Linnassa istui suuri petturi muutama päivä tämän jälkeen katsellen
lumen peittämää maata ja kuunnellen tuulen vinkunaa.
Hänen elämänsä lamppu oli hiljalleen palamassa loppuun. Päivällä
hän oli vielä ollut liikkeellä ja katsellut valleilta Sapiehan
joukkojen telttoja ja puukojuja, mutta pari tuntia sen jälkeen hän oli
sairastunut niin, että hänet oli pitänyt viedä sisälle.
Kiejdanyn ajoista, jolloin hän tavoitteli kruunua, hän oli tavattomasti
muuttunut. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, silmien ympärille oli
ilmestynyt punertavia ryppyjä, kasvot olivat kuihtuneet ja elottomat.
Vaikka hänen elämänsä saattoi jo laskea tunneissa, niin hän sittenkin
oli elänyt liian kauan, sillä hän oli menettänyt uskon itseensä ja
onnentähteensä, oli nähnyt toiveittensa ja suunnitelmiensa raukenemisen
ja oman lankeemuksensa, ja kun hän katsoi sitä kuilua, mihin hän oli
syöksynyt, niin hän ei tahtonut uskoa itseään. Kaikki olivat hänet
pettäneet: onni, laskelmat, liittolaiset. Hän, jolle ei riittänyt
se, että oli Puolan mahtavin herra, Rooman valtakunnan ruhtinas,
suurhetmani ja Vilnon vojevoda, hän, jolle koko Liettua oli liian pieni
toimialaksi, istui nyt suljettuna pieneen linnaan, jossa, häntä odotti
vain kuolema tahi vankeus. Ja hän katseli joka päivä ovelle peloissaan
odotellen, kumpi näistä kahdesta kauheasta vieraasta saapuu ottamaan
hänen sielunsa ja jo puoleksi lahonneen ruumiinsa.
Hänen maistaan ja alueistaan olisi jokin aika sitten voinut erottaa
melkoisen laajan kuningaskunnan, mutta nyt hän ei ollut edes Tykocinin
muurien isäntä.
Muutama kuukausi sitten hän oli kohdellut naapurimaiden kuninkaita
kuin vertaisiaan, nyt sensijaan joku ruotsalainen kapteeni kuunteli
kärsimättömänä ja yliolkaisesti hänen käskyjään ja teki oman päänsä
mukaan.
Kun sotaväki hänet hylkäsi ja peloittavasta ylimyksestä oli tullut
voimaton kerjäläinen, joka itse tarvitsi apua ja pelastusta, niin
Kaarle Kustaa käänsi hänelle selkänsä. Mahtavan apumiehen hän olisi
ollut valmis kohottamaan pilviin asti, avun anojan hän ylpeästi hylkäsi.
Niinkuin kerran rosvoa Kostka Napierskia piiritettiin Czorsztynissa,
niin nyt häntä, Radziwillia, piiritettiin Tykocinin linnassa. Ja kuka
piiritti? Sapieha, hänen pahin vihamiehensä!
Kun hänet saadaan käsiin, niin hänet viedään tuomittavaksi vielä
pahempana kuin rosvo, nimittäin petturina.
Omaiset, ystävät ja liittolaiset olivat hänet hylänneet, viholliset
anastivat hänen omaisuutensa ja aarteensa, ja tuo ylimys, joka
aikoinaan ihmetytti ja häikäisi loistollaan Ranskan hovin ja otti
vieraspidoissaan vastaan tuhansiin nousevan aatelisjoukon, hän, joka
ylläpiti ja elätti kymmeniä tuhansia miehiä omaa sotajoukkoaan, oli
nyt niin köyhä, että hänellä ei ollut millä vahvistaisi riutuvaa
ruumistaan, olipa hän kuoleman lähestyessä suorastaan — nälissään!
Linnassa oli jo kauan vallinnut elintarpeiden puute. Ruotsalainen
päällikkö pienensi ruoka-annokset vähimpään määrään, eikä ruhtinas
tahtonut pyydellä häneltä lisää.
