Żywiecissä kuningas ei mennyt linnaan, joka jo aikaisemmin oli
puhdistettu ruotsalaista, vaan asettui pappilaan. Siellä Kmicic laski
liikkeelle huhun, että matkalla on keisarin lähettiläs Sleesiasta
Krakovaan.
Seuraavana aamuna matkaa jatkettiin. Kuningas otaksui, että kruunun
suurmarsalkka, jonka käytettävänä oli suuremmat sotavoimat kuin
millään ruhtinaalla, puhdistaa tiet vihollisista ja itse rientää häntä
vastaan. Häntä saattoi estää vain se, että hän ei tietänyt, milloin
kuningas saapuu. Mutta vuoristolaisten joukossa oli paljon uskollista
väkeä, joka oli valmis viemään sanan herra marsalkalle. Ei heille
edes tarvinnut ilmaista salaisuutta, sillä he lähtivät mielellään
asioille, kun kuulivat, että kysymyksessä oli kuninkaan etu. Se oli
koko sydämestään kuninkaalle uskollista kansaa, vaikka köyhää ja vielä
puolivilliä, karjanhoidolla elävää, jumalista ja kerettiläisille
vihamielistä. He olivat ensimmäisinä tarttuneet kirveisiinsä ja
lähteneet liikkeelle vuoriltaan, kun tuli tieto Krakovan valloituksesta
ja Częstochowon, heidän pyhiinvaelluspaikkansa, piirityksestä.
Kuuluisa päällikkö kenraali Douglas hajoitti helposti heidän joukkonsa
tasangoilla, mutta ruotsalaiset uskalsivat vain hyvin varovasti
lähestyä heidän omia asuinpaikkojaan, joissa oli mahdotonta voittaa
heitä. Moni valiojoukko oli jo tuhoutunut vuoriston sokkeloihin.
Nytkin sai tieto, että kuningas oli tulossa sotajoukon kanssa, heidät
kaikki liikkeelle valmiina puolustamaan häntä ja seuraamaan vaikka
maailman ääriin. Jan Kasimir olisi pelkällä viittauksella saanut
tuhansia puolivillejä sotureita ympärilleen, mutta hän pelkäsi, että
siinä tapauksessa sanoma leviäisi heti ylt'ympäri ja ruotsalaiset
lähettäisivät vahvoja joukkoja häntä vastaan, minkä vuoksi hän piti
parempana olla ilmaisematta itseään vuoristolaisillekaan.
Joka paikassa löydettiin luotettavia oppaita, joille riitti se
tieto, että he opastavat piispoja ja paaveja, jotka tahtovat välttää
ruotsalaisten vainoa. Heitä johdettiin lumikinosten, kallioitten ja
kuilujen lomitse, läpi paikkojen, joiden kautta ei olisi luullut
linnunkaan voivan lentää. Vältettiin paikkoja, joihin vihollinen olisi
saattanut päästä, ja tyydyttiin minkälaisiin asumuksiin tahansa.
Kuningas oli vaivalloisen matkan kestäessä kaiken aikaa iloinen ja
esimerkkinä toisille reippaudessa.
— Herra marsalkka ei aavistakaan, kun jo putoamme hänen niskaansa, —
puheli hän.
Ja paavin lähettiläs sanoi:
— Mitä olikaan Ksenofonin paluu verrattuna tähän meidän kulkuumme
pilvien seassa!
— Kuta korkeammalle nousemme, sitä alemmaksi laskee ruotsalaisten onnen
tähti! — vakuutti kuningas.
Niin saavuttiin Nowy Targiin. Luultiin vaarojen nyt olevan ohi, mutta
vuoristolaiset sanoivat vierasta sotaväkeä liikkuvan lähiseuduilla.
Kuningas arveli sen voivan olla kruununmarsalkan saksalaista
ratsuväkeä, jota tällä oli kaksi rykmenttiä, tahi hänen omia
rakuunoitaan. Päätettiin kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea luotettavien
oppaiden johdolla vuoriston kautta, ja kuningastakin miellytti tämä
kulku »ilmojen halki».
Pitkiä ja vaarallisia teitä oli jo kuljettu, kun saavuttiin pitkään
vuorensolaan, joka oli niin kapea, että kolme henkeä vaivoin mahtui
ratsastamaan siinä rinnatusten.
