Saavuttiin viimein Zamośćieen. Tataarilaiset hämmästyivät nähdessään
tämän lujan linnoituksen, ja hämmästys yhä kasvoi, kun he kuulivat,
että se äskettäin oli kestänyt Chovanskin kaikkien sotavoimien
hyökkäyksen.
Linnoituksen päällikkö Jan Zamoyski antoi suuren myötätuntoisuutensa
osoitukseksi heille luvan tulla sisälle kaupunkiin. Itse Kmicic näki
suurenmoisempaa kuin oli odottanut ja oli hämmästynyt katsellessaan
leveitä katuja, jotka italialaiseen tapaan oli rakennettu aivan
suoriksi, kollegiumin ja akatemian komeita rakennuksia, linnaa, muureja
ja mahtavia tykkejä. Niinkuin harvat ylimyksistä olivat suurkanslerin
pojanpojan veroisia, samoin harva linnoitus veti vertoja Zamośćielle.
Vielä enemmän miellytti Kmiciciä itse linnoituksen päällikkö. Hän oli
todellinen pikku kuningas Zamośćiessa: mies parhaimmillaan, edustavan
näköinen, vaikka hiukan kulunut, sillä nuoruusvuosinaan hän ei
ollut itseltään mitään kieltänyt. Kauniimpaa sukupuolta hän rakasti
edelleenkin, eikä hänen terveytensä ollut niin huono, että iloinen ilme
olisi kadonnut hänen kasvoiltaan. Naimisiin hän ei ollut vieläkään
mennyt, vaikka valtakunnan huomattavimmat perheet ottivat hänet vastaan
avoimin ovin. Myöhemmin sitten hän meni naimisiin erään ranskattaren
kanssa, joka suostui häneen hänen rikkautensa takia, vaikka rakasti
toista, aavistamatta että tämä toinen muutamia vuosia myöhemmin panee
kuninkaan kruunun omaan ja hänenkin päähänsä.
Herra Zamoyski ei ollut erikoisen teräväpäinen, mutta hänellä oli
riittävästi älyä omiksi tarpeiksi. Arvoasemia ja kunniaa hän ei
tavoitellut, mutta ne tulivat itsestään hänen osakseen. Kun ystävät
moittivat häntä siitä, että häneltä puuttui asianmukaista kunnianhimoa,
vastasi hän:
— Ei ole totta, että sitä puuttuu minulta, vaan minulla päinvastoin on
sitä enemmän kuin kumartelijoilla. Miksi kuluttaisin hovin kynnyksiä?
Zamośćiessa minä en ole vain Jan Zamoyski, vaan Itse Zamoyski.
Häntä mainittiinkin yleensä nimellä »Itse», ja hän oli siitä
mielissään. Hän tahtoi käydä kansanmiehestä, vaikka oli saanut hienon
kasvatuksen ja viettänyt nuoruutensa ulkomailla. Heikkouksistaan
huolimatta hän oli kelpo mies ja parempi isänmaan poika kuin moni muu.
Kmicic miellytti häntä, ja hän kutsui Kmicicin luokseen linnaan ja
kestitsi siellä. Hän tahtoi mielellään olla vieraanvaraisen miehen
maineessa.
Linnassa Kmicic tutustui useihin huomattaviin henkilöihin, muun
muassa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckiin, herra Zamoyskin sisareen
ja kuuluisan Jeremin leskeen. Ruhtinas Jeremi, joka aikoinaan oli
suurimpia herroja koko valtakunnassa, menetti kasakkain kapinan aikana
koko äärettömän omaisuutensa, niin että lesken oli turvautuminen
veljeensä. Kaikesta huolimatta tämä rouva oli niin komea, ylhäinen ja
siveä, että herra Jan oli ensimmäinen häntä palvelemaan, ja sitäpaitsi
pelkäsi hän häntä kuin tulta. Hän teki aina sisarensa mieliksi ja
neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeistä asioista. Linnassa
sanottiin, että ruhtinatar on Zamośćien, sotajoukon, rahaston ja
herra veljensä valtiatar; mutta hän ei käyttänyt valtaansa omaksi
edukseen, vaan omisti elämänsä miehensä muiston vaalimiseen ja poikansa
kasvattamiseen.
Tuo poika oli äsken palannut Wienin hovista lyhyelle käynnille maahan
ja asui äitinsä luona. Hän oli nuorukainen kukoistusiässään, mutta
turhaan Kmicic etsi hänestä piirteitä, jotka olisivat ilmaisseet, että
hän oli suuren Jeremin poika.