Jospa kuume, joka jäyti hänen voimiaan, edes olisi saattanut hänet
tajuttomaksi. Mutta eipä! Hänen rintansa kohoili yhä raskaammin,
hengitys muuttui korinaksi, turvonneet jalat ja kädet kylmenivät, mutta
järki, huolimatta silloin tällöin esiintyvistä kauheista harhanäyistä,
oli useimpina vuorokauden tunteina aivan selvä. Ruhtinas näki koko
lankeemuksensa, koko häpeänsä ja alennuksensa, ja hänen kärsimyksensä
olivat niin suuret, että ne kohosivat hänen rikostensa veroisiksi...
Omantunnon tuskat ahdistivat häntä niinkuin raivottaret Orestesta,
eikä ollut maailmassa paikkaa, mihin hän olisi voinut niitä paeta.
Ne kävivät hänen kimppuunsa öin ja päivin, ulkona ja sisällä. Ei
ylpeyskään voinut niitä karkoittaa. Kuta syvemmälle hän vajosi,
sitä pahemmin ne häntä ahdistivat. Kun viholliset hyökkäsivät
isänmaan kimppuun kaikilta puolilta, kun sen onnetonta kohtaloa
ja sen kärsimyksiä säälivät vieraat kansat, niin hän, Liettuan
suurhetmani, sen sijaan että olisi syöksynyt sotaan, antanut
viimeisen veripisaransa, hämmästyttänyt maailmaa kuin Leonidas tahi
Themistokles, antanut viimeisen takkinsa niinkuin Sapieha, päinvastoin
yhtyikin viholliseen ja nosti isänmaataan ja hallitsijaansa vastaan
valapattoisen käden ja tahrasi itsensä läheisimpiensä verellä. Niin hän
oli tehnyt, ja nyt hän oli päässyt ei vain häpeän, vaan elämänsäkin
loppurajalle, ja tilinteon hetki oli lähellä, siellä toisella puolen...
Mikä odottaa häntä siellä?
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän sitä ajatteli. Kun hän nosti
kätensä isänmaata vastaan, niin hän tunsi itsensä siihen verrattuna
suureksi, mutta nyt oli kaikki muuttunut. Nyt hän oli kutistunut
vähäpätöiseksi, mutta tuhasta ja verestä noussut valtio tuntui suurelta
ja kasvoi yhä suuremmaksi, salaperäisen uhkaavaksi, majesteetilliseksi
ja peloittavaksi. Sen rinnalla hän tunsi itsensä tomuhiukkaseksi
ruhtinaana, hetmanina ja Radziwillina. Hän ei voinut käsittää, mitä
tämä oli. Jotkin oudot aallot kuohuivat hänen ympärillään, ja hän
ymmärsi, että hän hukkuu. Mutta miksi hän ei ollut aikaisemmin nähnyt
tuota uhkaavaa ja salaperäistä voimaa? Miksi hän, mieletön, oli mennyt
sitä vastaan? Kun nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, niin hän
pelkäsi tuota äitiä, tuota valtakuntaa, sillä sen ennen niin lempeät
piirteet olivat muuttuneet.
Hänen mielensä masentui ja pelko täytti sydämen. Ajoittain hänestä
tuntui, että hänen ympärillään on kokonaan toinen maa, toiset ihmiset.
Piiritettyjen muurien läpi tuli hänen kuuluviinsa kaikki, mitä tapahtui
piiritetyssä valtakunnassa, ja ne olivat hämmästyttäviä asioita. Alkoi
sota, jossa oli kysymys elämästä tai kuolemasta, ruotsalaisia ja
pettureita vastaan, ja se sota oli sitä kauheampi, kun sitä ei kukaan
ollut aavistanut. Valtio otti rankaisun käsiinsä. Se oli jumalallista
vihaa majesteetin loukkaamisesta.
Kun läpi muurien tuli sanoma Częstochowon piirityksestä, — niin
Radziwill, kalvinilainen, pelästyi, eikä pelko enää lähtenyt hänen
sydämestään. Silloin hän ensikerran tunsi tuon salaperäisen aallon
lähestymisen, joka oli nielevä ruotsalaiset ja hänet. Silloin hän alkoi
tuntea, että ruotsalaisten hyökkäys ei ollut sotaretkeä, vaan pyhyyden
loukkausta, josta oli tuleva rangaistus. Silloin ensikerran putosi
verho hänen silmiensä edestä, ja hän näki isänmaan muuttuneet kasvot,
jotka eivät enää olleet äidin, vaan rankaisevan kuningattaren kasvot.
