Raciborziin pysähdyttiin vain hevosia syöttämään. Ei kukaan tuntenut
kuningasta, ei kukaan kiinnittänyt joukkoon huomiota, sillä kaikkien
mieliä askarruttivat aikaisemmin ohi kulkeneet rakuunat, joiden
joukossa yleisen käsityksen mukaan oli myös Puolan kuningas. Saattuetta
oli kuitenkin noin viisikymmentä henkeä, koska kuninkaan mukana oli
useita arvohenkilöitä, viisi piispaakin ja näiden joukossa myös paavin
lähettiläs. Keisarikunnan rajojen sisällä ei ollut mitään pelättävää.
Olderbergissa mentiin Mährin alueelle.
Päivä oli pilvinen ja lunta sateli niin sakeaan, että muutaman
askelen päässä ei nähnyt tietä edessään. Mutta kuningas oli iloinen
ja toivehikas, sillä oli sattunut tapaus, jonka kaikki olivat
selittäneet hyväksi enteeksi ja jonka historioitsijat sittemmin panivat
aikakirjoihinkin. Juuri kun kuningas oli lähdössä Glogowasta, ilmestyi
hänen hevosensa eteen valkoinen lintu ja alkoi iloisesti viserrellen
kierrellä hänen päänsä yllä. Muistettiin, että samanlainen lintu, mutta
musta, oli kierrellyt kuninkaan yläpuolella silloin, kun hän lähti
Varsovasta ruotsalaisten tullessa.
Jo matkan alussa nähtiin, miten hyvä oli ollut Kmicicin neuvo, että
matkustettaisiin erikseen. Kaikkialla Mährissä puhuttiin Puolan
kuninkaan äskeisestä käynnistä. Muutamat vakuuttivat nähneensä hänet
omin silmin haarniska yllä, miekka kädessä ja kruunu päässä.
— No? — kysyi kuningas Tiesenhausenilta. —
Eikö Babinicz ollut oikeassa?
— Emme vielä ole perillä, teidän majesteettinne! — vastasi nuori ylimys.
Mutta Babinicz oli tyytyväinen itseensä ja matkaan. Enimmäkseen hän
kolmen Kiemliczin kanssa kulki edellä tutkimassa tietä. Väliin hän
yhtyi toisiin ja huvitti kuningasta kertomalla yksityistapauksia
Częstochowon piirityksestä, joita Jan Kasimir oli väsymätön kuulemaan.
Ja yhä enemmän miellytti kuningasta tuo nuori mies, joka oli iloinen,
reipas, nuoren kotkan kaltainen. Aikaansa kuningas käytti rukoilemiseen
ja hurskaisiin mietiskelyihin tulevasta elämästä tai keskusteluihin
tulevasta sodasta ja keisarilta odotettavasta avusta, taikka hän
katseli aseleikkejä, joilla sotamiehet matkan varrella kuluttivat
aikaansa. Jan Kasimirin luonteeseen kuului, että hän helposti siirtyi
arvokkuudesta vähäpätöisiin harrastuksiin ja raskaasta työstä ilon
pitoon, johon hän saattoi antautua niin kokonaan, kuin eivät mitkään
huolet koskaan olisi häntä painaneet.
Sotamiehet näyttivät taitoaan kukin parhaansa mukaan. Nuoret
Kiemliczit, Kosma ja Damian, huvittivat kuningasta taittamalla
hevosenkenkiä kuin tikkuja, ja hän käski antamaan heille taalerin
jokaisesta, vaikka kuninkaan rahakukkaro olikin jokseenkin tyhjä, sillä
kaikki rahat ja kalleudetkin oli niellyt sotajoukko.
Andrzej herätti huomiota heittämällä raskaan kirveen niin korkealle
ilmaan, että se melkein katosi näkyvistä, ja sieppaamalla sen sitten
ratsastaessaan ilmasta. Kuningas taputti käsiään tätä katsellessaan.
— Missä olette saanut tuon arven kasvoihin? — kysyi kerran kuningas
Kmiciciltä. — Joku lienee sivaltanut teitä kelpo lailla sapelilla!
— Se ei ole sapelin jälki, teidän majesteettinne, vaan kuulan. Minua
ammuttiin niin, että melkein hana oli kiinni kasvoissani.
— Vihollinenko ampui vai oma mies?
— Oma mies, joka on viholliseni ja jolle vielä tämän maksan takaisin,
mutta ennenkuin se tapahtuu, ei siitä sovi puhua.
— Niinkö pitkävihainen olette?
— En ole ollenkaan pitkävihainen, teidän majesteettinne! Minulla on
otsassani paljon pahempi arpi sapelin jäljeltä, ja senkin saanti oli
maksaa minulle hengen, mutta koska sen teki kelpo mies, niin en kanna
hänelle ollenkaan vihaa.
Näin sanoen Kmicic otti hatun päästään ja näytti kuninkaalle syvän
arven, jonka valkeammat reunat saattoi selvästi erottaa.
— En häpeä tätä haavaa, — sanoi hän, — sillä sen antoi minulle
sellainen mestari, että ei ole hänen vertaistaan koko valtakunnassa.
— Kuka se oli?
— Herra Wolodyjowski.
— Niinkö? Hänet minä tunnen. Hän teki ihmeitä Zbarazin luona. Olin
sitten hänen toverinsa Skrzetuskin häissä, joka minulle ensimmäisenä
toi sanomia piiritetystä Zbarazista. Uljaita ritareita! Oli niiden
mukana kolmaskin, jota koko sotajoukko ylisti parhaaksi ritariksi.
