Koska vuoristolaiset vakuuttivat, että Czorsztyniin vievällä tiellä ei
tiedetty olevan muita ruotsalaisia joukkoja, jatkoi kuninkaan seurue
matkaansa tuohon linnaan ja oli pian saapunut valtatielle, jossa
kulku oli helpompaa. Matkalla vuoristolaiset laulelivat ja huusivat:
»Kuningas tulee! Kuningas tulee!» ja matkueeseen yhtyi yhä uusia
joukkoja, joilla oli aseina viikatteita, hankoja ja pyssyjä, niin että
Jan Kasimirilla pian oli mukanaan huomattava sotajoukko, harjaantumaton
tosin, mutta valmis seuraamaan häntä Krakovaan ja uhraamaan henkensä
kuninkaansa puolesta.
Pian alkoi tulla joukkoon aateliakin. Stary Saczin luona yhtyi
kuninkaan joukkoon puolalainen eversti Woynillowicz, joka juuri oli
lyönyt huomattavan ruotsalaisen joukon.
Taivas kirkastui, eikä sen sineä peittänyt ainoakaan hattara. Vuoret
levisivät komeina katsojien eteen ja koko luonto näytti hymyilevän
kuninkaalle.
— Oi rakas isänmaa! — sanoi kuningas. — Voinkohan tuoda sinulle rauhan,
ennenkuin luuni lasketaan poveesi!
Hän oli kukkulalla, josta oli laaja näköala, sillä sen juurella levisi
lakeus. Kaukana laaksossa näkyi suuri ihmisjoukko.
— Herra marsalkan sotajoukot ovat tulossa! — huudahti Woynillowicz.
— Entä jos ne ovat ruotsalaisia? — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Ruotsalaiset eivät voi tulla etelästä,
Unkarista päin. Erotan jo husaarien liput.
Kuninkaan joukot päästivät riemuhuudon. Se kuului toiselle joukolle
asti, sillä se lähti rientämään nopeammin ja alkoi näkyä yhä selvempänä.
— Jääkäämme tänne kukkulalle! Odotamme täällä herra marsalkkaa, — sanoi
kuningas.
Joukko pysähtyi. Vastaan tulevat yhä lisäsivät vauhtiaan.
Väliin saapuva sotajoukko katosi tien käänteissä mäkien ja kukkulain
taakse, mutta sitten se taas ilmestyi näkyviin muistuttaen käärmettä,
jonka suomukset välkkyvät auringon paisteessa. Viimein se oli
neljännesvirstan päässä kukkulasta ja hidastutti kulkuaan. Silmä
saattoi jo täydellisesti erottaa joukot ja nauttia niistä. Ensimmäisenä
kulki herra marsalkan oma husaarijoukko niin loistavissa puvuissa ja
niin asestettuna, että kuka kuningas tahansa olisi voinut semmoista
kadehtia. Näiden jäljessä oli sankkana metsänä viheriäisiä lippuja,
joissa oli mustaa.
Kuninkaan sydän riemastui, kun hän näki tämän komean näyn.
loppumattomat, erivärisiin pukuihin puetut joukot loistivat kuin
sateenkaari ja lähestyivät soitellen ja huutaen niin kovasti, että
olisi luullut lumen vuorten huipuilta putoavan noista huudoista.
Sotajoukon jäljessä ajoi vaunuja ja rattaita, joissa tuli maallisia ja
hengellisiä arvohenkilöitä.
Saapuvat joukot asettuivat riveihin tien kahden puolen, ja keskitiellä
nähtiin lumivalkoisella hevosella itse kruunun marsalkka Jerzy
Lubomirski. Hän kiiti kuin tuuli tuota kujaa pitkin ja hänen takanaan
kaksi kullassa hohtavaa tallirenkiä. Saavuttuaan mäen alle hän astui
alas hevosen selästä, heitti suitset tallirengille ja astui jalkaisin
kukkulalle kuninkaan luo.
