Samana päivänä Akbah-Ulan esitti alamaisen kunnioituksensa kuninkaalle
ja antoi samalla kirjeen kaanilta. Kaani uudisti lupauksensa antaa
satatuhatta miestä apujoukoksi ruotsalaisia vastaan, jos hänelle
maksetaan neljäkymmentä tuhatta taaleria etukäteen ja sitten kun ruoho
nousee maahan, sillä muuten ei sodan tyhjäksi raastamassa maassa voi
noin suurta hevosmäärää elättää. Tämän nyt lähettämänsä joukon taas
kaani antoi ystävyyden osoituksena »rakkaimmalle veljelleen», jotta
kasakatkin, jotka yhä hautoivat mielessään kapinaa, ymmärtäisivät
kaanin mahtavan vihan lankeavan koko kasakkamaailman päälle, jos
näkyisi merkkiäkään kapinasta.
Kuningas otti Akbah-Ulanin ystävällisesti vastaan, lahjoitti hänelle
kauniin ratsun ja ilmoitti lähettävänsä hänet heti herra Czarnieckin
luo, jotta ruotsalaisetkin selvästi saisivat nähdä, miten kaani auttaa
Puolaa. Tataarilaisen silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli saavansa
päällikökseen Czarnieckin, sillä tämän hän tunsi aikaisemmista sodista
Ukrainassa ja kunnioitti häntä suuresti.
Vähemmän häntä sen sijaan miellytti se kohta kaanin kirjeessä, jossa
tämä pyysi kuningasta määräämään turkkilaisjoukon päälliköksi maata
hyvin tuntevan upseerin, joka johtaisi joukkoa ja samalla estäisi
Akbah-Ulanin miehiä ryöstämästä ja tekemästä väkivallantöitä.
Tataarilainen päällikkö salasi harminsa, teki syvän kumarruksen ja
poistui.
Tuskin olivat tataarilainen ja läsnäolleet senaattorit poistuneet, kun
Kmicic, joka oli ollut audienssin aikana kuninkaan vieressä, lankesi
kuninkaan jalkain juureen ja sanoi:
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut armonosoitusta, jota pyydän,
mutta se on minulle niin tärkeä, että koko elämäni riippuu siitä.
Antakaa minun olla tuon tataarilaisjoukon päällikkönä ja lähteä sen
kanssa heti sotaan!
— En kiellä teiltä sitä, — sanoi Jan Kasimir kummastuen, — sillä
parempaa johtajaa niille en löytäisikään. Siihen tarvitaan rohkea ja
päättäväinen mies, joka kykenee pitämään heidät kurissa, sillä muuten
he alkavat kohta polttaa ja ryöstää... Siihen vain en voi suostua, että
lähdette jo nyt, kun ruotsalaisten sapelien jäljet eivät vielä ole
arpeutuneet.
— Tunnen, että heti kun tuuli sotakentältä puhaltaa vastaani, samassa
voimanikin ovat entisellään. Tataarilaiset minä taas kyllä pidän
kurissa ja taivutan tahtooni.
— Mutta mikä kiire tässä on? Milloin tahdotte lähteä?
— Ruotsalaisen kimppuun on kiire, teidän majesteettinne!... Eikä
minulla enää ole täällä mitään tekemistä, sillä minulla on mitä tahdoin
saada: teidän suosionne ja entisten syntieni anteeksianto!
— Se on kaikki oikein, mutta tavoittelette jotakin muutakin
sotaretkellänne!
— Avaan sydämeni niinkuin omalle isälle. Ruhtinas Boguslaw ei ole
tyytynyt vain parjaamaan minua, vaan on vienyt morsiameni Kiejdanysta
ja pitää häntä vangittuna Taurogissa tahi enemmänkin: koettaa riistää
häneltä hänen neitseellisen viattomuutensa. Teidän majesteettinne! Olen
menettää järkeni, kun ajattelen, millaisissa käsissä tyttöparka on. Ja
hän ajattelee, että minä olen tuolle suurlurjukselle, tuolle koiralle
tarjoutunut nostamaan käteni teidän majesteettianne vastaan, ja pitää
minua kurjana olentona! En voi vapaasti hengittää, ennenkuin olen tuon
lurjuksen saanut käsiini ja vapauttanut tytön. Antakaa minulle nuo
tataarilaiset, niin vannon, että en vain aja omia yksityisiä asioitani,
vaan surmaan ruotsalaisia niin paljon, että niiden kalloilla voi kivetä
tämän pihan!
