— Valehteliko siis ruhtinas? — kysyi kuningas hämmästyen. —
Minkätähden? Mitä varten?
— Niin, teidän majesteettinne, hän valehteli! Se oli hänen pirullinen
kostonsa minulle siitä, mitä hänelle tein.
— Mitä te sitten; hänelle teitte?
— Sieppasin hänet keskeltä hänen hoviaan, keskeltä koko hänen
sotajoukkoaan ja tahdoin hänet sidottuna paiskata teidän majesteettinne
jalkoihin.
Kuningas pani kätensä otsalleen.
— Ihmeellistä! — sanoi hän. — Uskon teitä, mutta en ymmärrä. Kuinka?
Palvelitte Januszta ja otitte kiinni Boguslawin, joka oli vähemmän
syyllinen, ja tahdoitte tuoda hänet sidottuna luoksemme?
Kmicic aikoi vastata, mutta kuningas näki hänen kalpeutensa ja
väsymyksensä ja sanoi:
— Levätkää ja kertokaa sitten myöhemmin kaikki alusta alkaen. Uskomme
teitä. Tässä on kätemme!
Kmicic painoi kuninkaan käden huulilleen ja oli jonkin aikaa ääneti,
sillä hän oli aivan voimaton, ja katsoi vain kuninkaan lempeihin
kasvoihin. Viimein hän kokosi voimansa ja alkoi puhua:
— Kerron kaikki alusta. Kävin sotaa Chowańskia vastaan, mutta olin
omillekin hankala. Osaksi minun oli pakko tehdä ihmisille pahaa
ja ottaa, mitä tarvitsin, osaksi tein sitä mielivaltaisuudessani,
toimintahalun ajamana... Tovereinani oli miehiä, jotka olivat hyvää
sukua, mutta samanlaisia kuin minä... Siellä täällä löimme jonkun
kuoliaaksi tahi teimme muita tihutöitä... Meistä alkoivat kiertää
pahat huhut. Missä ei vihollinen vielä ollut vallassa, siellä meidät
haastettiin oikeuden eteen. Emme siitä välittäneet. Tuomio toisensa
jälkeen langetettiin, mutta en ollut niistä millänikään, vieläpä
paholainen kuiskutteli korvaani, että minun pitäisi olla etevämpi
kuin herra Laszcz, joka antoi sisustaa viittansa tuomioilla, mutta on
kuitenkin suuressa kunniassa.
— Koska katui ja kuoli hurskaana, — huomautti kuningas.
Hiukan levättyään Kmicic jatkoi:
— Siihen aikaan eversti Billewicz — Billewiczit ovat huomattu suku
Samogitiassa-siirtyi parempaan maailmaan ja jätti minulle perinnöksi
kylänsä ja tyttärensä. Välitin vähät kylästä, sillä alituisissa
taisteluissa olin saanut viholliselta paljon saalista. Minulla on sitä
vieläkin Częstochowossa tallella niin paljon, että voisin ostaa vaikka
kaksi kylää, eikä minun tarvitse keneltäkään pyytää leipää... Kuitenkin
menin, kun asiani sitä muutenkin vaativat, talvehtimaan Laudan
seudulle. Siellä tuo köyhä tyttö tuli sydämelleni niin rakkaaksi, että
unhotin koko maailman. Hän oli niin puhdas ja rehellinen, että häpesin
hänen edessään entisiä tekojani. Tyttö alkoi kehoittaa minua luopumaan
entisestä elämäntavastani, korvaamaan tekemäni vääryydet ja aloittamaan
kunnollisen elämän.
— Ja noudatitte hänen neuvoaan?
— Mitä vielä! Halua oli kyllä, Jumala nähköön... Mutta vanhat synnit
vetivät puoleensa. Upitassa saivat sotamieheni jostakin syystä
selkäänsä, ja minä sen johdosta poltin kaupungin poroksi...
— Herra Jumala! Sehän on kuolemanrangaistuksen alainen teko! — sanoi
kuningas.
— Ei se vielä mitään, teidän majesteettinne! Sitten Laudan aateli
tappoi toverini, jotka olivat kelpo sotureita, joskin väkivallan
tekijöitä. En voinut olla kostamatta ja samana yönä hyökkäsin Butrymin
aateliskylän kimppuun ja rankaisin tulella ja miekalla... Mutta minut
voitettiin ja minun täytyi piillä. Tyttö ei tahtonut nähdäkään minua,
mutta minun sydämeni oli häneen niin kiintynyt, että olin valmis vaikka
lyömään pääni seinään. Koska en voinut elää ilman häntä, kokosin uuden
joukon ja ryöstin hänet asevoimin valtaani.
