Tultuaan ulos kuninkaan luota molemmat ritarit astelivat äänettöminä.
Wolodyjowski ei tahtonut puhella ja Kmicic ei voinut, sillä tuska ja
raivo täyttivät hänen mielensä. He tunkeutuivat väkijoukkojen läpi,
jotka olivat vielä tavallistakin suuremmat, koska oli levinnyt tieto,
että ensimmäinen niistä tataarilaisjoukoista, jotka kaani oli luvannut
lähettää kuriinkaan avuksi, oli tulossa kaupunkiin. Pieni ritari kulki
edellä, ja Kmicic seurasi häntä huojuen ja kalpeana lakki silmillä.
Vasta kun he olivat päässeet pahimmista tungospaikoista, otti Michal
Kmiciciä käsivarresta ja sanoi:
— Rauhoittukaa!... Ei epätoivo teitä auta!
— Minä en ole epätoivoissani, — vastasi Kmicic, — mutta minä tahdon
hänen verensä!
— Voitte olla varma siitä, että löydätte hänet isänmaan vihollisten
joukosta!
— Sitä parempi! — sanoi Andrzej kiihkeästi. — Vaikka tapaisin hänet
kirkossa...
— Älkää Jumalan tähden sadatelko! — keskeytti pikku eversti.
— Tuo petturi johdattaa minut syntiin!
He kulkivat vähän aikaa ääneti. Sitten kysyi Kmicic:
— Missä hän nyt on?
— Kenties Taurogissa, mahdollisesti myös muualla. Charlamp sen tietää
parhaiten.
Kmicic alkoi hengittää niin raskaasti kuin ihminen, joka kiipeää ylös
jyrkkää vuorenrinnettä.
— Olen vielä perin heikko! — sanoi hän.
— Kertokaa minulle, mistä se johtuu, sillä kuningas vain viittasi
siihen kahakkaan!
Kmicic alkoi kertoa, ja vaikka hän samalla kiristeli hampaitaan,
niin hänen ajatuksensa kuitenkin irtautuivat onnettomuudesta ja hän
rauhoittui jonkin verran.
— Tiesin, että olette rohkea mies, — sanoi Wolodyjowski, — mutta
Radziwillin kaappaaminen hänen sotajoukkonsa nenän edestä on teko,
johon en osannut ajatella edes teidän ryhtyvän.
Tällä välin he olivat saapuneet asunnolle. Molemmat Skrzetuskit,
Zagloba ja Charlamp olivat syventyneet tarkastelemaan krimiläisiä
lammasnahkaturkkeja, joita eräs tataarilainen heille kaupitteli.
Charlamp, joka heistä oli Kmicicin paras tuttu, tunsi tämän heti ja
päästäen turkin käsistään huudahti:
— Jeesus! Maria!
Ennenkuin kukaan ennätti tointua hämmästyksestään, sanoi Wolodyjowski:
— Saan esittää teille Częstochowon Hektorin ja kuninkaan uskollisen
palvelijan, joka on vuodattanut vertaan uskon, isänmaan ja kuninkaan
puolesta!
Ja kun ihmettely yhä kasvoi, alkoi kelpo Michal innostuneesti kertoa,
mitä hän oli kuullut kuninkaalta Kmicicin ansioista ja Andrzejlta
itseltään ruhtinas Boguslawin kiinniottamisesta, ja lopetti sanoen:
— Siis ei vain ole valetta, mitä ruhtinas Boguslaw on tästä ritarista
kertonut, vaan päinvastoin herra Kmicic on hänen pahin vihamiehensä,
ja jollakin tavoin kostaakseen on ruhtinas vienyt neiti Billewiczin
Taurogiin.
— Ja meidät tämä ritari on pelastanut varmasta kuolemasta, ja
liittoutuneitten sotajoukkoja hän on varoittanut! — huudahti Zagloba.
— Tämmöisten ansioitten rinnalla eivät vanhat synnit merkitse mitään.
