Lubomlista kuningas lähti Lembergiin mukanaan kruununmarsalkka ja
joukko piispoja, ylhäisiä virkamiehiä ja senaattoreja. Ja niinkuin
suuri joki verratessaan läpi maan vetää itseensä kaikki pienemmät
vedet, niin kuninkaankin joukkoon alati tuli lisäväkeä. Paaneja ja
asestettua aatelia ja sotamiehiä yhtyi siihen joko yksitellen tahi
suurempina joukkoina, ja lisäksi suuret määrät aseellisia talonpoikia,
jotka olivat erittäin kiihtyneitä ruotsalaisia vastaan.
Liike laajeni yleiseksi, ja sitä ryhdyttiin sotilaallisesti
järjestämään. Julkaistiin ankaria universaaleja. Ritarikunnan marsalkka
Konstantin Lubomirski ja kastellaani Jan Wielopolski kehoittivat
Krakovan piirin aatelia kiireesti nousemaan sotaan. Ilmoitettiin, mihin
oli saavuttava, ja poisjääviä uhkasi rangaistus. Kuninkaan universaali
täydensi noita julistuksia ja sai hitaimmatkin liikkeelle.
Mutta rangaistusten uhka oli tarpeeton, sillä tavaton innostus oli
vallannut kaikki kansankerrokset. Vanhat ja nuoret nousivat hevosen
selkään. Naiset antoivat kalleutensa, ja jotkut lähtivät itsekin
taisteluun.
Pajoissa mustalaiset vasaroivat yötä päivää takoen tavallisista
työkaluista aseita. Kylät ja kaupungit tyhjenivät, sillä kaikki miehet
lähtivät sotaan. Vuoristosta virtasi yhtä mittaa puolivillejä miehiä
joukkoon. Kuninkaan sotavoima vahvistui joka hetki.
Häntä vastaan tulivat papit risteineen ja lippuineen ja juutalaisten
seurakuntain esimiehet rabbiinien kera. Hänen retkensä oli kuin
yhtämittaista voittokulkua. Kaikilta tahoilta saapui suotuisia sanomia.
Ei vain niissä, osissa maata, joita vihollinen ei ollut vallannut,
tartuttu aseihin. Kaikkialla, kaukaisimmissakin seuduissa, nosti kauhea
kostosota päätään. Kuta syvemmälle kansa aikaisemmin oli vajonnut,
sitä korkeammalle se nyt nosti päätään valmiina verellään sovittamaan
entisyytensä.
Yhä enemmän levisi huhu, että aateli ja sotajoukko olivat tehneet
voimakkaan liiton. Sen etunenässä olivat: vanha suurhetmani Rewera
Potocki ja hetmani Lanckoronski, Kievin kastellaani Stefan Czamiecki,
Vitebskin vojevoda Sapieha ja liettualainen ruhtinas Michal Radziwill,
mahtava herra, joka koetti poistaa sen häpeän, minkä ruhtinas Janusz
oli suvulle tuottanut, sekä vojevoda Krzysztof Tyszkiewicz ja monet
muut ylhäiset henkilöt.
Kirjeitä vaihdettiin joka päivä noiden herrain ja herra
kruununmarsalkan kesken, sillä tämä ei tahtonut, että niin huomattava
liitto tehtäisiin ilman häntä. Huhut varmistuivat yhä, ja vihdoin
saajiin varma tieto, että hetmanit ja niiden mukana sotajoukko olivat
luopuneet ruotsalaisista ja että kuninkaan ja isänmaan puolustukseksi
oli syntynyt Tyszowiecin konfederatsioni.
