Näitten juhlien jälkeen alkoi Lembergiin lennellä kaikenlaisia sanomia
aivan kuin linnun siivin. Tuli vanhempia ja tuoreita tietoja, enemmän
tahi vähemmän mielikuvituksellisia, mutta kaikki ne kohottivat
mielialaa. Tyszowiecin konfederatsioni levisi kuin tulipalo. Jokainen
yhtyi siihen, olipa hän aatelinen tahi rahvaan mies. Kaupungit
hankkivat ajopelejä, ampuma-aseita ja jalkaväkeä, juutalaiset
antoivat rahaa. Ei kukaan uskaltanut olla noudattamatta universaalia,
uneliaimmatkin nousivat ratsun selkään. Wittenberg julkaisi ankaran
manifestin, jossa uhattiin tulella ja miekalla rangaista jokaista, ken
yhtyisi liittoutuneihin. Mutta sen vaikutus oli sama kuin jos olisi
yrittänyt sammuttaa tulta kaatamalla siihen ruutia. Tätä manifestia
levitettiin, luultavasti kuninkaan tieten ja innostuksen lietsomiseksi
ruotsalaisia vastaan, suuressa määrin Lembergissä. Ei ole soveliasta
mainita, mitä väestö teki näille papereille, joita nähtiin paljon myös
lentelevän huonossa kunnossa tuulen mukana pitkin katuja.
Wittenberg huomattuaan uhkauksensa turhiksi jätti ylipäällikkyyden
Krakovassa toimeliaalle Wirtzille ja kiiruhti Elbingiin, missä Ruotsin
kuningas oleskeli kuningattaren kanssa pitoja pitäen ja iloiten
voitoistaan.
Lembergiinkin oli tullut tieto Tykocinin valloituksesta ja synnyttänyt
riemua. Omituista kyllä oli asiasta alettu puhua jo ennenkuin mikään
sanansaattaja oli saapunut siitä ilmoittamaan. Ei vain tiedetty, oliko
Vilnon vojevoda kuollut vai joutunut vangiksi, mutta kerrottiin, että
Sapieha vahvan joukon etunenässä oli siirtynyt Podlasiesta Lublinin
vojevodakuntaan yhtyäkseen hetmaneihin, että hän matkan varrella on
kaikkialla voittanut ruotsalaiset ja että hänen joukkonsa yhä kasvoi.
Lopulta saapui hänen itsensä lähettämiä lähettiläitä eikä sen vähempää
kuin kokonainen ratsuväkirykmentti, jonka hän lähetti kuninkaan
käytettäväksi, millä hän tahtoi osoittaa kunnioitustaan kuninkaalle,
turvata hänet mahdollisilta vaaroilta ja kenties myös kohottaa omaa
arvoaan.
Tätä rykmenttiä johti nuori eversti Wolodyjowski, jonka kuningas hyvin
tunsi. Jan Kasimir kutsutti hänet heti luokseen ja syleili häntä sanoen:
— Tervetuloa, mainehikas soturi! Paljon on siitä aikaa kulunut, kun
viimeksi tapasimme toisemme. Luullaksemme näimme teidät viimeksi
Beresteczkon luona verissänne.
Michal polvistui ja vastasi:
— Ja myöhemmin Varsovassa, teidän majesteettinne! Olin linnassa
nykyisen Kievin kastellaanin kanssa.
— Ja palvelette yhä armeijassa? Eikö ole tehnyt mieli viettämään
rauhallista kotielämää?
— Valtakunta tarvitsi miehiä, ja näissä melskeissä olen menettänyt
omaisuuteni. Minulla ei ole mihin pääni kallistaisin, mutta en minä
siitä ole millänikään, sillä sotilaan ensimmäinen velvollisuus on
palvella kuningasta ja isänmaata.
— Suokoon Jumala, että olisi enemmän teidän kaltaisianne! Ei silloin
vihollinen täällä isännöisi. Ehkäpä tulee vielä aika, jolloin työnne
palkitaan. Mutta nyt kertokaa, mitä olette tehneet Vilnon vojevodalle!
— Vilnon vojevoda on Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän kuoli samaan
aikaan kuin me teimme viimeisen väkirynnäkkömme.
— Kertokaa siitä!
— Tässä on Vitebskin vojevodan kertomus, — sanoi Michal.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea, mutta keskeytti lukemisensa kohta
alussa lausuen:
— Herra Sapieha erehtyy kirjoittaessaan, että Liettuan suurhetmanin
virka _vacat_. Ei se _vacat_, sillä annan sen hänelle.