— Rauhoittukaa! — sanoi kuningas. — Tuo Taurogi on luullakseni aivan
Preussin rajalla. Ette ole ajatellut sitä, että tataarilaiset kenties
eivät tahdo lähteä kanssanne niin kauas.
— No, no! Koettakootpa vain mukista! — sanoi Kmicic kiristellen
hampaitaan jo ajatellessaankin semmoista. — Hirtätän heidät kaikki
neljäsataa! Kyllä puita riittää! Yrittäköötpä vain kapinoida!
— Nuori mies! — sanoi kuningas nauraen. ‒ Totisesti en voi löytää
parempaa paimenta noille lampaille! Ottakaa heidät ja viekää mihin
ikinä haluatte! Milloin aiotte lähteä?
— Huomenna!
— Kenties Akbah-Ulan panee vastaan, koska hevoset ovat väsyneet.
— Silloin sidotan hänet nuoraan, jonka kiinnitän satulaani. Kulkekoon
jalan, jos säälii hevosia.
— Huomaan, että selviydytte heidän kanssaan. Käyttäkää kuitenkin
ensin lievempiä keinoja, mikäli mahdollista. Vaan nyt... nyt on jo
myöhä. Mutta huomenna tahdon teitä vielä tavata. Ottakaa tämä sormus
ja sanokaa sille kuningasmieliselle tytölle, että olette saanut sen
kuninkaalta ja että kuningas käskee häntä aina rakastamaan teitä,
uskollista palvelijaansa ja suojelijaansa!
Kuningas poistui, ja Kmicic lähti asuntoonsa varustautumaan matkalle ja
miettimään matkasuunnitelmaa.
Hän asteli huoneessaan miettien tätä tuntikausia eikä ajatellutkaan
lepoa, niin häntä oli virkistänyt ja vahvistanut uuden tehtävänsä
ajatteleminen.
Palveluspojat lopettelivat jo matkavarustusten laittelua ja aikoivat
käydä makaamaan, kun joku kolkutti huoneen oveen. Otettuaan selvää
pyrkijästä nuorukainen ilmoitti Kmicicille:
— Joku sotamies tahtoo ehdottomasti tavata teidän armoanne. Sanoo
olevansa nimeltä Soroka.
— Päästäkää hänet heti sisälle! — huudahti Kmicic.
Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hän riensi ovelle...
Soroka astui sisälle ja aikoi heittäytyä Kmicicin jalkain juureen,
mutta muistaen sotilaskurin hän ojentautui suoraksi ja sanoi:
— Mitä käskette, herra eversti!
— Terve tuloa, rakas toveri! — sanoi Kmicic. — Luulin, että sinut oli
surmattu Częstochowossa.
Hän syleili ja pudisteli Sorokaa. Vanha vääpeli alkoi syleillä herransa
polvia.
— Mistä tulet? — kysyi Kmicic.
— Częstochowosta, teidän armonne!
— Oletko etsinyt minua?
— Olen kyllä.
— Keneltä sait tietää, että olen elossa?
— Kuklinowskin miehiltä. Priori Kordecki piti ilosta
juhlajumalanpalveluksen ja kiitti Jumalaa. Sitten levisi huhu, että
herra Babinicz oli tuonut kuninkaan vuoriston kautta. Arvasin heti,
että se ei ollut kukaan muu kuin teidän armonne.
— Onko isä Kordecki terve?
— Terve on, mutta kuka tietää, vaikkapa enkelit jonakin päivänä
veisivät hänet elävänä taivaaseen, sillä hän on pyhä mies.