Hän otti hatun päästään ja pani sen sapelin kädensijaan sekä lähestyi
paljain päin nojaten helmillä koristettuun marsalkan sauvaan. Hänen
yllään oli puolalaisen soturin asu. Rintaa peitti kultainen panssari,
jonka reunoilla oli jalokiviä ja joka oli niin kiiltävä, että näytti
kuin hän olisi kantanut rinnallansa aurinkoa. Vasemmalta olalta riippui
tummasta venetsialaisesta sametista tehty viitta. Kaulan kohdalla
kannatti tätä viittaa nauha, jossa oli jalokivistä tehty solki. Koko
viitta oli täynnä jalokiviä. Myös hatussa oli jalokiviä, ja nämä
kalleudet kimmelsivät hänen ympärillään niin, että silmiä häikäisi.
Marsalkka oli mies parhaimmillaan ja ulkomuodoltaan komea. Pää oli
ajeltu ja vain harmahtava hiustupsu jätetty päälaelle. Viikset, mustat
kuin korpin siivet, reunustivat teräväkärkisinä suuta. Korkea otsa ja
roomalainen nenä lisäsivät kasvojen kauneutta. Suuri arvokkuus, mutta
samalla määrätön ylpeys ja turhamaisuus kuvastuivat noissa kasvoissa.
Helppo oli huomata, että tuo ylimys tahtoi ainaisesti vetää puoleensa
koko maan ja miksi ei koko Euroopankin katseet. Ja niin asia todella
olikin. Missä vain Jerzy Lubomirski ei voinut olla ensimmäisellä
sijalla, vaan oli pakotettu muitten kanssa jakamaan maineen ja ansion,
siellä sai hänen kiihoitettu ylpeytensä hänet ponnistelemaan kaikkien
esteitten poistamiseksi, olipa vaikka isänmaan pelastus kysymyksessä.
Hän oli onnellinen ja taitava sotapäällikkö, mutta siinäkin suhteessa
oli moni tuntuvasti etevämpi häntä. Yleensä hänen kykynsä, vaikka
se olikin tavallista suurempi, ei ollut hänen kunnianhimonsa ja
vallanhimonsa veroinen. Tästä johtui hänen sielunsa ainainen
levottomuus, tästä epäluuloisuus ja kateellisuus, jotka myöhemmin
johtivat siihen, että hän oli valtakunnalle vielä turmiollisempi kuin
peloittava Janusz Radziwill. Musta henki, joka asui Janusz-ruhtinaassa,
oli samalla myös suuri henki, se ei väistynyt mitään eikä ketään.
Janusz halusi kruunua ja kulki avoimesti sitä kohti yli isänmaan
raunioitten. Lubomirski olisi ottanut vastaan kruunun, jos aatelisten
kädet olisivat panneet sen hänen päähänsä, mutta hänen pieni henkensä
ei uskaltanut avoimesti ja selvästi sitä tavoitella. Radziwill oli
niitä miehiä, jotka vastoinkäymiset alentavat konnien tasolle,
mutta jotka menestys kohottaa puolijumaliksi, Lubomirski oli suuri
vehkeilijä, joka oli aina valmis oman loukatun ylpeytensä vuoksi
turmelemaan kaiken isänmaan pelastamista tarkoittavan työn, mutta ei
osannut rakentaa mitään sijaan, ei edes uskaltanut kohottaa itseään
korkealle. Radziwill kuoli syyllisempänä, Lubomirski vahingollisempana.
Mutta nyt, kun marsalkka astui kullassa, sametissa ja kalleuksissaan
kuningasta vastaan, oli hänen ylpeytensä täydelleen tyydytetty.
Hänpä ensimmäisenä ylimyksistä otti vastaan kuninkaan omassa maassa,
hän ensimmäisenä ikäänkuin otti kuninkaan suojelukseensa, hänen oli
johdettava hänet huojuvalle valtaistuimelle, häneltä odotti kuningas ja
valtakunta kaikkea, häneen olivat kaikkien katseet suunnatut. Ja kun
tämä oli sopusoinnussa hänen itserakkautensa kanssa, vieläpä kehoitti
häntä osoittamaan uskollisuutta ja palvelevaisuutta, niin hän todella
oli valmis uhrauksiin, vieläpä menemään yli rajojenkin kunnioituksen
ja uskollisuuden osoittamisessa. Niinpä hän tultuaan puoliväliin ylös
kukkulaa, jolla kuningas seisoi, tempasi hattunsa miekan kahvasta ja
alkoi kumarrellen heiluttaa sitä niin, että se lakaisi lunta.