Onni oli kuitenkin, että tulitte tänne herra Michalin seurassa
ettekä yksin, ja onni on myös, että rykmenttimme majailee kaupungin
ulkopuolella, sillä ylen vihaisia ovat laudalaiset hänelle, ja
ennenkuin hän olisi ennättänyt hengähtääkään, olisi hänet hakattu
maahan.
— Tervehdimme teitä sydämestämme veljenä ja tulevana sotatoverina! —
sanoi Jan Skrzetuski.
Charlamp tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Tuommoiset eivät koskaan joudu hukkaan! — sanoi hän. — Ne selviävät
mistä sekamelskasta tahansa, vieläpä niittävät kunniaa samalla.
— Enkö sitä teille sanonut? — huudahti Zagloba. — Heti kun näin hänet
Kiejdanyssa, ajattelin itsekseni: siinä on sotilas oikeata maata! Ja
muistatteko, että kohta lankesimme toistemme kaulaan! Tosin on minun
ansioni, että Radziwill kukistui, mutta on siinä osaa hänelläkin.
Jumala minut johti Billewiczessä estämään ampumasta hänet... Hyvät
herrat, ei sovi ottaa tämmöistä ritaria vastaan kuivin suin, sillä hän
voisi luulla, että emme tarkoita mitä puhumme!
Tämän kuultuaan Rzedzian heti lähetti pois tataarilaisen turkkeineen ja
alkoi hommata juotavaa.
Mutta Kmicicin ainoana pyrkimyksenä oli mahdollisimman pian saada
Charlampilta tietoja Oleńkan kohtalosta.
— Olitteko mukana Kiejdanyssa? — kysyi hän.
— Kyllä, koko ajan! — vastasi pitkänenäinen. — Ruhtinas Boguslaw saapui
meidän ruhtinaamme luo. Illallisille hän laittautui niin koreaksi, että
silmiä häikäisi, ja neiti Billewicz ilmeisesti miellytti häntä kovin,
sillä hän kehräsi tyytyväisenä kuin kissa, kun sen selkää silitetään.
— Lakkaa! — sanoi Wolodyjowski. — Sinun puheesi tuottaa ritarille liian
suurta tuskaa.
— Päinvastoin! Jatkakaa! — huudahti Kmicic.
— Hän puhui silloin pöydässä, — sanoi Charlamp, että Radziwill kyllä
voi mennä naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa ja että hän itse
mieluummin nai semmoisen kuin jonkun niistä prinsessoista, joita
Ranskan kuningas hänelle tahtoi naittaa. Niitten nimiä en muista, kun
ne olivat kovin konstikkaita.
— Eivät ne kuulukaan asiaan! — sanoi Zagloba.
— Ilmeisesti hän puheli näin saadakseen neidon pauloihinsa. Me
ymmärsimme sen kohta ja aloimme iskeä silmää toisillemme ajatellen
aivan oikein, että kysymyksessä oli viattoman vietteleminen.
— Entä hän? Entä hän? — kysyi Kmicic kiihkeästi.
— Hän, kuten jalosyntyinen neito ainakin, ei antanut noitten puheitten
vaikuttaa itseensä eikä välittänyt juuri katsoakaan ruhtinaaseen.
Vasta kun tämä ryhtyi puhumaan teistä, kiintyi neidin katse häneen.
Kauhea oli seuraus, kun ruhtinas kertoi teidän tarjoutuneen niin ja
niin monesta dukaatista ottamaan kiinni kuninkaan ja toimittamaan hänet
elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille. Luulimme neidin menehtyvän,
mutta hänen vihastuksensa teihin oli niin suuri, että se voitti
naisellisen heikkouden. Kun ruhtinas sitten alkoi kertoa, miten hän oli
inhoten hylännyt tarjouksenne, niin neiti alkoi luoda häneen ihailevia
ja kiitollisia katseita ja salli hänen tarjota käsivartensa pöydästä
noustaessa.
Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä. — Kuolema; hänelle, niin totta kuin
Jumala auttaa! — hoki hän.
Äkkiä hän hyppäsi paikaltaan.
— Hyvästi, hyvät herrat!
— Kuinka? Mihin nyt? — kysyi Zagloba sulkien häneltä tien.
— Kuningas antaa minulle lomaa, jaa minä menen etsimään konnan käsiini!
— sanoi Kmicic.
— Herra Jumala, odottakaa! Ette vielä ole kuullut kaikkea ja ennätätte
kyllä vielä etsiä hänet. Ja kenen kanssa lähdette? Mistä häntä haette?
Kmicic kenties ei olisi pysähtynyt, mutta hänen voimansa loppuivat, ja
hän vaipui penkille, nojasi hartiansa seinään ja sulki silmänsä.
Zagloba ojensi hänelle pikarin viiniä. Hän tarttui siihen vapisevin
käsin ja tyhjensi sen.
— Ei mitään ole menetetty, — sanoi Jan Skreztuski, — mutta on oltava
hyvin varovainen, kun on tekemisissä niin kuulun herran kanssa.
Äkkipikaisella teolla voitte syöstä turmioon neiti Billewiczin ja
itsenne.
— Kuunnelkaa loppuun Charlampia, — sanoi Zagloba.
Kmicic puri hammasta.
— Minä kuuntelen kärsivällisesti!
— Lähtikö neito Kiejdanysta mielellään, — sanoi Charlamp, — sitä en
tiedä, koska en ollut näkemässä hänen lähtöään. Mutta sen tiedän, että
miekankantaja pani vastaan, ja häntä koetettiin ensin suostutella
ja sitten pidettiin lukon takana ja viimein hänen annettiin mennä
Billewiczeen. Selvää on, että neiti on huonoissa käsissä, sillä sen
mukaan kuin kerrotaan on nuori ruhtinas niin naisiin menevä kuin pahin
turkkilainen. Jos joku kassapää häntä miellyttää, niin ei hän haikaile,
ja muitta mutkitta hän vie naimisissa olevankin.
— Voi minua! - sanoi Kmicic taaskin.
— Senkin roisto! — huudahti Zagloba.
— Se vain on minusta omituista, että vojevoda ilman muuta antoi neidin
Boguslawille! - sanoi Skrzetuski.
— Minä en ole diplomaatti, — sanoi siihen Charlamp, — ja kerron vain
mitä puhuivat upseerit ja varsinkin Ganchoff, joka tiesi kaikki
ruhtinaan _arcana_. Kuulin omin korvin erään sanovan hänelle: »Ei
jää Kmicicille paljon rippeitä meidän nuorelta ruhtinaaltamme!»,
mihin Ganchoff vastasi: »Tässä viennissä on enemmän politiikkaa kuin
intohimoa. Ruhtinas Boguslaw on kyllä se, joka pitää saaliinsa, mutta
jos tuo neiti asettuu vastarintaan, niin ruhtinas ei voi hänelle
Taurogissa tehdä niinkuin on tehnyt toisille, sillä siitä nousisi
häväistysjuttu. Siellä on vojevodan puoliso tyttärineen, ja Boguslawin
on otettava tämä huomioon, koska hän tavoittelee nuoren ruhtinattaren
kättä... Hänen on kyllä vaikeata näytellä siveätä, mutta Taurogissa on
hänen pakko tehdä sitä.»
— Kiven täytyy pudota sydämeltänne, sillä tästähän näkyy, että tyttö ei
ole vaarassa! — huudahti Zagloba.
— Miksi ruhtinas sitten vei hänet sinne! — ärjäisi Kmicic.
— Teette viisaasti kysymällä minulta, — vastasi Zagloba, — sillä minä
pääsen aivan heti perille siitä, minkä selvittämiseksi joku muu turhaan
vaivaa päätään. Miksikö ruhtinas vei tytön? En kiellä sitä, että
tyttö saattoi häntä miellyttää, mutta hän vei tytön pitääkseen häntä
jonkinmoisena vakuutena, että Billewiczit, joita on paljon ja mahtavia,
eivät ryhtyisi vihamielisiin tekoihin Radziwilleja vastaan.