— Ei ole siihen ansiokkaampaa kuin hän! — vastasi Michal. — Koko
sotajoukko on teidän majesteetillenne ikuisesti kiitollinen tästä
nimityksestä!
Kuningas naurahti kuultuaan tämän koruttoman tunnustuksen ja jatkoi
lukemistaan. Vähän ajan kuluttua hän huokasi.
— Radziwill olisi voinut olla kaunein helmi tässä mainehikkaassa
kruunussa, jos ei ylpeys ja harhaoppi olisi häntä sokaissut. Nyt on
jo hänen kohtalonsa täyttynyt. Tutkimattomat ovat Herran tiet!...
Radziwill ja Opalinski... ja aivan samaan aikaan... Älä tuomitse heitä,
Herra, heidän syntiensä, vaan laupeutesi mukaan!
Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen kuningas taas jatkoi lukemista.
— Olemme kiitollinen herra vojevodalle, — sanoi hän päästyään loppuun,
— että hän lähettää käytettäväksemme kokonaisen rykmentin ja teidät,
parhaan soturinsa, kuten hän kirjoittaa. Mutta minä olen täällä
turvassa, ja soturit, varsinkin tällaiset, tarvitaan sotatoimissa.
Levätkää hiukan, ja sen jälkeen lähetän teidät avuksi herra
Czarnieckille, jota vastaan varmaankin pahin myrsky suuntautuu.
— Olemme kylliksi levänneet Tykocinin edustalla, teidän
majesteettinne!-sanoi innokkaasti nuori soturi. — Kun hevoset ovat
hiukan levänneet, niin voisimme lähteä vaikka tänään, sillä herra
Czarnieckin johdolla on hauska toimia. On suuri onni saada katsella
teidän majesteettinne kasvoja, mutta tärkeätä on myös rientää
ruotsalaisia vastaan.
Puna nousi kuninkaan poskille. Isällinen hyvyys kuvastui hänen
kasvoillaan, ja hän lausui tyytyväisenä katsellen pientä ritaria:
— Tekö ensimmäisenä paiskasitte sauvanne ruhtinasvainajan jalkoihin?
— En ensimmäisenä, teidän majesteettinne, mutta ensimmäisen kerran
silloin, ja suokoon Jumala että se myös oli viimeinen kerta, rikoin
sotilaskuria vastaan.
Tässä hän pysähtyi ja lisäsi hetken kuluttua:
— Ei ollut muuta mahdollisuutta!
— Niinpä tietenkin, — sanoi kuningas. — Ne olivat vaikeita aikoja
semmoisille, jotka ymmärtävät sotilaan velvollisuuden, mutta
kuuliaisuudellakin pitää olla rajansa. Jäikö monta vanhemmista
upseereista Radziwillin luo?
— Tykocinissa emme tavanneet muita upseereita kuin herra Charlampin,
joka ei tahtonut jättää ruhtinasta onnettomuudessa, kun ei ollut
aikaisemmin jättänyt. Vain sääli pidätti häntä ruhtinaan luona,
sillä hänen myötätuntonsa oli meidän puolellamme. Hän oli vähältä
kuolla nälkään, sillä siellä oli ruoan puute, ja hän uhrasi oman
osansa antaakseen sen ruhtinaalle. Nyt hän on tullut tänne Lembergiin
anomaan teidän majesteetiltanne armoa, ja minäkin yhdyn pyyntöön hänen
puolestaan, sillä hän on uskollinen mies ja hyvä sotilas.
— Tulkoon tänne, — sanoi kuningas.
— Hänellä on sitäpaitsi ilmoitettavana teidän, majesteetillenne tärkeä
tieto, jonka hän kuuli ruhtinas Boguslawilta jo Kiejdanyssa ja joka
koskee teidän, majesteettinne kalliin persoonan turvallisuutta.
— Koskeekohan se Kmiciciä?
— Aivan niin, teidän majesteettinne!
— Tunsitteko Kmicicin?
— Tunsin ja taistelin hänen kanssaan, mutta en tiedä, missä hän nyt on.
— Mikä on mielipiteenne hänestä?
— Teidän majesteettinne! Kun hän on ollut valmis sellaiseen tekoon,
niin ei ole sellaisia tuskia, joita hän ei olisi ansainnut, sillä tuuma
on helvetillinen.