Kaikki, jotka olivat pysyneet sille uskollisina ja palvelivat sitä
sydämestään ja sielustaan, kohosivat ja kasvoivat, ne, jotka olivat
sitä vastaan rikkoneet, painuivat alas.
— Ei kukaan saa ajatella, — puhui ruhtinas itsekseen, — itsensä eikä
sukunsa kohottamista, vaan henki, voima ja rakkaus on uhrattava
isänmaalle.
Hänelle se oli myöhäistä, sillä hänellä ei ollut mitään uhrattavaa,
hänellä ei ollut tulevaisuutta, oli vain haudantakainen elämä, jota
ajatellessaan hän vapisi.
Maallinen lankeemus, mielen masennus, pimeys, tyhjyys — siinä oli se,
mitä hän oli saavuttanut, kun oli palvellut itseään.
Vielä lähtiessään Kiejdanysta sotaretkelle Podlasieen hän oli ollut
toivehikas. Tosin oli Sapieha, häntä huonompi päällikkö, voittanut
hänet taistelussa, viimeisetkin puolalaiset rykmentit olivat luopuneet
hänestä, mutta häntä vahvisti ajatus, että minä päivänä tahansa saattoi
tulla hänelle avuksi Boguslaw. Tuo nuori radziwillilainen kotka kiitää
preussilaisten, luterilaisten joukkojen etunenässä, jotka eivät
liettualaisten rykmenttien tavoin mene paavilaisten puolelle, ja sitten
he yhdessä nujertavat Sapiehan, hajoittavat liittoutuneet ja asettuvat
Liettuan ruumiille niinkuin kaksi jalopeuraa hirven ruumiille ja
pelkällä karjunnallaan peloittavat pois ne, jotka tahtoisivat riistää
heiltä saaliin.
Mutta aika kului, ja ruhtinaan sotavoimat sulivat yhä pienemmiksi
Vierasmaalaisetkin rykmentit siirtyivät uhkaavan Sapiehan puolelle.
Kului päiviä, viikkoja, kuukausia, mutta Boguslawia ei kuulunut.
Viimein alkoi Tykocinin piiritys.
Ruotsalaiset, joita oli jäänyt kourallinen ruhtinaan joukkoon,
puolustautuivat sankarillisesti, sillä he tiesivät, että
antautuminenkaan ei suojelisi heitä liettualaisten kostolta niiden
julmuuksien jälkeen, joita he olivat harjoittaneet. Piirityksen
alkaessa ruhtinas vielä toivoi, että hätätilassa hänen avukseen rientää
itse Ruotsin kuningas tahi Koniecpolski, joka oli Kaarle Kustaan luona
kuudentuhannen ratsumiehen kanssa. Mutta turhaan hän toivoi. Ei kukaan
ajatellut häntä, ei kukaan tullut avuksi.
— Boguslaw! Boguslaw! — toisteli ruhtinas kävellen huoneissaan
Tykocinissa. — Jos et tahdo pelastaa serkkuasi, niin pelasta edes
Radziwill!
Viimein ruhtinas epätoivoissaan päätti ottaa askelen, jota ottamasta
ylpeys häntä kauan esti: pyytää apua ruhtinas Michalilta Nieswiezistä.
Mutta Sapiehan miehet kaappasivat tämän kirjeen, ja Vitebskin vojevoda
lähetti hänelle vastaukseksi viikkoa aikaisemmin ruhtinas Michalilta
saamansa kirjeen.
Janusz luki siitä muun muassa seuraavaa:
»Jos teidän kuuluviinne on saapunut huhuja, että aion mennä avuksi
sukulaiselleni Vilnon vojevodalle, niin pyydän teitä olemaan niitä
uskomatta, sillä pidän yhtä vain niiden kanssa, jotka ovat isänmaalle
ja kuninkaallemme uskollisia, enkä halua suojella pettureita oikealta
ja ansaitulta rangaistukselta. Boguslaw kuulemma ei myöskään mene
avuksi, vaaliruhtinas ajattelee vain itseään eikä tahdo hajoittaa
voimiaan, ja _quod attinet_ Koniecpolskia, niin hän toivoo ruhtinaan
kuolemaa voidakseen kosia tämän leskeä.»
Tämä Sapiehalle osoitettu kirje vei onnettomalta ruhtinaalta
viimeisenkin toivon. Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa
kohtalonsa täyttymistä.