— Se on mahdollista! — sanoi Charlamp. — Varmaa on, että hänen täytyy
Taurogissa pitää aisoissa himojaan eikä voi mennä _ad extrema_.
— Missä hän nyt on?
— Vojevoda otaksui Tykocinissa, että hän on Ruotsin kuninkaan luona
Elbingissä, jonne hän aikoi mennä pyytämään apujoukkoja. Ainakaan hän
ei ole Taurogissa, sillä siellä eivät lähetit ole häntä tavanneet.
Sitten Charlamp kääntyi Kmicicin puoleen:
— Jos tahdotte kuulla yksinkertaista soturia, niin sanon ajatukseni.
Jos neiti Billewiczille on jotakin pahaa tapahtunut Taurogissa tahi
ruhtinas on herättänyt hänessä lemmentunteen, niin ei teillä ole syytä
sinne mennä. Mutta jos hän on ruhtinattaren suojassa ja lähtee hänen
kanssaan Kuurinmaalle, niin hän on paremmassa turvassa kuin missään
muualla, ettekä te löytäisi hänelle sopivampaa olinpaikkaa koko
valtakunnasta, joka nyt on sodan jaloissa.
— Jos olette senlaatuinen mies kuin kerrotaan ja kuin itsekin luulen,
— sanoi Skrzetuski, — niin ensin hankitte käsiinne Boguslawin ja sen
jälkeen pääsette kaikkien toiveittenne perille.
— Missä hän on nyt? — kysyi Kmicic uudelleen Charlampilta.
— Sanoin sen jo, vaikka näytte sen unhottaneen! — vastasi Charlamp.
— Otaksun, että hän on Elbingissä ja että hän Kaarle Kustaan mukana
hyökkää Czarnieckia vastaan.
— Tulkaa mukanamme Czarnieckin luo, niin saatatte piankin kohdata
Boguslawin! — sanoi Wolodyjowski.
— Kiitän teitä ystävällisistä neuvoista! — sanoi Kmicic.
Ja hän alkoi hyvästellä kaikkia. Toiset eivät häntä pidätelleet, koska
ymmärsivät, että ihminen, jolla on suru sydämessä, ei viihdy toverien
parissa eikä pikarien ääressä. Sen sijaan Wolodyjowski sanoi:
— Saatan teitä arkkipiispan palatsille, sillä olette niin suunniltanne,
että voitte vaikkapa kaatua kadulle.
— Minä myös! — sanoi Jan Skrzetuski.
— Menkäämme kaikki! — lisäsi Zagloba.
He ottivat sapelin vyölleen ja viitan ylleen ja lähtivät. Tungos
kaduilla oli entistä suurempi. Joka hetki tuli heitä vastaan
asestettuja aatelisjoukkoja, sotamiehiä, paanien palvelijoita,
armenialaisia, juutalaisia, valakialaisia ja venäläisiä talonpoikia
Chmielnickin polttamista kylistä.
Kauppiaat seisoivat puotiensa edustalla, ja talojen ikkunat olivat
täynnä uteliaitten päitä. Kaikki kertoilivat, että tataarilaisjoukko jo
oli saapunut ja kohta kulkisi kaupungin läpi mennäkseen näyttäytymään
kuninkaalle. Olikin aivan uutta saada nähdä tataarilaisten kulkevan
rauhallisesti kaupungin katuja. Ennen oli Lemberg nähnyt nämä vieraat
toisin, tavallisesti tiheinä joukkoina muurien ulkopuolella, palavat
esikaupungit ja kylät taustanaan. Nyt he tulivat liittolaisina
ruotsalaisia vastaan.