— Oivallista! Niin tataarilainenkin kosii!
— Se oli rosvon teko, sen myönnän. Mutta Jumala lähetti minua
rankaisemaan herra Wolodyjowskin, joka kokosi aatelismiehet, ryösti
tytön käsistäni ja oli vähällä ottaa minulta hengen. Se olisikin
ollut minulle sata kertaa parempi Silloin en olisi Radziwillin
kanssa vahingoittanut teidän majesteettianne ja isänmaata. Mutta
saatoinko tehdä toisin? Syntyi uusi oikeusjuttu, rikosasia, josta oli
kuolemanrangaistus tiedossa. Olin ymmällä enkä tietänyt, mitä tekisin.
Silloin äkkiä tuli avukseni Vilnon vojevoda.
— Puolustiko hän teitä?
— Hän antoi minulle kirjeellisesti samaisen Wolodyjowskin kautta
tehtävän suoritettavaksi, ja siten jouduin hetmanin vallanalaiseksi,
eikä minun tarvinnut enää pelätä tuomioita. Turvauduin senvuoksi
vojevodaan kuin hukkuva pelastajaansa. Kokosin rykmentin koko
Liettuan pahimpia huimapäitä. Parempaa rykmenttiä ei ollut koko
armeijassa. Vein joukkoni Kiejdanyyn. Siellä Radziwill otti minut
vastaan kuin oman pojan, muisti, että olimme sukua toisillemme, ja
lupasi suojelustaan. Hänellä oli omat tuumansa. Hän tarvitsi rohkeita
miehiä, jotka olisivat valmiit mihin tahansa, ja minä, hölmö, annoin
itseni houkutella. Ennenkuin hänen aikeensa tulivat ilmi, vannotti
hän minua ristin kautta, että en missään tapauksessa häntä hylkää.
Luulin, että oli kysymyksessä sota ruotsalaisia tahi venäläisiä
vastaan ja tein mielelläni valan. Tulivat sitten nuo kamalat kemut,
joissa allekirjoitettiin Kiejdanyn sopimus. Petturuus oli ilmeinen.
Muut päälliköt paiskasivat: miekkansa hetmanin jalkoihin, mutta minua
pidätti valani niinkuin ketju koiraa enkä voinut hänestä luopua.
— Olivathan hekin kaikki vannoneet meille uskollisuutta, jotka sitten
meistä luopuivat! — sanoi kuningas surullisesti.
— Vaikka minä en ollutkaan jättänyt hänen palvelustaan, en tahtonut
kuitenkaan olla osallisena petoksessa. Jumala yksin tietää, miten
kärsin. Kiemurtelin tuskissani niinkuin minua olisi tulella poltettu,
sillä morsiamenikin, joka tuon ryöstöni jälkeen oli sopinut kanssani,
nimitti minua nyt petturiksi ja katsoi minua inhoten. Mutta minä olin
vannonut, olin vannonut, että en hylkää Radziwillia!... Oi, tuo tyttö,
niin nainen kuin onkin, voittaa järkevyydessä monen miehen, eikä
uskollisuudessa teidän majesteettianne kohtaan ole hänen veroistaan!
— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi kuningas.
— Hän luuli saavansa tehdyksi minusta kansalaisen ja isänmaanystävän,
mutta kun hän näki yrityksensä epäonnistuneen, alkoi hän minua vihata
yhtä paljon kuin oli aikaisemmin rakastanut. Samaan aikaan Radziwill
kutsui minut luokseen ja alkoi taivuttaa puolelleen. Niin selvästi
kuin kaksi kertaa kaksi on neljä hän minulle todisti, että oli tehnyt
oikein ja että se oli ainoa keino pelastaa isänmaa, joka jo oli
joutumassa tuhon omaksi. En osaa esittääkään hänen suunnitelmiaan, niin
suurenmoiset ne olivat ja niin paljon onnea ne lupasivat isänmaalle.