Joulukuun 25 päivänä oli Vitebskin vojevoda Sapieha jo niin varma
Tykocinin valtaamisesta, että hän itse lähti Tyszowieciin jättäen
piirityksen johdon Oskierkan huoleksi. Lopullisen väkirynnäkön hän
käski lykkäämään siihen asti, kunnes hän itse palaisi, mikä oli pian
tapahtuva. Koottuaan ympärilleen huomattavimmat upseerinsa hän sanoi:
— Korviini on tullut huhuja, että upseerit aikovat linnoituksen
antauduttua hakata sapeleillaan kuoliaaksi Vilnon vojevodan. Sen
varalta, että linnoitus, niinkuin mahdollista on, antautuisi poissa
ollessani, kiellän teitä ankarasti saattamasta ruhtinaan henkeä
vaaraan. Olen tosin saanut sangen korkeassa asemassa olevilta
henkilöiltä kirjeitä, joissa kehoitetaan olemaan säästämättä hänen
henkeään. Mutta minä en tahdo noudattaa noita määräyksiä, mikä ei
tapahdu säälistä, sillä semmoista ei petturi ansaitse, vaan siksi,
että hänen henkensä ei ole minun vallassani ja aion antaa hänet
valtiopäiväin tuomittavaksi, jotta jälkeen tulevaisilla olisi esimerkki
siitä, että ei ylhäinen syntyperä eikä rikkaus voi auttaa petturia
välttämään oikeata rangaistusta.
Tähän suuntaan Sapieha puhui vielä pitkälti, sillä niin kelpo mies kuin
hän olikin, niin hänellä oli se heikkous, että luuli olevansa puhuja,
ja hän nautti oman äänensä kaiusta.
— Siinä tapauksessa minun pitänee pistää oikea käteni kylmään veteen,
— sanoi Zagloba, sillä kovin se kutiaa... Sanon vain sen, että jos
Radziwill saisi minut kynsiinsä, niin ei hän odottaisi auringonlaskua
minun kaulani katkaisemiseksi. Hän tietää varsin hyvin, kenen ansiota
se on, että hänen sotajoukkonsa jätti hänet, ja kuka teki lopun hänen
ja ruotsalaisten hyvistä väleistä. Siksipä en ymmärrä, miksi meidän
olisi oltava armahtavaisempia häntä kohtaan kuin hän olisi minua
kohtaan.
— Koska te ette ole ylipäällikkö, ja teidän senvuoksi on toteltava! —
vastasi Sapieha arvokkaasti.
— Että minun on toteltava, se on totta, mutta hyvä olisi toisinaan myös
kuulla Zaglobaa... Uskallan sanoa, että jos Radziwill olisi ottanut
kuullakseen minua, kun kehoitin häntä puolustamaan isänmaata, niin hän
ei nyt olisi Tykocinissa, vaan sotatanterella kaikkien liettualaisten
joukkojen ylipäällikkönä.
— Onko sitten mielestänne komentosauva huonoissa käsissä?
— Semmoista ei minun sovi väittää, koska itse olen sen pannut noihin
käsiin. Armollinen kuninkaamme Johannes Casimirus ei voi muuta kuin
vahvistaa vaalini.
Vojevoda naurahti, sillä hän piti Zaglobasta ja tämän sutkauksista.
— Hyvä veli! — sanoi hän. — Te veitte Radziwillilta hänen voimansa, te
teitte minusta hetmanin... ja kaikki on teidän ansiotanne. Sallikaa
minun nyt rauhassa mennä Tyszowieciin, että Sapiehakin voisi jollakin
tavoin palvella isänmaata!
Zagloba pani kädet puuskaan ja vaipui hetkeksi miettimään. Sitten hän
loi silmäyksen vojevodaan, nyökäytti päätään ja sanoi arvokkaasti:
— Menkää rauhassa!
— Olen hyvin kiitollinen luvasta! — sanoi Sapieha nauraen.
Toisetkin upseerit alkoivat nauraa, mutta Sapieha ryhtyi todella
tekemään lähtöä, sillä ajopelit olivat jo ikkunan edessä. Hän sanoi
jäähyväiset jokaiselle ja antoi heille ohjeita, mitä heidän oli tehtävä
hänen poissa ollessaan. Lähestyen Wolodyjowskia hän sanoi:
— Jos linnoitus antautuu, vastaatte te minulle ruhtinaan hengestä!
— Käskynne mukaan! Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään! — vastasi
pieni ritari.