Ritarimme saivat töin tuskin raivanneeksi itselleen tien väkijoukkojen
läpi. Tavan takaa kuului kaduilla huutoja: »Tulevat! Tulevat!» ja
silloin ihmiset kasaantuivat yhteen niin että ei päässyt askeltakaan
eteenpäin.
— Huh! — sanoi Zagloba. — Pysähtykäämme vähän. Herra Michal, tämä
muistuttaa mieleen entiset ajat, jolloin emme katselleet noita
tulokkaita syrjästä, vaan silmästä silmään. Ja minähän olin heidän
vankinaankin. Sanotaan, että tuleva kaani on aivan minun näköiseni...
— Tulevat! Tulevat! — huudettiin taas.
— Jumala on muuttanut noiden koirien sydämet, — jatkoi Zagloba, — niin
että he eivät havittele venäläisiä rajamaita, vaan sen sijaan tulevat
avuksemme. Se on totinen ihme! Sanonpa teille, että jos jokaisesta
pakanasta, jonka tämä vanha käsivarteni on lähettänyt helvettiin,
saisin yhden synnin anteeksi, niin minä jo olisin pyhimys tahi minut
olisi viety tulisissa vaunuissa elävänä taivaaseen.
Tässä hänet taas keskeytti huuto:
— Tulevat! Tulevat!
Huuto tuli aivan yleiseksi, mutta sitten se vaikeni, ja kaikki päät
kääntyivät siihen suuntaan, mistä tataarilaiset olivat tulossa. Kaukaa
kuului soiton räminää, väkijoukko painautui keskikadulta talojen
seinustoille, ja kadun päässä näkyivät jo ensimmäiset tataarilaiset
ratsumiehet.
— Katsokaa, niillä on soittokuntakin! Se ei ole tavallista
tataarilaisilla.
— Tahtovat esiintyä mahdollisimman edustavasti! - sanoi Jan Skrzetuski.
- Muuten muutamilla joukoilla on kyllä soittajansa, kun ne lähtevät
jollekin pitemmälle retkelle. Tämä taitaa olla valiojoukkoa!
Ratsumiehet olivat nyt saapuneet heidän kohdalleen. Ensimmäisenä
ratsasti kirjavalla hevosella tummaihoinen, aivan kuin savustettu
tataarilainen kaksi pilliä suussaan. Pää kenossa ja silmät suljettuina
hän liikutteli sormiaan noitten pillien pinnalla ja puhalteli teräviä,
vinkuvia säveliä niin nopeasti, että niitä tuskin jaksoi seurata.
Hänen jäljessään seurasi kaksi ratsastajaa kädessä pitkät kepit,
joiden yläpäässä oli kulkusia ja joita he vimmatusti puistelivat.
Jäljessä seuraavista jotkut hakkasivat vastakkain pyöreitä vaskilevyjä,
löivät rumpua tahi soittivat kasakkain tapaan teorbaania. Kaikki,
lukuun ottamatta pillinsoittajia, lauloivat tahi paremmin sanoen
mölisivät villiä laulua. Tämän villin musiikin kaikuessa tuo neljäsataa
ratsumiestä käsittävä joukko kulki nelimiehisinä riveinä Lembergin
katuja.
Se oli todellakin valiojoukko, jonka kaani oli näytteeksi ja
kunnianosoitukseksi lähettänyt kuninkaan käytettäväksi. Sen johtajana
oli Akbah-Ulan, vanha ja kokenut soturi, jota tataarilaiset suuresti
kunnioittivat hänen rohkeutensa ja säälimättömyytensä takia. Hän
ratsasti keskellä, soittokunnan ja muun joukon välillä, yllä
punainen, varsin haalistunut samettiturkki. Hänen punakat kasvonsa
olivat tuulessa käyneet sinisiksi, ja hän huojui hiukan korkeassa
satulassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi sivuilleen tahi käänsi
päänsä tataarilaisiinsa aivan kuin epäillen, että nämä eivät voi
hillitä itseään nähdessään väkijoukon, naisia, lapsia ja avoimia
puoteja, vaan hurjasti huutaen hyökkäävät niiden kimppuun. Mutta
tataarilaiset ratsastivat rauhallisina, ja vain heidän synkistä tahi
himokkaista katseistaan saattoi nähdä, mitä noiden barbaarien mielissä
liikkui. Väkijoukko katseli heitä uteliaana, mutta epäsuopeasti, sillä
vastenmielisyys näitä pakanoita kohtaan oli suuri noilla seuduilla. Oli
kuitenkin niitäkin, jotka toivoivat paljon heistä.
