Lembergistä tuli kuninkaan sinne saavuttua todellinen valtakunnan
pääkaupunki. Kuninkaan mukana saapui suurin osa maan piispoista
ja kaikki ne senaattorit, jotka eivät olleet ruvenneet vihollisen
palvelukseen. Lukuisasti aseellista aatelia saapui totellen kuninkaan
kutsua. Sydämet laajenivat tuota yleistä nousua nähdessä, joka ei
missään suhteessa ollut sen suurpuolalaisen liikkeen kaltainen, minkä
tuloksena oli ollut niin heikko vastarinta viholliselle Ujscien luona.
Päinvastoin tänne kerääntyi uljasta ja sotaista aatelia, joka lapsesta
saakka oli tottunut hevosen selässä taistelemaan tataarilaisia vastaan,
tottunut verenvuodatukseen ja tulipaloihin ja paremmin osasi käyttää
sapelia kuin latinankieltä.
Kasakatkaan eivät uskaltaneet tehdä esteitä, vaan päinvastoin
tataarilaisten pakotuksesta lähettivät lähettiläitä vakuuttamaan
kuninkaalle uskollisuutta. Kuninkaan vihollisille peloittava
tataarilaislähetystö saapui Subaghasi-beyn johdolla Lembergiin ja
lupasi kaanin nimessä satatuhantisen joukon Puolan avuksi, josta
neljäkymmentä tuhatta miestä saattoi heti lähteä Kamienecin luota
taisteluun.
Tämän lisäksi saapui joka päivä ulkovaltojen lähettiläitä sekä
sanansaattajia Suur-Puolan ja Liettuan sotajoukoista vakuuttamaan
uskollisuutta ja valmiuttaan puolustamaan kuningasta ja isänmaata.
Kaduilla vilisi aamusta iltaan ihmisiä, aatelisten ratsujoukkoja ja
säännöllistä sotaväkeä liikehti kaduilla, komentosanat kaikuivat, aseet
kalisivat, hevoset hirnuivat, tykkien pyörät jyrisivät, ja uhkaavat,
ruotsalaisia herjaavat laulut kajahtelivat.
Puolalaisten, venäläisten ja armenialaisten kirkkojen kellot soivat
yhtämittaa kuuluttaen kaikille, että kuningas on Lembergissä ja että
Lemberg on se pääkaupunki, joka, ikuiseksi kunniaksi itselleen, on
ensimmäisenä ottanut vastaan maanpakolaisen kuninkaan.
Missä vain kuningas näyttäytyi, siellä lensivät hatut ilmaan ja
»vivat!» raikui. Kunnioittavasti tervehdittiin myös piispoja, jotka
vaunujensa ikkunoista siunasivat väkijoukkoja, samoin senaattoreja,
jotka olivat olleet uskollisia kuninkaalle ja isänmaalle.
Kuningas puolestaan oli yötä päivää neuvotteluissa senaattorien kanssa.
Hän otti vastaan ulkomaiden lähettiläitä, eri seutujen ja sotajoukkojen
edustajia. Hän mietti keinoja, miten saisi tyhjään rahastoonsa varoja.
Kaikin keinoin koetettiin saada nousemaan sotaan nekin seudut,
jotka eivät vielä olleet sitä tehneet. Kuningas otti vastaan tiedon
Tyszowiecin konfederatsionista, hyväksyi ja vahvisti sopimuksen ja
otti sen johdon käsiinsä, Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän
työskenteli ajatellen enemmän valtakunnan etua kuin omaa terveyttään.
Mutta hänellä oli vielä paljon tehtävää. Hän päätti omassa ja
valtiopäivien nimessä ryhtyä semmoisiin toimenpiteihin, joita ei mikään
maallinen voima voisi vastustaa ja jotka tulevaisuudessa koituisivat
valtion eduksi.
Tuli viimein niidenkin vuoro. Salaisuus lienee kulkeutunut
senaattoreilta aateliston ja aatelistosta yleisön keskuuteen, sillä
erään päivän aamuna puhuttiin, että jumalanpalveluksen aikana tapahtuu
jotakin tärkeätä ja että kuningas tekee jonkin juhlallisen valan.
Puhuttiin talonpoikien aseman parantamisesta ja liitosta taivaan
kanssa. Jotkut vakuuttivat, että tapahtuu jotakin sellaista, mistä ei
ole esimerkkejä historiassa.
Oli kylmä, kirkas päivä. Lumihiutaleita lenteli ilmassa kimmeltäen
kipinäin kaltaisina. Lembergiläinen jalkaväki sinisissä
puoliturkeissaan, joita kultakaluunat koristivat, ja puoli rykmenttiä
unkarilaisia asettui pitkäksi riviksi tuomiokirkon eteen musketit
jalalla. Heidän edessään astelivat upseerit edestakaisin ruokosauvat
käsissä. Kahden rivin välitse virtasi monikarvainen joukko kirkkoon.
Etumaisena kulki aateli ja ritaristo, näiden jäljessä kaupungin
senaatti kultavitjat kaulassa ja kynttilät käsissä pormestarin
johtamana, sitten tulivat kauppiaat, joiden joukossa oli paljon
armenialaisia, viheriäiset lakit päässä ja avarat itämaiset viitat
yllä. Kauppiaitten jälkeen seurasivat eri ammattikunnat lippuineen.
Sitten tuli kansaa kaikenlaista. Pääsyä ei kielletty keneltäkään,
kunnes kirkko oli täynnä kaikensäätyistä väkeä.
Lopuksi alkoi saapua vaunuja, mutta ne eivät pysähtyneet pääovelle,
sillä kuninkaalla, piispoilla ja arvohenkilöillä oli oma ovensa
lähempänä pääalttaria.