Sola muistutti jättiläismäistä käytävää. Molemmin puolin sen sulkivat
korkeat kallioseinät, jotka kuitenkin paikoittain muodostivat lumen
peittämiä, havumetsää kasvavia jyrkkiä rinteitä. Rotkon pohjalta
olivat sen sijaan tuulet lennätelleet lunta pois, ja hevosten kaviot
kolahtelivat kivikkoiseen maahan. Mutta tällä kertaa ei tuullut, ja
solassa vallitsi haudanhiljaisuus.
Kuninkaan seurue pysähtyi levähtämään. Hevoset höyrysivät ja miehet
olivat uuvuksissa.
— Onko tämä Puolaa vai Unkaria? — kysyi kuningas oppaalta.
— Tämä on vielä Puolaa.
Äkkiä opas meni kallioseinän luo ja painoi korvansa siihen. Kaikkien
katseet kiintyivät häneen, mutta hänen muotonsa muuttui äkkiä, ja hän
sanoi:
— Käänteen takaa puron luota on tulossa sotajoukko!... Kunhan vain
eivät olisi ruotsalaisia!
— Missä? Kuinka? Mitä? — sateli kysymyksiä joka puolelta. — Ei kuulu
mitään!
— Ei kuulu, koska siellä on lunta. Jumala paratkoon! Ne ovat jo
lähellä!... Ihan kohta tulevat näkyviin!
— Kenties ne ovat marsalkan väkeä! — sanoi kuningas.
Kmicic ratsasti samassa esiin ja sanoi:
— Minä menen ottamaan selvää!
Kiemliczit syöksähtivät heti hänen jälkeensä kuin koirat metsästäjän
perään. Tuskin he olivat lähteneet liikkeelle, kun solan aukeama
noin sadan askelen päässä heistä täyttyi miehillä ja hevosilla.
Kmicic katsoi... ja hänen sydämensä värisi pelosta.
Ne olivat ruotsalaisia.
He olivat niin lähellä, että pakeneminen oli mahdotonta, etenkin
kun kuninkaan miesten hevoset olivat väsyksissä. Oli valittavana
vain läpitunkeutuminen kuolemankin uhalla tahi vankeus. Sen ymmärsi
silmänräpäyksessä peloton kuningas ja tarttui miekkansa kahvaan.
— Suojelkaa kuningasta ja peräytykää! — huusi Kmicic.
Tiesenhausen kahdenkymmenen ratsumiehen kanssa astui heti eturintamaan,
mutta Kmicic ei yhtynyt heihin, vaan lähti hiljaista ravia ruotsalaisia
kohti.
Hänellä oli yllään sama ruotsalainen asu, johon hän oli laittautunut
luostarista lähtiessään. Nähdessään hänet luulivat ruotsalaiset
varmaankin koko kuninkaan joukkoa joksikin omaksi osastokseen, sillä he
eivät lisänneet vauhtiaan. Ainoastaan joukkoa johtava kapteeni ratsasti
esiin.
— Keitä olette? — kysyi hän ruotsiksi katsoen lähestyvän nuoren miehen
ankaria ja kalpeita kasvoja.
Kmicic ratsasti niin lähelle häntä, että he melkein koskettivat
toisiaan ja sanaakaan sanomatta laukaisi pistolinsa hänen korvaansa.
Kauhea huuto kohosi ratsumiesten rinnoista, mutta vielä kovemmin jyrisi
Andrzejn ääni:
— Lyö!
Ja niinkuin rinnettä alas vierivä kallionlohkare murtaa kaikki
tieltään, niin hänkin syöksyi ensimmäistä riviä vastaan levittäen
kuolemaa ja hävitystä ympärilleen. Nuoret Kiemliczit hyökkäsivät kuin
kaksi karhua hänen jäljessään mylläkkään. Sapelien kalina panssareita
ja kypäröitä vastaan kaikui vasaran iskujen kaltaisena, ja sitä
säestivät valitushuudot.