Nuorukainen oli sangen kaunis. Ne, jotka hänet lähemmin tunsivat,
vakuuttivat Kmicicille, että nuori ruhtinas on jaloluontoinen,
hyvämuistinen ja taitaa monia kieliä, ja vain jonkinmoinen synnynnäinen
arkuus estää hänen avujaan pääsemästä näkyviin.
Jo ensimmäistä kertaa keskustellessaan hänen kanssaan Andrzej huomasi,
että nuori ruhtinas puhui järkevästi ja sattuvasti kaikenlaisista
asioista ja että hänellä myös oli kyky voittaa ihmisiä puolelleen.
Mutta päivällisillä hän huomasi myös, että nuorukainen, kuten oli
kerrottu, oli syömäri ja ahne. Nuori ruhtinas ei näyttänyt ajattelevan
mitään muuta kuin ruokaa. Hänen pullollaan olevat silmänsä seurasivat
levottomina tarjoilua, ja hän otti lautaselleen, aivan mahdottomia
ruokamääriä, jotka hän söi suutaan maiskutellen. Silloin ruhtinattaren
surulliset kasvot tulivat vielä surullisemmiksi. Kmicicistä tuntui
pahalta, ja hän käänsi katseensa toisaalle, herra Itse Zamoyskiin.
Mutta herra linnanpäällikkö ei katsonut nuoreen ruhtinas Michaliin eikä
vieraaseensa. Kmicic seurasi hänen katseensa suuntaa ja näki ruhtinatar
Gryzeldan olan takaa todella ihanan näyn, jota hän ei ollut aikaisemmin
huomannut.
Se oli nuoren tytön pää, valkoisen kuin maito, punaisen kuin ruusu,
kauniin kuin kuva. Luonnostaan kiharat suortuvat kaarsivat hänen
otsaansa, vilkkaat silmät tarkastelivat herra Zamoyskin vierellä
istuvia upseereita ja häntä itseäänkin. Viimein ne sattuivat Kmiciciin
ja kiintyivät häneen niin itsepintaisesti ja kiemailevasti, kuin
olisivat tahtoneet tunkeutua sydämen pohjaan asti.
Mutta Kmicic ei helposti joutunut hämilleen. Hän alkoi katsella
puolestaan myös noihin silmiin ja nykäisi sitten vieressään istuvaa
herra Szurskia, linnoituksessa palvelevaa luutnanttia, ja kuiskasi:
— Mikä västäräkki tuo on?
— Hyvä herra! — sanoi Szurski terävästi. — Älkää puhuko noin kevyesti,
kun ette tiedä, kenestä puhutte... Ei se ole mikään västäräkki, vaan
neiti Borzobohata-Krasenka... Älkääkä tekään häntä muuksi nimittäkö,
muuten joudutte katumaan suurta epäkohteliaisuuttanne!
— Te, hyvä herra, ette kenties tiedä, että västäräkki on varsin
kaunis lintu, niin että siinä nimityksessä ei ole mitään halventavaa,
— vastasi Kmicic nauraen, — mutta huomaan, että te olette korvianne
myöten häneen rakastunut!
— Kuka täällä sitten ei olisi rakastunut! — murahti Szurski
loukkaantuneena. — Itse herra linnanpäällikkö on katsoa silmät ulos
päästään ja istuu kirin neuloilla!
— Huomaan sen kyllä!
— Mitä te huomaatte?... Hän, minä, Grabowski, Stolagiewicz, Konojadzki,
Kubecki ja kaikki, kaikki hän on lumonnut. Ja samoin käy teille, jos
jäätte tänne. Neljäkolmatta tuntia riittää hänelle!
— Ei, hyvä herrani! Ei hän minulle mitään mahtaisi neljässäkolmatta
kuukaudessakaan!
— Kuinka niin? — kysyi Szurski kummissaan. — Oletteko te vaskesta?
— En! Mutta sen, jolta on viety viimeinen ropo taskusta, ei tarvitse
pelätä rosvoa.
— No, se lienee toista! — vastasi Szurski. Kmicic tuli synkälle
mielelle, sillä hänen omat surunsa nousivat hänen mieleensä. Hän ei
enää kiinnittänyt huomiotaan mustiin silmiin, jotka entistä kiinteämmin
katsoivat häneen ikäänkuin kysyen: kuka olet, nuori ritari, ja mistä
olet tänne tullut?
Päivällisen loputtua Zamoyski otti Kmicicin käden kainaloonsa ja
kuljetti häntä huoneissa.