Kuningas ratsasti hieman alemmaksi ja aikoi laskeutua hevosen
selästä. Sen huomattuaan herra marsalkka riensi omin korkea-arvoisin
käsin pitelemään jalustinta, sieppasi viittansa hartioiltaan ja
englantilaisen hovimiehen esimerkin mukaan heitti sen kuninkaan
jalkojen alle.
Kuningas liikutettuna syleili häntä kuin veljeä.
Vähään aikaan ei kumpikaan heistä voinut puhua, mutta tuon kauniin
kohtauksen nähtyään kohotti sotajoukko, aateli ja rahvas riemuhuudon,
tuhansia hattuja lenteli ilmaan, kaikki musketit pamahtivat, kauempaa
säestivät tätä tykkien jyrähdykset ja kaiku kiiri kauas vuoristoon.
— Herra marsalkka! — sanoi kuningas. — Teille saamme olla kiitolliset
kuningasvallan uudelleenrakentamisesta!
— Teidän majesteettinne! — vastasi Lubomirski. — Omaisuuteni, elämäni,
vereni, kaiken lasken teidän majesteettinne jalkain juureen!
— Vivat! Vivat Joannes Casimirus rex! — kaikuivat huudot.
— Eläköön kuningas, isämme! — huusivat vuoristolaiset.
Kuninkaan seurue ympäröi marsalkan, mutta tämä ei väistynyt kuninkaan
viereltä. Ensimmäiset tervehdykset vaihdettuaan kuningas uudelleen
nousi ratsun selkään, mutta marsalkka rajattomassa kunnioituksessaan
majesteettia kohtaan tarttui hänen hevosensa suitsiin ja astuen
itse jalan johdatti kuninkaan läpi sotilasrivien huutojen kaikuessa
kullattujen vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan
hevosta. Kuningas istuutui vaunuihin paavin lähettilään kanssa.
Piispat ja ylhäiset virkamiehet sijoittuivat toisiin vaunuihin, ja niin
lähdettiin hitaasti liikkeelle Lubomlia kohti. Herra marsalkka ratsasti
kuninkaan vaunujen vieressä ylpeänä ja itseensä tyytyväisenä, aivan
kuin hänet olisi julistettu isänmaan isäksi.
Molemmin puolin kulki tiheänä joukkona sotaväki laulaen suosittua
sotamieslaulua, joka alkoi:
Ruotsalaista lyö,
se on miekan työ!
Iske häntä vain
keihäälläsi ain!
Yleisen riemun ja innostuksen vallitessa ei kukaan osannut aavistaa,
että myöhemmin samaa laulua, jossa vain ruotsalainen oli vaihdettu
ranskalaiseen, lauloi sama Lubomirskin sotajoukko noustuaan kapinaan
laillista kuningastaan vastaan.
Mutta nyt ei siitä vielä tiedetty. Lubomlissa paukkuivat tykit
tervehdykseksi ja kirkonkellot soivat. Piha, jossa kuningas astui alas
hevosen selästä, kuisti ja linnan portaat olivat verhotut punaisella
veralla. Italiasta tuoduissa maljakoissa paloi itämaista suitsutusta.
Suurin osa Lubomirskin aarteita, kulta- ja hopeakaluja, mattoja,
taitavien flaamilaisten käsien kutomia gobeliineja, kuvapatsaita,
kelloja, helmillä koristettuja pöytiä, oli jo aikaisemmin tuotu tänne
turvaan ruotsalaisten ryöstöltä. Nyt oli tuo kaikki asetettu esille,
niin että silmiä häikäisi ja koko talo oli kuin taikalinna. Herra
marsalkka oli tahallaan asettanut näkyviin tämän loiston, jota ei
sulttaaninkaan olisi tarvinnut hävetä, osoittaakseen kuninkaalle, että
vaikka tämä palasi maanpaosta rahattomana ja ilman sotajoukkoa, niin
hän kuitenkin oli mahtava hallitsija, kun hänellä oli noin mahtavia ja
samalla uskollisia palvelijoita. Kuningas ymmärsi tämän viittauksen,
hänen sydämensä täyttyi kiitollisuudella, ja hän syleili ja kiitti
uudelleen marsalkkaa.