— Niin on. Mistä sitten tiesit minun olevan Lembergissä?
— Ajattelin, että teidän armonne on tietysti kuninkaan luona, koska
saattoi häntä. Pelkäsin kuitenkin, että teidän armonne jo on lähtenyt
sotaan ja että olen myöhästynyt.
— Huomenna lähden tataarilaisten kanssa!
— Sitten kävikin hyvin, sillä minä tuon teidän ylhäisyydellenne kaksi
täyttä kukkaroa: sen, joka oli minun hoidossani ja sen lisäksi ne
säkenöivät kivet, jotka otimme pajareilta, ynnä ne, jotka teidän
armonne otti Chowańskin kätköistä.
— Ne olivat hauskoja aikoja, kun me otimme nuo kivet, mutta niitä
ei mahda olla enää paljonkaan, sillä jätin niitä kourallisen isä
Kordeckille.
Soroka tuli pöydän luo ja alkoi päästellä vöitä ympäriltään.
— Kivet ovat tässä! — sanoi hän asettaen pöydälle matkapullon
kukkaroitten viereen.
Kmicic otti sanaakaan sanomatta kouraansa kultarahoja katsomatta minkä
verran niitä oli ja sanoi vääpelille:
— Tästä saat!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! Ah, jospa minulla olisi ollut
matkalla vaikkapa vain yksikin tuollainen dukaatti!
— Kuinka niin?
— Kun olin kuolla nälkään. Harvassa paikassa nykyjään ihmiselle
annetaan leipäpalanen. Lopulta ihan vedin jalkoja perässäni.
— Hyväinen aika! Olihan sinulla kaikki tämä mukanasi!
— En uskaltanut ilman lupaa käyttää, — vastasi vääpeli.
— Ota! — sanoi Kmicic ojentaen toisen kourallisen rahoja.
Sitten hän huusi palvelijoilleen:
— Hoi! Tuokaa syötävää, pian, muuten saatte kalloonne!
Nuorukaiset alkoivat kilvan hääräillä, ja kohta oli Sorokan edessä iso
astia täynnä savustettua makkaraa ja viinapullo.
Sotamies katsoi halukkaasti ruokaa, ja hänen huulensa ja viiksensä
liikkuivat, mutta hän ei uskaltanut istuutua everstin läsnäollessa.
— Istu ja syö! — komensi Kmicic.
Tuskin hän oli sen sanonut, kun jo kuiva makkara alkoi narista Sorokan
vahvojen leukaluiden välissä. Kmicic käveli huoneessa edestakaisin ja
oli vaiti, sillä hän ei tahtonut häiritä uskollista palvelijaansa.
Tämä taas vilkaisi joka kerta, kun kaasi itselleen viinaa, everstiinsä
peläten näkevänsä tämän rypistävän kulmakarvojaan ja kulahdutti sitten
juoman kurkkuunsa seinään päin kääntyen.
Kmicic käveli kävelemistään ja alkoi viimein puhella itsekseen.
— Ei voi muuten... Täytyy lähettää tämä sinne... Käsken sanomaan
hänelle... Ei, hän ei usko!... Kirjettä hän ei rupea lukemaan,
koska pitää minua petturina ja hulttiona... Älköön tuppautuko hänen
näkyviinsä, katselkoon vain ja sanokoon minulle, millaista siellä on.
Sitten hän äkkiä huusi:
— Soroka!
Sotamies hypähti pystyyn niin nopeasti, että oli kaataa pöydän, ja jäi
seisomaan suorana kuin tikku.
— Kuten käskette!
— Sinä olet uskollinen mies ja tarpeen vaatiessa toimekas. Saat lähteä
pitkälle matkalle, mutta et nälkäisenä.
— Kuten käskette!