Sata kertaa viisaamman kuin minut, yksinkertaisen sotamiehen, olisi tuo
suuri valtiomies saanut vakuutetuksi. Silloin olin täydellisesti hänen
puolellaan ja vakuutettu siitä, että kaikki ovat sokeat ja hän vain
näkee totuuden, kaikki ovat syntisiä ja hän yksin vanhurskas. Olisin
silloin ollut valmis menemään hänen puolestaan vaikka tuleen niinkuin
nyt teidän majesteettinne puolesta, sillä en osaa rakastaa enkä vihata
puolittain.
— Sen olen huomannut! — sanoi Jan Kasimir.
— Tein hänelle huomattavia palveluksia, — sanoi Kmicic, — ja saatanpa
sanoa, että ilman minua tuo petos ei olisi voinut kantaa mitään
myrkyllisiä hedelmiä, sillä hänen oma sotajoukkonsa olisi tehnyt
hänestä lopun. Jo olivat kapinassa hänen rakuunansa, unkarilainen
jalkaväki ja kevyt ratsuväki, ja jo olivat nämä käyneet hänen
skotlantilaistensa kimppuun, kun minä tulin miehineni ja tyrehdytin
koko kapinan. Ainoastaan Wolodyjowski pääsi karkaamaan vankeudesta
ja vei yliluonnollisella rohkeudella miehensä Podlasieen ja yhtyi
Sapiehaan. Pakolaisia kokoontui sinne melkoinen määrä, mutta miten
paljon kelpo sotureita sitä ennen sai surmansa minun toimestani, sen
tietää vain Jumala. Kerron kaikki totuudenmukaisesti niinkuin ripillä.
Podlasiessa Wolodyjowski otti minut kiinni eikä aikonut säästää
henkeäni. Pääsin kuitenkin erinäisistä syistä hänen käsistään ja
palasin taas palvelemaan Radziwillia. Mutta katkeraa oli minun siellä
olla, monet ruhtinaan teot saivat sydämeni kouristumaan, sillä hänessä
ei ole uskoa eikä omaatuntoa, ja sanansa hän pitää samaan tapaan kuin
Ruotsin kuningas. Aloin silloin sanoa hänelle mielipiteitäni päin
silmiä. Hän suuttui minuun. Sitten hän lähetti minut viemään eräitä
kirjeitä. Läksin mielelläni, sillä en jaksanut enää olla paikoillani.
Pilwiszkissä kohtasin ruhtinas Boguslawin. Kunpa Jumala antaisi hänet
käsiini, mihin kaikin voimin pyrin, niin kostaisin hänelle kaikesta.
— Kertokaa pian, miten asiat oli. Meille on kerrottu ruhtinas
Boguslawin vain pakosta seuranneen serkkuaan.
— Hänenkö? Hän on pahempi kuin Janusz! Ja kenen päässä syntyikään
ensiksi petossuunnitelma? Eikö juuri hän viekoitellut hetmania
viittailemalla tälle kruunusta? Ruhtinas Janusz edes teeskenteli
toimivansa _pro bono publico_, mutta Boguslaw, pitäen minua oikein
suurlurjuksena, avasi minulle koko sydämensä. Kamalaa on toistaa, mitä
hän minulle puhui... »Teidän valtionne», puhui hän, »viepi piru, me
taas emme pistä sormiamme väliin, vaan vielä työnnämme menemään, että
saisimme mahdollisimman paljon etua. Liettuan täytyy jäädä meille,
ja serkkuni Janusz-ruhtinaan jälkeen siirtyy suuriruhtinaan kruunu
minulle, kun menen naimisiin hänen tyttärensä kanssa.»
Kuningas peitti käsin kasvonsa.
— Oi! — sanoi hän. — Radziwillit, Radziejowski, Opalinski... Täytyihän
käydä niinkuin kävi!... Kruunu heidän piti saada vaikkapa repimällä,
erilleen, minkä Jumala on yhdistänyt!
— Minäkin kauhistuin. Valelin vettä päähäni, että en menettäisi
järkeäni. Mutta sydämeni muuttui yhdessä hetkessä aivan kuin salama
olisi siihen käynyt... Kirosin omaa toimintaani. En tietänyt, mitä
minun oli tehtävä. Boguslawiako vai itseäni iskisin tikarilla? En
tahtonut enää palvella Radziwilleja, tahdoin kostaa. Äkkiä Jumala
lähetti päähäni ajatuksen: menin muutaman miehen kanssa ruhtinas
Boguslawin asunnolle, houkuttelin hänet kaupungin ulkopuolelle,
vangitsin hänet ja tahdoin viedä liittoutuneille saadakseni hänen
päänsä hinnasta palvella heitä ja teidän majesteettianne.
