tähtesi! — ajatteli Kmicic itsekseen. —
Saankohan sinulta kiittämättömyyttä palkakseni?
Krasny Stawissa Kmicic päätteli, että ei ollut syytä jäädä odottamaan
tietoja Zamośćiesta, ja kiiruhti taas matkaan. Kuitenkin hän ennen
lähtöään kirjoitti ja lähetti Zamoyskille seuraavan kirjeen:
»Korkeasti jalosukuinen herra staarosta ja rakas suosijani ja
hyväntekijäni! Suurille miehille on Jumala antanut tavallista
suuremman älynkin. Ymmärsin kohta, että te tahdoitte vain panna
minut koetukselle, kun lähetitte käskyn, että luovuttaisin, neiti
Borzobohatan, mikä kävi minulle sitäkin selvemmäksi, kun ratsumiehet
ilmaisivat tietävänsä tuon määräyksen sisällyksen, vaikka te
kirjoitatte ajatuksen syntyneen vasta minun lähdettyäni. Ihmettelen
toiselta puolen teidän terävänäköisyyttänne ja lupaan toiselta puolen
uudelleen, rauhoittaakseni täydellisesti huolehtivan holhoojan, että
ei mikään voi estää minua täyttämästä minulle uskottua tehtävää.
Mutta koska sotamiehenne, ilmeisesti käsittäen väärin tarkoituksenne,
käyttäytyivät sopimattomasti ja uhkasivat henkeänikin, niin olen
vakuutettu, että olisin tehnyt teille mieliksi, jos olisin hirtättänyt
heidät jokaisen. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että en ole tätä tehnyt.
Kuitenkin pieksätin heitä, mutta jos tämä rangaistus teistä tuntuu
liian lievältä, niin on teidän vallassanne sitä koventaa. Toivoen
menetelleeni täydelliseksi tyytyväisyydeksenne olen edelleen teidän
uskollinen ja harras palvelijanne. — _Babinicz_.»
Ratsumiehet saapuivat myöhään yöllä Zamośćieen eivätkä uskaltaneet
ollenkaan näyttäytyä Zamoyskille. Tämä sai tietää koko asian vasta
kirjeestä, joka hänelle tuotiin seuraavana päivänä.
Kirjeen luettuaan Zamoyski sulkeutui kolmeksi päiväksi huoneeseensa
eikä päästänyt ketään puheilleen. Kuultiin hänen sadattelevan
ranskaksi, mitä hän teki vain ollessaan suunniltaan kiukusta.
Vähitellen tuo myrsky kuitenkin tyyntyi. Neljäntenä ja viidentenä
päivänä herra linnanpäällikkö vielä oli hyvin vaitelias, hautoi jotakin
mielessään ja nyki viiksiään. Mutta viikon kuluttua, kun hän jo oli
entisellään ja ryyppäsi vähän runsaammin ruokapöydässä, hän alkoi äkkiä
kierrellä viiksiään ja sanoi sisarelleen:
— Sisareni, tiedä, että minä olen tarkkanäköinen... Panin joku päivä
sitten tahallani koetukselle tuon aatelismiehen, joka otti Anusian
mukaansa, ja voin nyt varmasti vakuuttaa, että hän vie tytön turvassa
perille.
Jo kuukautta myöhemmin oli herra linnanpäällikön sydän kiintynyt
muualle, ja hän oli täysin vakuutettu, että kaikki, mikä oli
tapahtunut, oli tehty hänen tahdostaan ja toimestaan.