— Se ei ole tosi! — sanoi kuningas. — Kaikki tuo on ruhtinas Boguslawin
keksintöä... Mutta jätetään se juttu. Kertokaa, mitä tiedätte tuosta
miehestä entisiltä ajoilta?
— Hän on aina ollut suuri sotilas ja sotatoimissa verraton. Niinkuin
hän ahdisteli Chowańskia, saattaen muutamalla sadalla miehellä koko
vihollisen sotajoukon melkein epätoivoon, ei olisi kukaan muu kyennyt
toimimaan. On ihme, että häneltä ei nyljetty, nahkaa ja käytetty sitä
rumpuun! Jos tuohon aikaan joku olisi antanut Chowańskin käsiin itse
vojevodan, niin ei se olisi häntä niin ilahduttanut kuin jos hän olisi
saanut lahjaksi Kmicicin. Menihän Kmicic niin pitkälle, että söi
Chowańskin haarukoilla, nukkui hänen matollaan, ajeli hänen reellään
ja hevosillaan. Mutta hän oli sitten hankala omien parissa, teki
perin omavaltaisia tekoja ja olisi kuin herra Laszcz voinut sisustaa
viittansa tuomioilla. Kiejdanyssa hän sitten kokonaan menetti kunniansa.
Sitten Wolodyjowski kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut
Kiejdanyssa.
Jan Kasimir kuunteli mielellään, ja kun Michal viimein kertoi, miten
Zagloba oli vapauttanut ensin itsensä ja sitten kaikki toverinsa
vankeudesta, alkoi kuningas nauraa niin että hytki.
— _Vir incomparabilis! Vir incomparabilis!_ — toisteli hän. — Onko hän
täällä matkassanne?
— Kyllä, teidän majesteettinne! — vastasi Wolodyjowski..
— Tuo aatelismies on ovelampi kuin Odysseus! Tuokaa hänet ruokapöytääni
pitämään hetkinen hauskaa ja herrat Skrzetuski samalla kertaa. Mutta
nyt kertokaa, mitä vielä tiedätte Kmicicistä.
— Roch Kowalskilta löydetyistä kirjeistä saimme tietää, että
meidät aiottiin surmata Birzessä. Ruhtinas ajoi meitä vielä takaa
sotajoukkoineen ja koetti saartaa, mutta ei onnistunut. Pujahdimme
onnellisesti pois. Ja vielä enemmänkin! Lähellä Kiejdanya saimme kiinni
Kmicicin ja käskin heti ampua hänet.
— Näytte olleen sukkelia liikkeissänne siellä Liettuassa! — sanoi
kuningas.
— Sitä ennen antoi kuitenkin Zagloba tutkia hänen taskunsa. Niistä
löydettiin hetmanin kirje, josta selvisi, että Kmicicin ansiota oli
ollut, ettei meitä ammuttu heti Kiejdanyssa, vaan vietiin Birzeen...
— Siitä nyt näette! — sanoi kuningas.
— Näin ollen emme pitäneet enää sopivana riistää häneltä henkeä.
Päästimme hänet menemään. En tiedä mitä hän sittemmin on tehnyt. Jumala
tiennee mikä hän on miehiään. Vaikea on päästä hänestä selville. Hän
jäi Radziwillin luo, sitten matkusti jonnekin... Meille hän lähetti
tiedon, että ruhtinas hyökkää kimppuumme. Ei voi kieltää, että hän
sillä teki meille suuren palveluksen, sillä jos hän ei olisi meitä
varoittanut, emme olisi olleet varuillamme ja ruhtinas olisi voittanut
meidät yksitellen... En todellakaan tiedä, mitä hänestä ajattelisin...
Jos se on valetta, mitä ruhtinas Boguslaw kertoi...
— Se nähdään heti! — sanoi kuningas.
Hän löi yhteen käsiään.
— Kutsu tänne herra Babinicz! — sanoi hän paashille, joka ilmestyi
kynnykselle.
Paashi poistui, mutta hetken kuluttua ovi aukeni ja sisälle astui
Andrzej. Wolodyjowski ei heti tuntenut häntä, sillä nuori ritari oli
suuresti muuttunut eikä ollut vielä toipunut vuorensolassa tapahtuneen
taistelun seurauksista. Michal katseli häntä tunnustellen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän viimein. — Jos ei teidän majesteettinne
olisi maininnut toista nimeä, niin sanoisin: tämä on herra Kmicic.