Kuningas ajoi paavin lähettilään kanssa, sitten tuli Gnesenin
arkkipiispa ja piispa Czartoryski, sitten Krakovan piispa, Lembergin
arkkipiispa, kruunun suurkansleri sekä joukko vojevodia ja
kastellaaneja.
Jumalanpalveluksen toimitti paavin lähettiläs Widon, jonka puku oli
purppurainen, valkoisella sekä helmillä ja kullalla koristettu.
Kuninkaalle oli varattu paikka pääalttarin ja penkkien välille.
Moniväristen ikkunain läpi tunkeutuivat sisälle auringon säteet ja
yhtyivät alttarilla palavien kynttiläin liekkimereen, minkä jälkeen ne
valaisivat varjossa istuvien senaattorien kasvoja, valkoisia partoja
ja kultaan ja samettiin verhottuja vartaloita. Vanhukset olivat niin
arvokkaan näköisiä, että olisi luullut näkevänsä edessään muinaisen
Rooman senaatin. Kaikkien silmät olivat luodut alttariin, kaikki
rukoilivat. Kynttiläin liekit loistivat ja heiluivat, suitsutusastiain
savu kiemuroi ja välkähteli. Kuningas Jan Kasimir lankesi maahan ja
nöyrtyi Jumalan majesteetin edessä. Viimein otti messun toimittaja
öylättiastian ja kalkin ja lähestyi kuningasta. Tämä nousi kirkastunein
kasvoin, papin ääni kaikui: »_Ecce Agnus Dei!_» ja kuningas nautti
Herran ehtoollisen.
Sitten kuningas kohotti päänsä pystyyn, loi silmänsä taivaaseen ja
nosti molemmat kätensä.
Kirkossa tuli äkkiä niin hiljaista, että ei kuulunut hengähdystäkään
Kaikki arvasivat hetken tulleen ja kuninkaan aikovan vannoa valan.
liikutetulla, mutta selvällä äänellä ryhtyi kuningas puhumaan:
»Pyhä Jumalan Äiti! Minä Jan Kasimir, joka Sinun poikasi, kuningasten
kuninkaan ja minun hallitsijani, sekä Sinun armostasi olen kuningas,
— astun Sinun pyhäin jalkaisi juureen ja lupaan ottaa Sinut
suojelijakseni ja valtakuntani kuningattareksi. Puolan kuningaskunnan,
Liettuan, Preussin, Masowian, Samogitian, Liivin ja Czernihovin
suuriruhtinaskunnan, molempien valtakuntien sotajoukon ja koko kansan
annan Sinun erikoiseen huostaasi ja varjelukseesi, Sinun apuasi ja
laupeuttasi nyt vihollisen ahdistaessa ja kuningaskuntani ollessa
hädässä nöyrästi anon...»
Kuningas lankesi polvilleen ja oli vähän aikaa vaiti. Kirkossa vallitsi
edelleen kuolemanhiljaisuus. Sitten kuningas taas nousi ja jatkoi:
»Sinun suurista hyvistä töistäsi osallistuneena lupaan Sinulle itseni,
ministerieni, senaattorieni, aatelin ja kansan nimessä levittää Poikasi
Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme kunniaa ja kiitosta kaikkiin
Puolan kuningaskunnan ääriin. Vannon Sinulle, että kun Sinun Poikasi
laupeuden tähden saan voiton ruotsalaisista, teen kaikkeni, että tämän
tapahtuman vuosipäivää vietettäisiin valtakunnassani juhlallisesti
ainaisiin aikoihin Jumalan ja Sinun, Pyhän Neitsyen, armon ja laupeuden
muistoksi.»
Tässä hän keskeytti puheensa ja lankesi uudelleen polvilleen. Kirkossa
syntyi kuisketta, mutta sen sai vaikenemaan kuninkaan ääni, joka nyt
entistä enemmän vapisi liikutuksesta, mutta kaikui yhä kantavampana:
»Suuresti murehtien sydämessäni näen köyhän maataviljelevän väestön
ahdinkotilan ja kuulen sen huokaukset, kun Jumalan oikeamielinen
rangaistus kuningaskunnassani seitsemän vuoden ajan on meitä kaikkia
monenlaisten vaivojen muodossa kohdannut. Vannon rauhan palattua
tekeväni yhdessä valtakunnan säätyjen kanssa voitavani, että tähän
saakka vaivattu yhteinen kansa vapautuisi kaikesta ankarasta
kohtelusta. Sinä, laupias Äiti ja taivaallinen kuningattareni, joka
olet innoittanut minut tekemään tämän valani, auta minua armosi ja
Poikasi laupeuden takia täyttämään tämä lupaukseni!»
Nämä kuninkaalliset sanat kuuli hengellinen sääty, senaattorit,
aateli ja yhteinen kansa. Temppelin täytti itkun ääni, joka ensin
kohosi talonpoikien rinnasta ja sitten tuli yleiseksi. Kaikki
kohottivat kätensä taivasta kohti, ja itkunsekaiset äänet toistelivat:
»Amen! Amen! Amen!» merkiksi, että kukin omasta kohdastaan yhtyi
kuninkaan tunteisiin ja valaan. Innostus täytti sydämet ja lähensi
ne tällä hetkellä toisiinsa rakkaudessa Puolaan ja sen taivaalliseen
suojelijattareen. Riemastus loisti kaikkien kasvoista, eikä koko
kirkossa ollut ketään, joka ei olisi ollut varma siitä, että Jumala
antaa heille voiton ruotsalaisista.
Kuningas palasi jumalanpalveluksesta muskettien ja tykkien paukkuessa
ja voimakkaiden »eläköön!» ja »victoria!» huutojen kaikuessa.