Kauhistuneista ruotsalaisista tuntui ensihetkellä, kuin olisi kolme
jättiläistä vuoren onkaloista hyökännyt heidän kimppuunsa. Ensimmäiset
rivit peräytyivät hämmentyneinä kauhean miehen tieltä, ja kun
takimmaiset tulivat esille käänteen takaa, painautui keskusta tiiviiksi
kasaksi. Kauempana olevat sotamiehet eivät voineet ampua eivätkä
päästä etumaisten avuksi, vaan nämä kaatuivat auttamattomasti kolmen
jättiläisen iskuista. Kmicic veti suitset niin kireälle, että hänen
hevosensa etujalat olivat ruotsalaisten hevosten päiden yläpuolella, ja
hän iski yhtä mittaa. Hänen poskensa punastuivat ja silmät säkenöivät,
kaikki ajatukset sammuivat, jäljelle jäi vain yksi, nimittäin että hän
on kuoleman oma, mutta hänen täytyy pidättää ruotsalaisia. Tämä ajatus
muuttui jonkinmoiseksi hurjaksi innostukseksi, hän sai kolminkertaiset
voimat, ja liikkeet tulivat notkeiksi ja salamannopeiksi kuin ilveksen.
Yliluonnollisilla sapelin iskuilla hän kaatoi miehiä niinkuin ukkonen
nuoria puita. Nuoret Kiemliczit olivat hänen rinnallaan, ja ukko, joka
seisoi takana, pisti joka hetki sapelinsa poikien välitse, niinkuin
käärme pistää ulos kielensä, ja veti sen samassa verisenä takaisin.
Tällä välin syntyi liikettä kuninkaan ympärillä. Paavin lähettiläs
piteli nyt niinkuin Żywiecinkin luona kiinni kuninkaan hevosen
suitsista, toiselta puolen tarttui niihin Krakovan piispa, ja kaikin
voimin he vetivät taaksepäin hevosta, kun taas kuningas sitä kannusti.
— Päästäkää! — huusi kuningas. — Kautta Jumalan! Menemme vihollisjoukon
läpi!
— Teidän majesteettinne! Ajatelkaa isänmaata! — huusi piispa.
Eikä kuningas voinut irtautua heidän käsistään, varsinkaan sitten, kun
nuori Tiesnhausen miehineen sulki tien hänen edestään. Hän ei mennyt
Kmicicin avuksi, vaan ajatteli vain kuninkaan pelastamista.
— Herra Jumala! — huusi hän epätoivoissaan. — Nuo kaatuvat
kohta!...Teidän majesteettinne, pelastautukaa ajoissa! Minä pidätän
niitä vielä tässä!
Mutta kuningas oli itsepintainen, kun hän suuttui. Hän kannusti yhä
hurjemmin hevostaan ja työntäytyi eteen päin.
Mutta aika kului, ja joka hetki saattoi tuoda mukanaan turmion.
— Kaadun omassa maassani!... Päästäkää! — huusi kuningas.
Onneksi saattoi paikan ahtauden takia vain pieni määrä miehiä samalla
kertaa taistella Kmiciciä ja Kiemliczejä vastaan, minkä vuoksi nämä
pitivät hyvin puoliaan. Mutta heidänkin voimansa alkoivat jo loppua.
Ruotsalaisten miekat koskettivat Kmicicin ruumista, j& hänestä vuoti
verta. Silmät alkoivat hämärtää ja hengitys kävi vaikeaksi. Hän tunsi
kuoleman lähestyvän ja päätti myydä henkensä kalliista.
— Kunhan vielä yhdenkin! — toisteli hän itsekseen ja iski miekkansa
lähimmän ratsumiehen päähän tahi olkaan ja kääntyi taas toista vastaan.
Ruotsalaiset taas selvittyään hämmästyksestään näyttivät häpeävän sitä,
että neljä miestä saattoi pidättää heitä niin kauan, ja hyökkäsivät
raivokkaasti.
Kmicicin hevonen kaatui, ja aalto syöksähti hänen ylitseen.
Kiemliczit liikkuivat vielä jonkin aikaa kuin uimarit, jotka
huomatessaan hukkuvansa koettavat mahdollisimman kauan pitää päätään
veden pinnalla, mutta pian aalto nieli heidätkin.
Silloin ruotsalaiset hyökkäsivät kuin myrskytuuli kuninkaan joukon
kimppuun.