— Annan teille kaikki anteeksi! — huudahti kuningas. — Teidät
petettiin, mutta hyvin te olette heille maksanut! Vain Kmicic saattoi
ryhtyä tuommoiseen, ei kukaan muu! Annan teille sydämestäni kaikki
anteeksi, mutta kertokaa pian, minä menehdyn uteliaisuudesta! Karkasiko
hän?
— Ensimmäisessä pysähdyspaikassa hän tempasi pistolin vyöstäni ja
ampui päin naamaa... Tämä arpi tässä!... Mieheni hän voitti yksinään
ja livisti tiehensä. Hän on kuuluisa ritari, ei käy kieltäminen, mutta
kyllä me vielä tapaamme, vaikka se olisi viimeinen hetkeni!
— Ja kostaakseen teille hän kirjoitti tuon kirjeen?
— Tietysti. Haavani arpeutui, mutta sielu oli sitä sairaampi...
Wolodyjowskin ja liittoutuneitten luo en voinut mennä, sillä
laudalaiset olisivat heti hakanneet minut kappaleiksi... Kuitenkin minä
tietäen hetmanin aikovan hyökätä heidän kimppuunsa varoitin heitä ja
kehoitin pysyttelemään yhdessä. Se oli minun ensimmäinen hyvä tekoni.
Jumala heitä auttakoon ja rangaiskoon Radziwillia!
— Ehkäpä se jo on tapahtunut, ja jos ei, niin se varmasti tapahtuu, —
sanoi kuningas — Entä mitä sitten teitte?
— Kun ymmärsin, että Kmiciciä ei kukaan ottaisi vastaan eikä uskoisi,
otin nimekseni Babinicz ja matkattuani läpi valtakunnan saavuin
Częstochowoon. Todistakoon priori Kordecki, minkä verran olen siellä
ollut hyödyksi. Yöt päivät ajattelin vain sitä, miten korvaisin
isänmaalle tekemäni vahingot, vuodattaisin vereni sen hyväksi ja
poistaisin tahran nimestäni. Loput te, teidän majesteettinne, tiedätte.
Ja jos isällinen sydämenne on siihen taipuva, jos uusi palvelukseni on
ollut suurempi kuin rikokseni tahi edes niiden veroinen, niin ottakaa
minut lempeästi vastaan, sillä kaikki ovat minut jättäneet eikä kukaan
muu minua lohduta... Te, teidän majesteettinne, yksin näette murheeni
ja kyyneleni! Minä olen konna, minä olen petturi ja valapatto, mutta
minä rakastan tätä isänmaata ja teidän majesteettianne... ja Jumala
näkee, että tahdon palvella teitä molempia!
Aridrzej alkoi nyyhkyttää, mutta kuningas suuteli hänen otsaansa ja
lohdutti häntä:
— Olet minulle rakas kuin oma poika!... Mitä sinä puhuit? Olet rikkonut
ymmärtämättömyydestä, mutta vähänkö on niitä, jotka ovat rikkoneet
tietäen mitä tekivät? Sydämestäni annan sinulle anteeksi kaikki,
sillä olet jo sovittanut rikoksesi. Rauhoitu! Moni olisi iloinen, jos
hänellä olisi semmoiset ansiot kuin sinulla. Kautta Jumalan! Minä
annan anteeksi ja isänmaa myös, vieläpä olemme sinulle velkaa! Lakkaa
itkemästä!
— Jumala suokoon teidän majesteetillenne kaikkea hyvää tuon myötätunnon
tähden! — sanoi Kmicic hymyillen läpi kyynelten. — Kunhan voimani
palaavat, niin käyn taas ruotsalaisten kimppuun, joka ei vain ole ansio
taivaassa, vaan parantaa maallistakin mainettani.
— Olkaa hyvässä toivossa älkääkä huolehtiko maineesta. Kun tulevat
rauhallisemmat ajat, niin minä itse kuulutan ansionne, jotka jo nyt
ovat suuret ja varmasti vielä lisääntyvät. Valtiopäivillä otamme ne
puheeksi ja niin voinemme palauttaa kunnianne.