— Herra Babinicz! — sanoi hän. — Sanoitte olevanne Liettuasta?
— Kyllä.
— Tunsitteko siellä Podbipientat?
— En suorastaan tuntenut, sillä heitä ei ole enää maailmassa. Viimeinen
heistä kaatui Zbarazin luona. Hän oli suurimpia sankareita, mitä
Liettua on synnyttänyt. Kukapa meillä ei tuntisi nimeä Podbipienta!
— Minäkin olen siitä kuullut, mutta kyselyni syy on seuraava: sisareni
holhokkina on eräs neiti, jonka nimi on Borzobohata-Krasenka... Se on
hyvää sukua!... Hän oli tuon Zbarazin luona kaatuneen Podbipientan
morsian. Hän on orpo, isätön ja äiditön, ja jos kohta sisareni on häntä
kohtaan suopea, niin minä ollen sisareni luonnollinen holhooja samalla
olen tuon tytönkin holhooja.
— Mieluisaa holhousta! — sanoi Kmicic.
Zamoyski naurahti, iski silmää, maiskautti kieltään ja sanoi:
— Mitä? Eikö olekin herranterttu?
Mutta samassa hän huomasi paljastavansa itsensä ja tuli vakavaksi.
— Veijari! — sanoi hän puoleksi leikillään ja puoleksi tosissaan. —
Koetitte panna koukun tielleni!
— Millä tavoin? — kysyi Kmicic katsahtaen nopeasti hänen silmiinsä.
Nyt Zamoyski lopullisesti huomasi, että hän ei sukkeluudessa ollut
Kmicicin veroinen, ja käänsi heti puheen toisaalle.
— Tuo Podbipienta, — sanoi hän, — testamenttasi tytölle joitakin
maatiloja teidän puolessanne. Niiden nimiä en oikein muista, sillä
ne ovat omituisia: jotakin semmoista kuin Baltupie, Syruciany,
Myszykiszki... sanalla sanoen koko omaisuutensa. Viisi tahi kuusi taloa.
— Oh, ne ovat pikemmin linnoja kuin taloja! Podbipienta oli hyvin rikas
mies, ja jos tuo neiti joskus saa koko hänen omaisuutensa, niin hän voi
valita itselleen miehen senaattorien joukosta.
— Niinkö? Tunnetteko nuo kylät?
— Tunnen vain Lubowiczen ja Szeputyn, sillä ne ovat lähellä minun
maitani. Ne ovat Vitebskin vojevodakunnassa.
— Ai, ai! Kaukana ovat, ei maksa vaivaa niitä periä, kun koko maakin on
vihollisen hallussa.
— Kun olemme karkoittaneet vihollisen, niin voi mennä noita tiluksiakin
katselemaan. Mutta Podbipientoilla on maita muuallakin, muun muassa
laajoja aloja Samogitiassa. Tiedän sen hyvin, koska minulla on
sielläkin maapalanen.
— Neuvokaa minulle, miten autan tytön omaisuutensa hallintaan!
Kmicic alkoi nauraa.
— Tässä asiassa annan mielelläni neuvoja. Parasta on hänen lähteä herra
Sapiehan luo. Jos herra Sapieha, Vitebskin vojevoda ja tunnetuin mies
Liettuassa, ottaa asian omakseen, niin siitä tulee jotakin.
— Voisi antaa tytön hänen käsiinsä ja hänen holhoukseensa. Kun tyttö
olisi hänen läheisyydessään, niin hän pikemmin tekisi jotakin hänen
hyväkseen.
Kmicic katseli ihmetellen Zamoyskia.
— Mitähän siinä lienee takana, kun hän tahtoo toimittaa tytön täältä
pois? — ajatteli hän.
Mutta Zamoyski jatkoi:
— Hän ei voi asua leirissä, Vitebskin vojevodan teltassa, mutta hänet
voisi sijoittaa vojevodan tyttärien pariin. Siinä vain on vaikea
kysymys, kuinka minä näinä levottomina aikoina saan hänet sinne
lähetetyksi. Hän tarvitsisi saattajikseen muutamia satoja miehiä,
mutta minä en voi siinä määrin heikontaa Zamośćiea. Jospa löytyisi
joku, joka veisi hänet turvallisesti perille!... Te voisitte ottaa
hänet matkaanne, kun muutenkin menette Sapiehan luo. Antaisin mukaanne
kirjeen... ja te antaisitte kunniasananne, että viette hänet turvattuna.
— Minähän johdan tataarilaisjoukkoa!