Tiesenhausen miehineen hyökkäsi vastaan ja piti niin puoliaan, että
aseitten kalske kaikui kauas.
Mutta mitä merkitsi tämä uusi kourallinen miehiä voimakasta
ratsumiesjoukkoa vastaan, johon kuului melkein kolmesataa hevosta!
Oli jo selvää, että kuninkaan ja hänen seurueensa kohtalona oli kuolla
tahi joutua vangiksi.
Jan Kasimir piti ilmeisesti kuolemaa parempana, sai vihdoin
irroitetuksi hevosensa suitset niitä pitelevien piispojen käsistä ja
kiiti nopeasti Tiesenhausenin jälkeen.
Mutta sitten hän pysähtyi kuin jähmettyneenä.
Tapahtui jotakin tavatonta. Näytti kuin itse vuoretkin olisivat tulleet
laillisen kuninkaan avuksi.
Sillä äkkiä alkoivat solan seinämät järistä aivan kuin maan perustukset
sortuisivat ja kuin kallioitten rinteillä kasvavat metsät olisivat
tahtoneet ottaa osaa taisteluun. Kantoja, lumivyöryjä, jäänkappaleita
ja kallionlohkareita vieri rytisten tiheissä riveissä seisovien
ruotsalaisten päälle, ja samaan aikaan alkoi kaikua kauheata ulvontaa
eri puolilta. —
Mutta alhaalla ruotsalaisten riveissä syntyi kuvaamaton hämminki.
Ruotsalaisista tuntui, että, kalliot lankesivat heidän päälleen.
Syntyi voihketta, avunhuutoja, kallionlohkareitten kamalaa jymähtelyä
panssareita vastaan.
Viimein miehet ja hevoset olivat yhtenä ainoana sekamelskaisena,
muodottomana kasana, joka suonenvedontapaisesti nytkähteli, vaikeroi ja
päästi epätoivoisia huutoja.
Mutta kivet ja lohkareet vyöryivät yhä armottomasti miesten ja hevosten
muodottomien ruumiiden päälle.
— Vuoristolaiset! Vuoristolaiset! — alettiin huutaa kuninkaan
seurueessa.
— Kirveillä kalloon koiria! — vastasivat äänet ylhäältä.
Ja samassa ilmestyi molemmille puolille vuorten rinteille
pitkätukkaisia päitä, joissa oli pyöreät nahkalakit, niitten jälkeen
työntyivät esiin vartalot, ja muutamia satoja omituisia olentoja alkoi
laskeutua laaksoon.
Heidän valkoiset ja mustat viittansa leveine hihoineen tekivät
heidät omituisten, peloittavien petolintujen kaltaisiksi. Nopeasti
he kävivät ruotsalaisten kimppuun. Kirveitten viuhahdukset säestivät
heidän villejä huutojaan ja ruotsalaisten vaikerruksia. Kuningas
koetti hillitä tuota teurastusta. Muutamat eloon jääneet ratsumiehet
lankesivat polvilleen ja nostamalla ylös aseettomat kätensä pyysivät
armoa. Mutta mikään ei auttanut, mikään ei voinut pidättää kostavia
kirveitä, ja neljännestunnin kuluttua ei solassa ollut yhtään
ruotsalaista elossa.
Sitten veriset vuoristolaiset alkoivat kokoontua kuninkaan seurueen
luokse.
Paavin lähettiläs katseli ihmetellen noita hänelle outoja, kookkaita,
voimakkaita, osaksi lammasnahkoihin puettuja miehiä, jotka
heiluttelivat vielä höyryäviä kirveitä.
Mutta kun he näkivät piispat, paljastivat he päänsä. Monet polvistuivat
lumeen.
Krakovan piispa kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohti:
— Siinä on Jumalan apu, siinä on kaitselmus, joka suojelee majesteettia.
Sitten hän kääntyi vuoristolaisten puoleen ja sanoi:
— Miehet, keitä te olette?
— Täkäläisiä! — vastattiin joukosta.
— Tiedättekö, ketä te autoitte?... Tässä on kuninkaanne ja
hallitsijanne, jonka pelastitte!
Joukossa nousi huuto:
— Kuningas! Kuningas! Jeesus Maria, kuningas!