— Ruotsalaiset pelkäävät hirveästi tataarilaisia, ja heidän
sotamiehensä kertovat kaameita juttuja niistä, mikä yhä lisää pelkoa, —
sanoivat he katsellessaan tataarilaisia.
— Ja syystä kyllä! — sanoivat siihen toiset. — Ei ole Kaarlen
ritareista taistelijoiksi tataarilaisia vastaan, joista toisinaan
meidänkään ratsumiehemme eivät saa voittoa. Ennenkuin semmoinen
raskasvarustuksinen ritari ennättää käännähtää, on jo tataarilaisen
paula hänen kaulassaan.
— On synti kutsua pakanoita avukseen! — sanoivat monet.
— Olipa synti tahi ei, mutta tarpeen ne ovat!
— Komea joukko! — sanoi Zagloba.
Tataarilaiset olivat todellakin siistissä asussa, valkeat tahi mustat
lammasnahkaturkit yllä, villat ulospäin käännettyinä. Mustat jouset ja
nuolilla täytetyt viinet heiluivat selässä, ja jokaisella oli sapeli,
mikä ei aina kuulunut suurten joukkojen varustuksiin, sillä köyhemmät
käyttivät niiden asemesta sauvoihin sidottuja hevosen leukaluita.
Mutta nämä olivat, kuten sanottu, valiojoukkoa, ja joilla kuilla oli
ampuma-aseitakin. Kaikilla oli hyvät hevoset, pienet ja laihat tosin,
mutta erittäin nopeat juoksemaan.
Joukon keskellä kulki myös neljä kamelia. Katselijat arvelivat
niiden kuljettavan lahjoja kuninkaalle kaanilta. Siinä he kuitenkin
erehtyivät, sillä kaani mieluummin otti kuin antoi lahjoja. Hän lähetti
kyllä apujoukkoja, mutta ei ilmaiseksi.
Kun ratsujoukko oli mennyt ohi, sanoikin Zagloba:
— Nuo _auxilia_ tulevat meille kalliiksi! Kilvan ruotsalaisten kanssa
he hävittävät maata.
— Olen kuullut, — sanoi Michal, — kuninkaamme panneen ehdoksi, että
tataarilaiset jaetaan viidensadan miehen suuruisiin joukkoihin, joiden
jokaisen päälliköksi tulee meikäläinen upseeri. Muutenhan nuo ystävät
kyllä mullistaisivat melkeinpä taivaan ja maankin.
— Entä tämä joukko? Mitä kuningas aikoo sillä tehdä?
— Kaani on lähettänyt sen kuninkaan käytettäväksi eli siis ikäänkuin
lahjaksi, ja kuningas voi tehdä sillä mitä tahtoo. Varmaankin hän
lähettää sen herra Czarnieckille samalla kertaa kuin meidätkin.
— No, herra Czarniecki pitää ne kyllä kurissa!
— Niin, jos asuu heidän keskellään, muuten ne ryhtyvät heti hänen
selkänsä takana ryöstämään. Ei, kyllä niille heti määrätään joku
upseereistamme päälliköksi.
— Entä mitä tuo paksu aga tekee?
— Jos hänellä on älyä päässä, niin hän tekee mitä käsketään!
— Hyvästi, hyvät herrat! — huudahti äkkiä Kmicic.
— Mihin on niin kiire?
— Menen pyytämään, että kuningas antaisi tuon joukon minun
komennettavakseni!