Piiritys lähestyi loppuaan.
Sapiehan lähdettyä matkalle seurasi muutamia rauhallisia päiviä, sen
jälkeen kuin piirittäjäin yritys räjähdyttää linnoituksen portit oli
epäonnistunut.
Joulukuun 31 päivä oli jo loppumassa. Ruhtinas makasi
»nurkkakamarissa», joka oli linnan länsiosassa. Isossa uunissa paloi
pihkaisia mäntyhalkoja, jotka heittivät kirkasta valoa valkeille,
tyhjille seinille. Ruhtinas makasi selällään turkkilaisella sohvalla,
joka oli siirretty keskelle huonetta, jotta uunin lämpö siihen
ulottuisi. Lähellä uunia varjossa makasi matolla paashi, ruhtinaan
luona istuivat nojatuoleissa torkkuen rouva Jakimowicz, joka
aikaisemmin oli ollut palvelustyttöjen silmälläpitäjä Kiejdanyssa,
toinen paashi, lääkäri, joka samalla oli ruhtinaan astrologi, ja
Charlamp.
Viimeksimainittu oli pysynyt loppuun asti ruhtinaalle uskollisena.
Raskasta oli hänen palveluksensa, sillä vanhan sotilaan sydän oli
Tykocinin muurien ulkopuolella Sapiehan leirissä, mutta hän ei luopunut
entisestä päälliköstään. Miesparka oli nälästä ja onnettomuuksista
kuihtunut melkein luurangoksi. Kasvoista pisti esille vain nenä, joka
nyt näytti entistä suuremmalta, ja viikset. Hän oli puettu täydellisiin
ritarin varustuksiin. Hän oli juuri palannut muureilta, joille hän oli
noussut katselemaan, mitä oli tekeillä, ja joilla hän joka päivä etsi
kuolemaa. Nyt hän oli nukahtanut uupuneena, vaikka ruhtinas yski kovin
ja tuuli ulvoi ulkona.
Äkkiä alkoivat lyhyet puistatukset värisyttää ruhtinaan kookasta
ruumista, ja hän lakkasi yskimästä. Ympärillä-olijat heräsivät
torkuksista ja alkoivat katsella ensin häntä ja sitten toisiaan. Mutta
hän sanoi:
— On niinkuin jotakin olisi pudonnut rinnaltani. On helpompi olla...
Sitten hän käänsi hiukan päätään, alkoi katsella tarkasti ovelle ja
sanoi viimein:
— Charlamp!
— Nöyrin palvelijanne!
— Mitä tekemistä Stachowiczilla on täällä? Charlamp paran koivet
alkoivat tutista, sillä yhtä peloton kuin hän oli taistelussa, yhtä
taikauskoinen hän oli. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja sanoi
vapisevalla äänellä:
— Stachowicz ei ole täällä. Teidän ylhäisyytenne ammutti hänet
Kiejdanyssa.
Ruhtinas sulki silmänsä eikä vastannut mitään. Kuului vain tuulen
valitteleva ja pitkä vinkuna.
— Tuossa tuulessa on ihmisen itkua, — sanoi ruhtinas taas avaten
väsyneet silmänsä. — En minä kutsunut ruotsalaisia, vaan sen teki
Radziejowski...
Kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän vähän ajan kuluttua:
— Hän on paljon syyllisempi, paljon syyllisempi, paljon syyllisempi.
Ja hänen oli ikäänkuin helpompi olla muistaessaan, että joku on
syyllisempi kuin hän.
Mutta sitten näytti taas raskaampia ajatuksia nousevan hänen mieleensä,
sillä hänen kasvonsa synkistyivät ja hän toisteli:
— Jeesus! Jeesus! Jeesus!
Hänen henkeään alkoi taas ahdistaa, ja hän yski entistä kovemmin.
Silloin kuului ulkoa muskettien laukauksia, ensin harvempaan, sitten
yhä tiheämpään, mutta ne hukkuivat osittain tuulen ulvontaan.
— Taistelevat! — sanoi ruhtinaan lääkäri.
— Niinkuin tavallisesti! — vastasi Charlamp. — Miehiä paleltaa
lumimyrskyssä, ja ne tappelevat lämpimikseen.
— Charlamp! — sanoi ruhtinas. — Monesko päivä nyt on?