Pidoissa, jotka seurasivat levähdyksen jälkeen, istui kuningas
korokkeella ja herra marsalkka palveli häntä. Toisessa huoneessa oli
pöytä katettu pikkuaatelille, ja suuri varastohuone oli järjestetty
rahvasta varten juhlakuntoon, sillä kaikkien tuli iloita kuninkaan
saapumispäivänä.
Kaikissa pöydissä puhuttiin vain kuninkaan paluusta ja hänen matkallaan
sattuneista kauheista seikkailuista, joissa Jumalan käsi oli suojellut
kuningasta. Itse Jan Kasimir ryhtyi puhumaan taistelusta vuoren solassa
ja ylistämään ritaria,-joka ensimmäisenä iski ruotsalaisiin.
— Kuinka on nyt hänen laitansa? — kysyi hän marsalkalta.
— Lääkäri ei poistu hänen luotaan, ja myös neidet ovat ottaneet hänet
hoitoonsa eivätkä varmaankaan päästä henkeä eroamaan hänen ruumiistaan,
joka on vielä nuori ja vahva!-vastasi marsalkka iloisesti.
— Jumalan kiitos! — huudahti kuningas. — Kuulin hänen suustaan jotakin,
jota en sano teille, sillä minusta itsestäni tuntuu, että kuulin väärin
tahi että hän houraili. Mutta jos se osoittautuu todeksi, niin te
hämmästytte nähdessänne, että nekin, joita olemme pitäneet suurimpina
vihamiehinämme, hetken tullen ovat valmiit vuodattamaan verta
puolestamme.
— Teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Parannuksen aika on
tullut, mutta tämän katon alla teidän majesteettinne on semmoisten
miesten seurassa, jotka eivät koskaan edes ajatuksissaankaan ole
rikkoneet teidän majesteettianne vastaan.
— Se on totta! — vastasi kuningas. — Ja te, herra marsalkka, olette
ensimmäisiä niiden joukossa!
Pöydissä alkoi äänten sorina käydä voimakkaammaksi. Keskusteltiin
valtiollisesta tilanteesta, keisarin avusta, jota tähän saakka oli
turhaan odotettu, tataarilaisten apujoukoista ja ruotsalaisia vastaan
alkavasta sodasta. Syntyi uusi riemu, kun herra marsalkka ilmoitti,
että hänen vartavasten kaanin luo lähettämänsä lähettiläs on palannut
tuoden tiedon, että neljäkymmentä tuhatta miestä on kaanilla valmiina,
ja tuo joukko voi kasvaa sataan tuhanteen heti, kun kuningas saapuu
Lembergiin ja tekee sopimuksen kaanin kanssa. Sama lähettiläs ilmoitti
myös kasakkain palanneen tataarilaisten painostuksesta kuuliaisuuteen.
— Kaikkea olette niin ajatellut, herra marsalkka, — sanoi kuningas, —
että me itsekään emme olisi sitä paremmin tehnyt!
Hän tarttui pikariin ja huudahti:
— Herra kruununmarsalkan, isäntämme ja ystävämme, malja!
— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti marsalkka. — Kenenkään
maljaa ei täällä voida juoda ennen, kuin on juotu teidän kuninkaallisen
majesteettinne malja!
Kaikki laskivat alas pikarinsa, jotka he jo olivat kohottaneet.
Palvelijat riensivät täyttämään pikareita viinillä, jota ammennettiin
kultaisilla kauhoilla hopeaisesta tynnyristä. Innostus kohosi, ja
kaikki odottivat herra marsalkan maljan esitystä.
Hovimestari toi kaksi venetsialaisesta kristallista valmistettua
pikaria, jotka olivat aivan harvinaisia mestariteoksia. Hieno ja
taidokkaasti kiilloitettu kristalli säkenöi aivan kuin timantti.