— Taurogiin, Preussin rajalle. Siellä elää neiti Billewicz... ruhtinas
Boguslawin luona... Otat selville, onko hän siellä... ja pidät kaikkea
silmällä... Älä tuppaudu hänen läheisyyteensä, mutta jos niin sattuu,
niin kerro mitä tiedät. Mutta katso eteesi ja kuuntele! Pidä muuten
varasi, sillä jos ruhtinas on siellä ja tuntee sinut, niin sinulle käy
hullusti.
— Kuten käskette!
— Olisin lähettänyt ukko Kiemliczin, mutta hän on jo toisessa
maailmassa, kaatui vuorensolassa, ja hänen poikansa ovat typeriä. He
lähtevät kanssani. Oletko ollut Taurogissa?
— En, teidän armonne!
— Menet Szczuczyniin ja sieltä pitkin Preussin rajaa. Ole Taurogissa
siihen asti kunnes saat kaikesta selvän ja tule sitten takaisin. Minut
löydät sieltä, missä silloin olen... Kysy tataarilaisia ja herra
Babiniczia. Mutta nyt saat mennä makaamaan Kiemliczien luo... Huomenna
lähdet matkaan.
Seuraavana aamuna Kmicic heräsi entistä virkeämpänä. Toimitettuaan
erinäisiä asioita hän meni Lembergissä olevan kaanin lähetystön
päällikön Subaghazi-beyn luo ja keskusteli hänen kanssaan kauan.
Tämän keskustelun aikana Andrzej pisti kahdesti kätensä rahapussiinsa.
Mutta kun hän lähti, niin Subaghazi vaihtoi hänen kanssaan hatun, antoi
hänelle viheliäisistä sulista tehdyn töyhdön ja muutamia kyynäriä
sinistä silkkinuoraa.
Näin varustauduttuaan Andrzej kävi kuninkaan puheilla ja lähti
sitten Kiemliczien ja paashiensa seuraamana kaupungin ulkopuolelle
Akbah-Ulanin leiriin.
Vanha tataarilainen hänet nähtyään pani kätensä otsalleen, huulilleen
ja rinnalleen, mutta saatuaan kuulla kuka Kmicic oli ja mitä varten
tullut, hän tuli vihaisen näköiseksi, hänen muotonsa synkkeni ja käytös
muuttui kopeaksi.
— Jos kuningas on lähettänyt sinut oppaaksi, — sanoi hän Kmicicille
murteellisesti puhuen, — niin sinä näytät minulle tietä, vaikka kyllä
tiedän itsekin tieni, kun taas sinä olet nuori ja kokematon.
— Ahaa, hän suvaitsee määrätä, mikä minä saan olla, — ajatteli Kmicic,
— mutta koetan olla kohtelias niin kauan kuin se on mahdollista.
Sitten hän sanoi:
— Akbah-Ulan! Kuningas lähettää minut tänne päälliköksi eikä
oppaaksi... Ja sanon senkin, että teet parhaiten, kun noudatat hänen
majesteettinsa tahtoa.
— Tataarilaisten hallitsija on kaani eikä kuningas! — vastasi
Akbah-Ulan.
— Akbah-Ulan! — sanoi Andrzej painokkaasti. — Kaani on lahjoittanut
sinut kuninkaalle aivan niinkuin hän lahjoittaa koiran tahi haukan.
Senvuoksi älä puhu epäkunnioituksella kuninkaasta, että sinua ei
pantaisi nuoraan kuin koira.
— Allah! — huudahti tataarilainen hämmästyen.
‒ Kuule, älä suututa minua! — sanoi Kmicic.
Mutta Akbah-Ulanin silmät verestyivät. Vähään aikaan hän ei voinut
puhua sanaakaan, hänen kaulasuonensa pullistuivat ja käsi tarttui
tikariin.
Mutta Andrzej, vaikka olikin päättänyt olla kohtelias, oli jo saanut
kyllikseen. Hän tarttui tataarilaisen harvaan partaan, nykäisi hänen
päänsä ylöspäin ja puhui hampaittensa välitse:
— Kuule, sinä elukka! Sinä tahtoisit, että sinulla ei olisi ketään
päällikkönäsi, jotta saisit polttaa, ryöstää ja murhata! Tahdot minusta
saada oppaan! Tuossa on sinulle opastusta! Tuosta saat opastusta!