— Viimeinen päivä joulukuuta, teidän ylhäisyytenne!
— Jumala, armahda sieluani!... En elä uuteen vuoteen... Jo ammoin on
minulle ennustettu, että joka viides vuosi kuolema seisoo luonani.
— Jumala on armollinen, teidän ylhäisyytenne!
— Jumala on Sapiehan puolella, — vastasi ruhtinas käheällä äänellä.
Äkkiä hän alkoi katsella ympärilleen ja sanoi:
— Hän henkii kylmää... En näe häntä, mutta tunnen, että hän on tässä.
— Kuka, teidän ylhäisyytenne?
— Kuolema!
Syntyi hiljaisuus, jossa vain kuului, kuinka rouva Jakimowicz kuiskaten
rukoili.
— Sanokaa, — puhui ruhtinas katkonaisella äänellä, — uskotteko
todellakin, että vain ne, jotka tunnustavat teidän uskoanne, tulevat
autuaiksi?
— Vielä kuoleman hetkelläkin on tilaisuus katua, — vastasi Charlamp.
Paukauksia kuului nyt yhä tiheämmin. Tykkien pamahtelu sai ikkunaruudut
tärisemään.
Ruhtinas kuunteli rauhallisesti, kohottautui sitten vuoteellaan, ja
hänen silmänsä alkoivat loistaa. Kohottuaan istumaan hän tarttui käsin
päähänsä ja huudahti:
— Boguslaw! Boguslaw!
Charlamp juoksi kuin mieletön ulos huoneesta. Koko linna vapisi tykkien
jyrähdyksistä.
Äkkiä kuului huutoa tuhansista suista ja kovaa ryskettä, joka sai
hiilet uunissa hypähtelemään. Samassa Charlamp syöksyi sisälle.
— Sapiehalaiset ovat räjähdyttäneet portin! — huusi hän. — Ruotsalaiset
ovat paenneet torniin!... Vihollinen on täällä!... Teidän ylhäisyytenne!
Sanat jähmettyivät hänen huulilleen. Radziwill istui sohvalla silmät
ylös luotuina. Avoin suu haukkoi ilmaa, kädet hapuilivat sohvan reunaa,
ja hän huusi tahi oikeammin korahteli:
— Se on Radziejowski... en minä... Pelastakaa!... Mitä tahdotte?
Ottakaa kruunu!... Se on Radziejowski... Pelastakaa, hyvät ihmiset!
Jeesus! Jeesus! Maria!
Ne olivat Radziwillin viimeiset sanat.
Hänet valtasi kamala puistatus, silmät pullistuivat, hän oikaisihe,
kaatui selälleen ja jäi liikkumattomana makaamaan.
— Loppu tuli! — sanoi lääkäri.
— Mariaa huusi, kuulitteko, vaikka oli kalvinilainen! — lausui rouva
Jakimowicz.
— Lisätkää tulta uuniin! — sanoi Charlamp hölmistyneille paasheille.
Sitten hän astui ruumiin luo, sulki sen silmät, otti haarniskaltaan
kullatun Jumalanäidin kuvan ja pani sen Radziwillin käsiin.
Tuli heijastui kultaisesta kuvasta vojevodan kasvoille ja teki ne
harvinaisen rauhallisen näköisiksi.
Charlamp istuutui ruumiin luo ja nojaten kyynärpäät polviinsa peitti
käsin kasvonsa. Äänettömyyden keskeytti vain muskettien pauke.
Äkkiä tapahtui jotakin kauheata. Välähti suuri valo, aivan kuin koko
maailma olisi syttynyt palamaan, ja samalla kuului niin kova jyrähdys
kuin olisi maa murtunut linnan, alta. Seinät huojuivat, katto halkeili,
kaikki ikkunat putosivat lattialle. Ikkunain tyhjistä aukoista puhalsi
tuuli sisälle ja alkoi vinkua huoneen nurkissa.
Kaikki huoneessa-olijat lankesivat kasvoilleen kauhistuksesta.
Ensimmäisenä nousi pystyyn Charlamp ja katsahti heti vojevodan
ruumiiseen. Mutta ruumis lepäsi rauhallisena, vain kultainen kuva hänen
kädessään oli hiukan liikahtanut.
Charlamp huokasi helpotuksesta. Hän oli luullut, että paholaisjoukko
oli tullut noutamaan ruhtinaan ruumista.