Pikarin jalka oli kultaa, ja siihen olivat italialaiset taiteilijat
muodostelleet pieniä henkilökuvia, niin että syntyi kuvaus
voittoisan päällikön ratsastuksesta Kapitoliumiin. Yli viisikymmentä
henkilökuviota oli siinä, ja vaikka ne olivat niin pieniä kuin
metsäpähkinä, oli ne muovailtu niin mestarillisesti, että saattoi
erottaa jokaisen kuvatun kasvojen ilmeen ja ymmärtää hänen tunteensa,
nähdä voittajain ylpeyden ja voitettujen murheen. Jalustan yhdisti
itse pikariin kultainen, hiuksenhieno filigraani, joka oli muodostettu
ihmeteltävällä taidolla lehdiksi ja kukiksi.
Hovimestari asetti toisen pikareista kuninkaan eteen, toisen
marsalkalle, ja täytti ne viinillä. Kaikki nousivat seisomaan, ja
marsalkka kohotti pikarinsa huutaen kaikin voimin:
— Vivat Joannes Casimirus rex!
— Vivat! Vivat! Vivat!
Samassa pamahtivat tykit, niin että linnan seinät tärisivät. Toisessa
huoneessa oleva aateli saapui pikareineen onnittelemaan. Herra
marsalkka tahtoi pitää puheen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta,
sillä hänen sanansa hukkuivat huutoon: »Vivat, vivat, vivat!»
Marsalkan valtasi niin suuri ilo ja innostus, että hurja tuli välähti
hänen silmissään, ja tyhjennettyään yhdellä henkäyksellä pikarinsa hän
huusi:
— Ego ultimus!...
Sitten hän löi tuolla satumaisen kallisarvoisella pikarilla päähänsä,
niin että kristalli meni sirpaleiksi, jotka kilisten putoilivat
lattialle, ja marsalkan kasvoista alkoi vuotaa verta.
Kaikki hämmästyivät, ja kuningas sanoi:
— Herra marsalkka, meidän ei ole sääli pikaria, vaan päätänne! Se on
meille hyvin tarpeen!
— Mitä minä aarteista ja kalleuksista, — huudahti marsalkka, — kun
minulla on kunnia vastaanottaa talossani teidän majesteettinne! Vivat
Joannes Casimirus Rex!
Tarjoilija antoi hänelle toisen pikarin.
— Vivat! Vivat! Vivat! — kaikui yhtämittaa kaikkialla.
Särjettyjen lasien kilinä sekaantui huutoihin. Vain piispat eivät
seuranneet marsalkan esimerkkiä.
Paavin lähettiläs, jolle koko tuo tapa särkeä lasi päätänsä vastaan
oli tuntematon, kumartui vieressään istuvan Posenin piispan puoleen ja
sanoi:
— Herra Jumala, minä hämmästyn... Rahastonne ovat tyhjät, ja tuon yhden
ainoan pikarin hinnalla olisi voinut muodostaa kaksi kelpo rykmenttiä
sotaväkeä!
— Niin on meillä aina! — vastasi päätään nyökyttäen piispa. — Kun
innostutaan, niin ei ole määrää missään.
Mutta innostus yhä nousi. Aterian lopussa valaisi kirkas loimo linnan
ikkunoita.
— Mitä tämä on? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne, pyydän katsomaan näytelmää! — sanoi marsalkka.
Ja hiukan horjahdellen hän vei kuninkaan ikkunan luo. Piha oli valoisa
kuin päivällä. Kymmenet palavat tervatynnyrit heittivät kellertävää
valoa pihan kivitykselle, josta lumi oli puhdistettu pois ja joka oli
peitetty havuneulasilla. Siellä täällä paloi astioissa väkiviinaa,
josta nousi sinisiä liekkejä.
Näytelmä alkoi. Ensin ritarit hakkasivat turkkilaisilta päitä, sitten
ajettiin koirien kanssa karhua, sitten jättiläiskokoinen vuoristolainen
heitteli ilmaan myllynkiveä ja otti sen taas ilmasta kiinni. Vasta
keskiyön aikaan nämä huvit loppuivat.
Näin juhli herra kruununmarsalkka, vaikka ruotsalaiset vielä olivat
maassa.