Kuningas hymyili ja sanoi:
— Tämä pieni ritari kertoi minulle juuri suuresta lurjuksesta, jolla
oli tuo nimi, mutta minä todistin hänelle selvästi, että hän oli
erehtynyt arvostelussaan, ja olen varma siitä, että herra Babinicz
vakuuttaa todistukseni oikeaksi.
— Teidän majesteettinne! — vastasi Babinicz nopeasti. — Yksi
ainoa teidän sananne puhdistaa tuon lurjuksen paremmin kuin
juhlallisimmatkaan vakuutukseni!
— Äänikin on sama! — sanoi nuori eversti yhä enemmän kummastuen. — Vain
tuota arpea kasvoissa ei hänellä ollut.
— Hyvä herra! — sanoi siihen Kmicic. — Aatelismiehen ruumis on
luettelo, johon milloin kukakin tekee sapelilla merkintöjä... Onpa
täällä teidänkin muistiinpanonne, josta minut tunnette.
Näin sanoen hän kumartui ja näytti sormellaan yli paljaaksi ajellun
päälaen kulkevaa valkeata arpea.
— Minun iskuni! - huudahti Wolodyjowski. Hän on Kmicic!
— Mutta minä sanon teille, että te ette tunne Kmiciciä! — sanoi
kuningas.
— Kuinka niin, teidän majesteettinne?
— Te tunsitte suuren sotilaan ja väkivallan harjoittajan sekä
Radziwillin rikostoverin... Mutta tässä seisoo Częstochowon Hektor,
jota Jasna Góra lähinnä priori Kordeckia saa enimmän kiittää, tässä
seisoo isänmaan puolustaja ja minun uskollinen palvelijani, joka on
pannut henkensä alttiiksi puolestani ja pelastanut henkeni. Semmoinen
on tuo uusi Kmicic... Oppikaa häntä tuntemaan ja rakastamaan, sillä hän
ansaitsee sen!
Wolodyjowski alkoi kierrellä keltaisia viiksiään tietämättä mitä
sanoisi, mutta kuningas lisäsi:
— Ja tietäkää, että hän ei ole tehnyt mitään lupauksia ruhtinas
Boguslawille, vaan ensimmäiseksi ryhtynyt hänelle kostamaan, sillä hän
otti hänet kiinni ja tahtoi antaa teidän käsiinne.
— Ja varoitti meitä ilmoittaen Vilnon vojevodan aikeet! — huudahti
Wolodyjowski. — Mikä enkeli onkaan teidät käännyttänyt?
— Syleilkää toisianne! — sanoi kuningas.
— Te olette aina minua miellyttänyt! — sanoi Kmicic.
He syleilivät toisiaan, ja kuningas katseli heitä hymyillen. Kmicic
puolestaan syleili pientä ritaria niin voimakkaasti, että nosti hänet
ilmaan kuin kissanpojan eikä pitkään aikaan päästänyt irti.
Tämän jälkeen kuningas lähti tavanmukaiseen neuvottelukokoukseen, ja
ritarit jäivät kahden kesken.
— Tulkaa asuntooni! — sanoi Wolodyjowski. — Tapaatte siellä Skrzetuskit
ja Zagloban, joista on hauska kuulla, mitä kuningas minulle teistä
sanoi. Siellä on myös Charlamp.
Mutta Kmicic astui Wolodyjowskin luo hyvin levottoman näköisenä.
— Tapasitteko paljon väkeä ruhtinas Radziwillin luona? — kysyi hän.
— Vanhempia upseereita oli siellä vain Charlamp.
— En minä upseereista kysy!... Mutta oliko naisia?
— Arvaan, mistä on kysymys! — sanoi hiukan punehtuen pieni ritari. —
Neiti Billewiczin vei ruhtinas Boguslaw Taurogiin.
Kmicicin hahmo muuttui. Ensin hän kalpeni, sitten punastui, sen jälkeen
taas kalpeni entistä enemmän. Hän ei voinut puhua, vaan tuhisi nenäänsä
ja hengitti läähättäen. Sitten hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja
alkoi kuin mieletön astella huoneessa huutaen:
— Voi minua! Voi minua!
— Tulkaa, Charlamp tietää asian paremmin, koska hän oli läsnä! — sanoi
Wolodyjowski.