— Se ei kuitenkaan minua niin paljon huoleta kuin toinen asia,
nimittäin morsiameni kohtalo. Oleńka on hänen nimensä, teidän
majesteettinne! Oi, miten pitkään aikaan en ole nähnyt häntä! Miten
paljon olenkaan kärsinyt erilläni hänestä ja hänen tähtensä! Vaikka
olen toisinaan tahtonut reväistä hänet irti sydämestäni ja taistellut
rakkauttani vastaan, niin en kuitenkaan ole voinut päästä siinä
voitolle!
Jan Kasimir hymyili iloisesti ja hyväntahtoisesti:
— Mitä minä voin teille neuvoa tässä asiassa?
— Kuka minua neuvoisi, jos ei teidän majesteettinne! Tuo tyttö on
innokas kuningasmielinen eikä ikinä anna minulle anteeksi toimintaani
Kiejdanyssa, jos ei teidän majesteettinne itse todista puolestani, että
olen muuttunut ja tullut teidän majesteettinne palvelukseen omasta
tahdostani enkä pakosta tahi etuja tavoitellen.
— Jos siitä on kysymys, niin minä annan todistuksen, ja jos hän on niin
kuningasmielinen kuin sanotte, niin todistuksen täytyy tepsiä. Kunhan
vain tyttö olisi vapaa eikä häntä olisi kohdannut mikään onnettomuus,
jommoinen sodan aikana helposti voi sattua...
— Enkelit häntä varjelevat!
— Sen hän ansaitseekin. Että nyt ette joutuisi tuomioistuinten kynsiin,
on teidän meneteltävä näin: Nyt alkaa sotaväen värväys. Koska, kuten
sanotte, olette syytteitten alainen, en voi antaa teille määräystä
Kmicicin nimelle, vaan Babiniczin. Menette värväyshommiin, sillä sekin
koituu isänmaan hyväksi, koska näytte olevan tulinen ja taidokas
soturi... Sitten lähdette sotaan Kievin kastellaanin komennossa. Hänen
joukossaan voi helpoimmin menettää päänsä, mutta helpoimmin myös
saada tilaisuuden kunnostautua. Tarvittaessa voitte myös omin päin
ahdistella ruotsalaisia, kuten ahdistitte Chowańskia. Kääntymyksenne ja
hyvät työnne ovat alkaneet siitä hetkestä, jolloin otitte nimeksenne
Babinicz. Käyttäkää edelleen sitä nimeä, niin tuomioistuimet jättävät
teidät rauhaan. Mutta sitten kun loistatte aivan kuin aurinko ja koko
Puola tuntee ansionne, silloin saakoot ihmiset tietää, kuka on tuo
mainehikas ritari. Silloin joku ei ilkeä haastaa niin kuuluisaa miestä
oikeuteen, toinen saattaa siihen mennessä kuolla, kolmannen voitte
jollakin tavoin tyydyttää... Paljon voi asiakirjoja kadotakin, ja
vakuutan uudelleen, että kuulutan ansioitanne ja esitän valtiopäivillä
teille palkintoa, jonka mielestäni olette ansainnut.
— Teidän majesteettinne! En ole ansainnut noin suurta hyvyyttä!
— Paremmin kuin monet muut, jotka luulevat olevansa siihen ansiokkaat.
No, no, älkää olko millännekään, rakas rojalisti, sillä luulenpa, että
tuon rojalistitytönkin vielä tavoitatte ja, jos Jumala suo hankitte
pian vielä lisää pieniä rojalisteja.
Kmicic heikkoudestaan huolimatta nousi vuoteesta ja lankesi kuninkaan
jalkojen juureen.
— Hyvä Jumala, mitä te teette? — huudahti kuningas. — Veri rupeaa taas
vuotamaan Kuka siellä?
Sisään syöksyi itse marsalkka, joka jo pitkän aikaa oli etsinyt
kuningasta linnasta.
— Pyhä Yrjänä! Mitä näen? — huudahti hän tavatessaan kuninkaan omin
käsin nostamassa Kmiciciä.
— Tämä on herra Babinicz, rakas soturini ja uskollinen palvelijani,
joka pelasti henkeni, — sanoi kuningas. — Auttakaa, herra marsalkka,
minua nostamaan hänet vuoteeseen!