— Minulle on kerrottu, että tataarilaiset pelkäävät teitä kuin tulta.
No niin! Suostutteko esitykseeni?
— Hm!... Miksikä ei, jos sillä teen teille palveluksen... Mutta...
— Ahaa! Ajattelette, että ruhtinatar kenties ei siihen suostu... Aivan
varmasti hän suostuu. Hän nimittäin luulee, että minä...
Zamoyski alkoi kuiskutella Kmicicin korvaan ja lisäsi sitten ääneen:
— Siinä hän teki minulle suuren vääryyden, mutta minä olin hiljaa,
sillä kukapa rupeaisi ämmien kanssa suukopuun... mieluummin saisi tulla
ruotsalaisia Zamośćien edustalle. Mutta parhaan todistuksen siitä, että
minulla ei ole ollut mitään pahaa mielessä, hän saa, kun näkee, että
minä itse lähetän tytön täältä pois.
Zamoyski pyörähti ympäri ja poistui, mutta Kmicic katsoi hänen
jälkeensä ja mutisi:
— Joitakin pauloja sinä, herra linnanpäällikkö, tässä asettelet, sen
näen selvästi, vaikka en ymmärrä, mihin pyrit. Et näy olevan mikään
ovela vehkeilijä.
Zamoyski oli tyytyväinen itseensä, vaikka hyvin ymmärsi, että vasta
puolet työstä oli tehty, ja toinen, vielä jäljellä oleva puoli, oli
niin vaikea, että pani hänet empimään ja pelkäämään. Oli nimittäin
vielä hankittava ruhtinatar Gryzeldan suostumus, ja ruhtinattaren
ankaruutta ja terävää älyä veli suuresti pelkäsi. —
Mutta kuu hän kerran oli alkanut, oli hänen ajettava asia loppuun.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen hän lähti ruhtinattaren huoneisiin.
Ruhtinatar istui kirjailemassa messupukua lahjaksi kirkolle. Hänen
vierellään neiti Anusia keri kahden tuolin selustalle asetetusta
vyyhdestä silkkilankaa. Hänen sormensa liikkuivat vikkelästi, kun hän
kulki tuolien edessä.
Tämä näky sai Zamoyskin silmät kiilumaan, mutta hän laittoi pian
kasvojensa ilmeen arvokkaaksi ja tervehdittyään alkoi puhua:
— Tuo herra Babinicz, joka on tullut tänne tataarilaisten kanssa, on
liettualainen. Hän on kelpo mies, hyvin kasvatettu ja tunnettu ritari.
Oletteko huomannut hänet, sisareni?
— Itsehän esittelitte hänet minulle! — vastasi ruhtinatar Gryzelda
välinpitämättömästi. — Hän on rehellisen näköinen ja tekee hyvän
sotilaan vaikutuksen.
— Tiedustelin häneltä noista maatiloista, jotka on testamentattu
neiti Annalle. Hän sanoo, että se on omaisuus, joka vetää vertoja
Radziwillien rikkauksille.
— Olkoon onneksi Anusialle! Helpompi on orvon elää, ja vanhuuden päivät
on turvattu, — sanoi ruhtinatar.
— On vain se _periculum_ olemassa, että sukulaiset vievät tuon
omaisuuden. Babinicz sanoo, että Vitebskin vojevoda saattaisi olla
avuksi, jos haluaa. Hän on mies, jonka huostaan uskoisin oman
tyttäreni. Jos hän ilmoittautuisi oikeudessa holhoojaksi, niin se
ratkaisisi asiat. Mutta Babinicz sanoo, että sitä varten on neiti Annan
itsensä matkustettava sinne... _Installatio pro forma_ on välttämätön,
ja siinä on hänen oltava läsnä.
Tuon »installatio pro forma» keksaisi Zamoyski tällä hetkellä ja
otaksui hyvällä syyllä, että se vaikuttaa ruhtinattareen.
Ruhtinatar mietti vähän ja sanoi:
— Kuinka hän nyt voi mennä, kun ruotsalaiset ovat tiellä?
— Ruotsalaiset ovat peräytyneet Lubliniin. Koko maa Veikselin tällä
puolen on vapaa.
— Kuka sitten veisi Annamme herra Sapiehan luo?
— Vaikkapa tuo samainen Babinicz.
— Tataarilaisten kanssa? Herra Jumala, nehän ovat villiä ja hillitöntä
väkeä!
— En minä heidän parissaan pelkää, — sanoi Anusia ja niiasi.