— Sana tuli lihaksi! — sanoi hän. — Varmaankin ruotsalaiset
räjähdyttivät ilmaan tornin ja itsensä.
Ulkoa ei kuulunut mitään ääniä. Nähtävästi Sapiehan miehet seisoivat
ällistyneinä tahi pelkäsivät, että koko linna oli miinoitettu.
— Lisätkää tulta! — sanoi Charlamp taas pojille.
Ja taas valaisi kirkas, lepattava valo huoneen. Vallitsi
kuolemanhiljaisuus, vain tuli räiskähteli, tuuli vonkui ja lunta satoi
sisään ikkunoista.
Mutta sitten kuului sekavia ääniä, kannukset kilisivät ja kuului
askelten töminää. Huoneen ovet lensivät selälleen ja sotilaita tuli
sisälle.
Joukosta tuli esille pieni, rautavarustuksiin puettu ritari ja huudahti:
— Missä on Vilnon vojevoda?
— Tässä! — sanoi Charlamp osoittaen ruumista.
Wolodyjowski katsahti ja sanoi:
— Kuollut!
— Kuollut! — Kuollut! — levisi kuiske suusta suuhun. — Petturi ja
kavaltaja on kuollut!
— Niin! — sanoi Charlamp synkästi. — Mutta jos häpäisette hänen
ruumistaan, niin teette pahoin, sillä hän kutsui kuollessaan Pyhää
neitsyttä, ja hänellä on hänen kuvansa käsissään!
Nämä sanat tekivät syvän vaikutuksen. Huudot vaikenivat. Sotamiehet
lähestyivät sohvaa ja katselivat vainajaa. Ne, joilla oli lyhdyt,
valaisivat hänen kasvojaan. Hän makasi suurena, ankarana, kasvoillaan
hetmanin arvokkuus ja kuoleman kylmä ylevyys.
— Totta on! — sanoi Zagloba hiljaisella äänellä aivan kuin peläten
herättävänsä ruhtinaan. — Pyhän neitsyen kuva hänen käsissään ja sen
loiste heijastuu hänen kasvoihinsa.
Hän paljasti päänsä, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syntyi
harras äänettömyys, jonka vihdoin Wolodyjowski katkaisi sanoen:
— Ah! Hän on jo Jumalan tuomioistuimen edessä, eikä ihmisillä ole enää
tuomiovaltaa!
Sitten hän kääntyi Charlampin puoleen:
— Mutta sinä, onneton, miksi sinä hänen tähtensä hylkäsit isänmaan ja
kuninkaan?
— Antakaa hänet tänne!... — kuului useita ääniä.
Charlamp nousi, veti sapelinsa tupesta ja paiskasi sen lattiaan.
— Tässä olen, hakatkaa minut kappaleiksi! — sanoi hän. — En jättänyt
häntä yhdessä kanssanne, kun hän oli mahtava kuin kuningas, eikä minun
sopinut jättää häntä sitten enää, kun häntä kohtasivat onnettomuudet
eikä kukaan pysynyt hänelle uskollisena... En ole paljoa ansainnut
tällä palveluksella, sillä kolmeen päivään en ole mitään syönyt ja
tuskin jaksan seisoa jaloillani... Mutta minä olen vallassanne,
hakatkaa minut kuoliaaksi! Sillä tunnustanpa senkin — (tässä Charlampin
ääni alkoi väristä) — että rakastin häntä!
Hän alkoi horjua ja olisi kaatunut, mutta Zagloba levitti kätensä, otti
hänet syleilyynsä ja huusi:
— Jumalan tähden! Antakaa hänelle syötävää ja juotavaa!
Se vaikutti toisiinkin. Charlamp talutettiin ulos huoneesta.
Sotilaatkin alkoivat poistua.
Paluumatkalla asuntoonsa Wolodyjowski sanoi Zagloballe:
— Neiti Billewicz ei ollut linnassa.
— Mistä sen tiedätte? — kysyi Zagloba.
— Kysyin noilta paasheilta. Boguslaw on ottanut hänet Taurogiin.
— Ohoo! — sanoi Zagloba. — Se on samaa kuin olisi susi pantu vuonan
kaitsijaksi. Mutta eihän se kuulu teihin, teillehän on muuan toinen
typykkä määrätty!