Hän ahdisti tataarilaisen seinää vasten ja alkoi kolisuttaa hänen
päätään siihen.
Kun hän vihdoin päästi hänet irti, ei tataarilainen enää tarttunut
tikariin. Kmicic pani päähänsä Subaghazin hatun, otti esille
viheriäisen sulkatöyhdön, jota oli tähän saakka tahallaan pitänyt
selkänsä takana vyössä, ja sanoi:
— Katso, orja!
— Allah! — huokasi hämmästynyt Ulan.
— Ja katso tätä! — lisäsi Kmicic vetäen taskustaan viheriäisen nuoran.
Mutta Akbah makasi jo hänen jaloissaan kasvot maata vastaan.
Tuntia myöhemmin tataarilaiset lähtivät pitkänä rivinä etenemään tietä
pitkin, joka vei Lembergistä Wielki-Oczeen. Kmicic ratsastaen kuninkaan
lahjoittamalla hevosella ajoi joukkoa kuin lammaslaumaa. Akbah-Ulan
katseli nuorta miestä peläten ja ihmetellen.
Tataarilaiset olivat sota-asioissa kokenutta väkeä ja huomasivat ensi
silmäyksellä saaneensa johtajan, joka veisi veritöihin ja saaliin
ääreen. Siksi he kulkivat mielellään laulaen ja soitellen.
Kmicicin rinta paisui, kun hän katseli noita olentoja, jotka
lammasnahkaturkeissaan ja karvaisissa kamelinnahkaviitoissaan olivat
metsän petojen kaltaisia.
— Oivallinen joukko! — ajatteli hän itsekseen. — Minusta on kuin
kuljettaisin susilaumaa. Mutta näittenpä kanssa kelpaakin samoilla läpi
koko valtakunnan ja Preussinkin. Odotahan, Boguslaw!
Pöyhkeilevät ajatukset alkoivat nousta hänen päähänsä, sillä hänellä
oli taipumusta pöyhkeilyyn.
— Onpa Jumala antanut minulle nokkeluutta! — ajatteli hän. — Eilen
minulla oli vain kaksi Kiemlicziä, mutta nyt olen neljänsadan
ratsumiehen päällikkö. Ja kunhan oikea homma alkaa, niin tulee
käytettävissäni olemaan tuhat tahi kaksituhatta semmoista veikkosta,
että ne vetävät vertoja muinaisille tovereilleni... Odotahan, ruhtinas
Boguslaw!
Omantuntonsa rauhoittamiseksi hän sitten hetken kuluttua lisäsi:
— Samalla teen isänmaalle ja kuninkaalle melkoisia palveluksia.
Tataarilaiset kulkivat rauhallisesti ohi kuormien, hevoslaumojen ja
vastaantulijain. He eivät uskaltaneet esiintyä omavaltaisesti, sillä
lähdettäessä he olivat omin silmin nähneet, kuinka itse Akbah-Ulan
piteli uuden päällikön jalustinta.
Lemberg alkoi jo kadota näkyvistä. Tataarilaiset eivät enää laulaneet,
ja joukko eteni hitaasti hevosten höyrytessä. Äkkiä kuului joukon takaa
kavioitten kapsetta.
Kohta tulikin näkyviin kaksi ratsastajaa. Toinen niistä oli
Wolodyjowski, toinen Rzedzian. Molemmat kiitivät ratsujoukon ohi
suoraan Kmicicin luo.
— Seis! Seis! — huusi pieni ritari. Kmicic pysähdytti hevosensa.
— Hyvää päivää! — huusi Wolodyjowski. — Kirjeitä kuninkaalta! Toinen
teille, toinen Vitebskin vojevodalle.
— Minähän olen menossa herra Czarnieckin enkä herra Sapiehan luo!
— Lukekaahan ensin kirje!