Uskolliset vuoristolaiset keräytyivät kuninkaan ympärille. Itkien he
suutelivat hänen jalkojaan, hänen jalustimiaan ja hänen hevosensa
kavioitakin.
Kuningas seisoi uskollisen kansan keskellä kuin paimen lampaittensa
keskellä, ja hänen poskiaan pitkin vierivät suuret kyynelet, kirkkaat
kuin helmet.
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat aivan kuin uusi, suuri, taivaallinen
ajatus olisi välähtänyt hänen päässään. Hän viittasi kädellään, ja kun
syntyi hiljaisuus, hän lausui kuuluvalla äänellä:
— Jumalani, joka minut pelastit rahvaan kätten kautta, minä vannon
Sinulle Poikasi kuoleman kautta, että tahdon tästä lähin olla kansani
isä!
— Amen! — lausuivat piispat.
Vähän aikaa kesti juhlallista äänettömyyttä, mutta sitten taas puhkesi
riemu valloilleen. Alettiin kysellä vuoristolaisilta, mistä he olivat
solaan tulleet ja miten sattuneet niin sopivalla hetkellä ilmestymään
kuninkaan avuksi.
Selville kävi, että melkoisia ruotsalaisjoukkoja liikehti Czorsztynin
luona, ja käymättä itse linnoituksen kimppuun näyttivät ne etsivän
jotakin. Vuoristolaiset olivat kuulleet myös jostakin taistelusta
näitten joukkojen ja erään sotajoukon välillä, jonka mukana kuului
olleen itse kuningaskin. Silloin he olivat päättäneet houkutella
ruotsalaiset ansaan ja olivat lähettäneet heille petollisia oppaita,
jotka tahallaan toivat heidät tähän solaan.
— Me näimme, — sanoivat vuoristolaiset, — kuinka neljä ritaria iski
noitten rosvojen kimppuun, ja tahdoimme mennä heille apuun, mutta
pelkäsimme peloittavamme pois lurjukset.
Kuningas tarttui päähänsä.
— Voi Jumalan äiti! — huudahti hän. — Etsikää Babinicz! Hautaamme
edes hänet kunnialla!... Ja me epäilimme petturiksi tätä miestä, joka
ensimmäisenä antoi verensä puolestamme!
— Tunnustan erehdykseni, teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen.
— Etsimään, etsimään! — huusi kuningas. — En lähde täältä, ennenkuin
olen katsonut hänen kasvojaan ja sanonut hänelle jäähyväiset!
Sotamiehet ja vuorelaiset riensivät ensimmäiselle taistelupaikalle
ja löysivät pian miesten ja hevosten ruumiitten alta Andrzejn. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja kokonaan veren tahrimat, silmät olivat
kiinni, panssari miekan iskujen ja hevosten kavioitten särkemä. Mutta
tämä panssari oli pelastanut hänet tulemasta poljetuksi mäsäksi, ja
sotamies, joka hänet nosti, oli kuulevinaan hiljaisen huokauksen.
— Jumal'auta, hän on elossa! — huusi sotamies.
— Riisukaa häneltä panssari! — huusivat toiset.. Panssarin hihnat
leikattiin poikki. Kmicic hengähti syvempään.
— Hengittää, hengittää! Hän elää! — sanoivat monet äänet.
Kmicic makasi liikkumatta, mutta avasi vähän ajan kuluttua silmänsä.
Heti kaatoi yksi sotamiehistä hänen suuhunsa hiukan viinaa, toiset taas
kannattivat häntä käsivarsista.
Silloin lähestyi kiireesti ratsastaen paikalle itse kuningas, joka jo
oli kuullut monien suiden toistaman huudon.
Sotamiehet toivat hänen eteensä puolikuolleen Andrzejn. Nähdessään
kuninkaan hän tunsi tämän, hymyili kuin lapsi ja kuiskasi kalvenneilla
huulillaan:
— Kuninkaani... hallitsijani... elää... on vapaa...
Ja kyynelet kimaltelivat hänen silmissään.
— Babinicz! Babinicz! Miten voin sinut palkita? — huusi kuningas.
— En ole Babinicz, olen Kmicic! — kuiskasi ritari.
Sen sanottuaan hän retkahti kuin kuollut sotamiesten käsiin.