Mutta ruhtinatar oli jo huomannut, että veljellä oli jokin valmis
suunnitelma mielessään. Hän lähetti Anusian pois huoneesta ja alkoi
katsoa kysyvästi veljeensä.
Zamoyski sanoi aivan kuin itsekseen:
— Tataarilaiset pelkäävät hirveästi Babiniczia. Pienimmästäkin
tottelemattomuudesta hän heitä hirtättää.
— En voi suostua tähän matkaan! — vastasi ruhtinatar. — Anusia on
hyvä tyttö, mutta kiemailija ja panee helposti miesten päät pyörälle.
Itsehän sen parhaiten tiedätte! En koskaan uskoisi häntä nuoren ja
tuntemattoman miehen huostaan.
— Hän ei ole tuntematon, sillä kukapa ei olisi kuullut Babiniczeista,
jotka ovat varakkaita ja hyvässä maineessa! (Zamoyski itse ei ollut
koskaan elämässään kuullut Babiniczeista mitään.) Muuten voisi
antaa jonkun vanhemmista naisista hänelle seuraksi, niin kaikki
säädyllisyyden vaatimukset olisi täytetty. Babiniczista minä menen
takuuseen. Tämmöistä tilaisuutta ei toiste tarjoudu.
Ruhtinatar lakkasi ompelemasta, kohotti päänsä ja katsoi läpitunkevasti
veljeään:
— Missä tarkoituksessa tahdotte lähettää hänet pois täältä?
— Mikä erikoinen tarkoitus minulla voisi olla? Ei mikään!
— Jan!... Oletko sinä liittoutunut Babiniczin kanssa vietelläksesi
tytön?
— Herra Jumala! Tuota vielä puuttui! Lukekaa kirje, jonka kirjoitan
Sapiehalle ja kirjoittakaa itsekin! Minä vain lupaan, että en poistu
Zamośćiesta. Koska minua epäillään, niin en tahdo tietää mistään.
— Miksi niin välttämättömästi tahdotte, että hän lähtisi Zamośćiesta?
— Koska valvon hänen parastaan, ja kysymys on määrättömästä
rikkaudesta. Muuten... tunnustan, että minusta hänen poistumisensa
täältä on tärkeä. Nythän tulivat ilmi epäluulonne minua kohtaan,
enkä pidä siitäkään, että aina rypistätte minulle kulmakarvojanne ja
katsotte minuun tuimasti... Ja enemmänkin: upseerini katsovat toisiaan
kieroon ja heiluttelevat toisiaan vastaan sapeleitaan hänen tähtensä,
ei ole sopua eikä järjestystä eikä kukaan täytä velvollisuuksiaan
kunnollisesti. Olen saanut kyllikseni semmoisesta! Michalista taasen
saatte itse pitää huolen, se ei kuulu minuun.
— Michalista? — sanoi ruhtinatar hämmästyen.
— Minä en sano mitään pahaa tytöstä... Ei hän kiemaile Michalin edessä
sen kummemmin kuin muidenkaan, mutta jos te, sisareni, ette huomaa
Michalin tulisia katseita ja lämpimiä tunteita, niin sanon vain, että
äidin rakkaus on sokea.
Ruhtinattaren kulmakarvat rypistyivät ja kasvot kalpenivat.
Zamoyski huomasi osanneensa oikeaan kohtaan ja jatkoi:
— Niinpä niin, sisareni! Mitä se minuun kuuluu! Pidelköön Michal hänen
lankavyyhtiään, riemuitkoon häntä katsellessaan, kurkistelkoon avaimen
reiästä... Mitä minä siitä! No, onhan tytöllä omaisuutta. Aatelistyttö
vain... mutta enhän minäkään pidä itseäni tavallista aatelismiestä
parempana. Ikäeroa on, mutta eihän se ole minun asiani!
Näin puhuttuaan Zamoyski nousi, kumarsi kunnioittavasti ja kääntyi
lähteäkseen.
Ruhtinattarelle syöksähti veri päähän. Ylpeä rouva ei koko
valtakunnasta löytänyt Wisniowieckille kyllin arvokasta puolisoa ja
kuuli nyt veljensä suusta sanoja, jotka polttivat kuin tulikuuma rauta.
— Jan! — sanoi hän. — Odota!
— Sisareni! — vastasi Zamoyski. — Tahdoin _primo_ todistaa, että
epäilette minua suotta, _secundo_, että teidän on syytä kohdistaa
huolenpitonne erääseen toiseen. Nyt teette niinkuin tahdotte, minulla
ei ole muuta sanottavaa.
Zamoyski kumarsi ja poistui.