Kmicic avasi kirjeen ja luki:
»Vitebskin herra vojevodan lähettämän sanantuojan kautta olemme
saaneet tietää, että herra vojevoda ei voi tulla Vähään-Puolaan,
vaan palaa takaisin Podlasieen, sillä ruhtinas Boguslaw on suurin
sotavoimin lähtenyt Ruotsin kuninkaan luota hyökätäkseen Tykocinia ja
herra Sapiehaa vastaan. Koska _magna pars_ herra Sapiehan sotavoimia
on täytynyt jättää linnoituksiin, käskemme teitä tataarilaisjoukkonne
kanssa menemään herra vojevodan avuksi. Toisessa kirjeessä, joka
on annettava vojevodalle, suosittelemme uskollista palvelijaamme
Babiniczia vojevodalle ja jätämme hänet Jumalan suojelukseen. — _Jan
Kasimir_, kuningas.»
— Jumalan kiitos! Tämä on minulle mieluisa uutinen! — huudahti Kmicic.
— En tiedä, miten kiittäisin hänen majesteettiaan ja teitä tästä
sanomasta. — Milloin tuo sanantuoja saapui?
— Olimme kuninkaan luona päivällisellä, minä, molemmat Skrzetuskit,
Charlamp ja Zagloba. Zagloba kehui niin ansioitaan ja kuvasi Sapiehan
kykenemättömyyttä, että kuninkaan silmiin nousivat kyynelet naurusta,
ja molemmat hetmanit aivan pitelivät vatsaansa. Samassa tuli kirje
Sapiehalta. Vojevoda ilmoitti, että aikaisemmat arvelut ovat
toteutuneet ja vaaliruhtinas rikkoen valansa on lopullisesti yhtynyt
ruotsalaisiin.
— Vielä yksi vihollinen, niinkuin niitä ei jo olisi ollut tarpeeksi! —
huudahti Kmicic. — Voi hyvä Jumala! Jospa herra Sapieha päästäisi minut
vain viikoksi Preussiin, niin kymmenen sukupolvea muistelisi minua
ja tataarilaisiani! Mutta Boguslawin minä kohtaan aivan varmaan! Jos
olisitte tuoneet minulle nimityksen Vilnon vojevodan virkaan, niin en
olisi iloinnut niin paljon kuin nyt!
— Kuningashan huudahtikin heti: »Nyt saa nuorukainen lähteä retkelle,
joka riemastuttaa hänen sydäntään!» Hän tahtoi heti lähettää
pikalähetin jälkeenne, mutta minä tarjouduin lähtemään saadakseni
samalla vielä lausua teille jäähyväiset.
Kmicic kurottautui hevosensa selästä ja tempasi pienen ritarin syliinsä.
— Ei velikään olisi tehnyt hyväkseni niin paljon kuin te! Suokoon
Jumala, että voisin jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttani!
— Pyh! Aioinhan ampua teidät!
— En olisi ansainnut parempaa!
— Mutta varokaa Boguslawia! Olkaa varovainen, hänen kanssaan ei käy
leikkiminen!
— Jompikumpi meistä on jo määrätty kuolemaan!
— Hyvä!
— Ah, jospa te neuvoisitte minulle salaisuutenne, miten olette tullut
semmoiseksi sapelin käyttäjäksi kuin olette. No, ei ole nyt aikaa!
Kyllä minua Jumala muutenkin auttaa rankaisemaan vihamiestäni.
— Suokoon Jumala!... Onnea matkalle!... Antakaapa vähän kyytiä
preussilaispettureille! — sanoi Wolodyjowski.
— Olkaa huoletta!
Wolodyjowski viittasi Rzedzianille, joka oli puhellut Akbah-Ulanin
kanssa ja kertonut hänelle Kmicicin entisistä urotöistä hänen
Chowańskia vastaan taistellessaan. Molemmat lähtivät palaamaan takaisin
Lembergiin.
Mutta Kmicic käänsi joukkonsa toisaalle päin niinkuin ajaja ajopelinsä
ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.