Paksu aatelismies ja niin lystikäs, että olimme häissä katketa nauruun.
— Se oli herra Zagloba, arvaan minä! — sanoi Kmicic. — Hän on sekä
miehuullinen mies että älyniekka.
— Mitä he nyt tekevät, tiedättekö?
— Wolodyjowski oli Vilnon hetmanin rakuunain päällikkö.
Kuningas tuli synkän näköiseksi.
— Ja palvelee nyt vojevoda-ruhtinaan kanssa ruotsalaisia?
— Hänkö? Ruotsalaisia? Hän on herra Sapiehan joukossa. Näin itse, miten
hän ruhtinas vojevodan petoksen jälkeen paiskasi hetmanin sauvan hänen
jalkojensa eteen.
— Oi, hän on kelpo soturi! — sanoi kuningas. — Herra Sapiehalta olemme
saaneet tietoja Tykocinista, jonne hän on saartanut ruhtinaan. Jumala
auttakoon häntä! Jos kaikki olisivat hänen kaltaisiaan, niin eivät
ruotsalaiset meillä isännöisi!
Tiesenhausen, joka oli kuullut koko keskustelun, kysyi äkkiä:
— Te siis olitte Kiejdanyssa Radziwillin luona? Kmicic joutui hiukan
hämilleen ja alkoi viskellä kirvestään.
— Olin! — vastasi hän.
— Antakaa kirveenne olla rauhassa! — jatkoi Tiesenhausen. — Mitä te
teitte ruhtinaan hovissa?
— Olin vieraana! — vastasi Kmicic kärsimättömästi. — Söin ruhtinaan
leipää, kunnes petturi kävi minulle vastenmieliseksi.
— Miksi ette mennyt muitten kelpo miesten kanssa Sapiehan joukkoon?
— Koska olin luvannut mennä Częstochowoon.
Tiesenhausen pyöritteli päätään ja maiskutti suutaan, ja se herätti
kuninkaan huomiota, niin että hänkin alkoi katsoa tutkivasti Kmiciciin.
Tämä puolestaan kääntyi kärsimättömästi Tiesenhausenin puoleen ja sanoi:
— Hyvä herra! Miksi minä en kysy teiltä, missä olette ollut ja mitä
tehnyt?
— Kysykää! — sanoi Tiesenhausen. — Minulla ei ole mitään salattavaa.
— En minäkään ole tuomioistuimen edessä, ja jos joskus joudun, niin
ette te tule olemaan tuomarini. Antakaa senvuoksi minun olla rauhassa,
että en menettäisi kärsivällisyyttäni!
Näin sanottuaan hän paiskasi kirveensä ylös semmoisella voimalla, että
se näytti häviävän yläilmoihin. Kuningas kohotti katseensa eikä sillä
hetkellä ajatellut mitään muuta kuin saako Babinicz sen kiinni lennosta
vai eikö.
Babinicz kannusti hevostaan ja sai sen kiinni.
Samana iltana sanoi Tiesenhausen kuninkaalle:
— Teidän majesteettinne! Minua tuo aatelismies miellyttää päivä
päivältä yhä vähemmän!
— Ja minua yhä enemmän! — vastasi kuningas.
— Kuulin tänään erään hänen miehistään sanovan häntä everstiksi, mutta
hän vain katsoi ankarasti ja sai miehen hämilleen. Tässä on jotakin
takana!
— Minustakin näyttää toisinaan, — sanoi kuningas, — että hän ei tahdo
puhua kaikkea, mutta se on hänen asiansa.
— Ei, teidän majesteettinne! — huudahti Tiesenhausen kiihkeästi. — Se
ei ole hänen asiansa, vaan meidän ja koko valtakunnan asia! Sillä jos
hän on kavaltaja, joka valmistaa teidän majesteetillenne tuhoa, niin
yhdessä teidän majesteettinne kanssa ovat tuhon omat myös ne, jotka
tällä hetkellä ovat tarttuneet aseihin, tuhon oma on koko Puola, jonka
vain teidän majesteettinne voi pelastaa.
— Minä kuulustelen häntä huomenna itse. Seuraavana aamuna päivän
koittaessa, kun lähdettiin jatkamaan matkaa, viittasi kuningas Kmicicin
luokseen.
— Missä te olette ollut everstinä? — kysyi kuningas äkkiä.
Syntyi hetken äänettömyys. Kmicic kävi sisällistä taistelua. Hänen
mielensä teki astua alas hevosen selästä, langeta kuninkaan jalkoihin
ja vierittää päältään raskas paino kertomalla koko totuus.
Mutta sitten hän taas kauhistuen ajatteli, minkä hirveän vaikutuksen
tekisi nimi Kmicic, varsinkin ruhtinas Boguslaw Radziwillin kirjeen
jälkeen.
Kuinkahan, joka oli ollut Vilnon vojevodan oikea käsi ja jota
syytettiin aikeesta käydä kuninkaan persoonan kimppuun, voisi saada
nyt kuninkaan, piispat ja senaattorit vakuutetuksi, että hän on tehnyt
parannuksen, syntynyt uudestaan ja verellään sovittanut rikoksensa?
Hän päätti olla puhumatta. Mutta samalla hän tunsi selittämätöntä
vastenmielisyyttä kaikkea kiertelemistä kohtaan. Voisiko hän puhella
paikkansa pitämättömiä asioita tälle hallitsijalle, jota hän koko
sydämestään rakasti? Hän tunsi, että hänellä ei ole voimaa semmoiseen.
Vähän ajan kuluttua hän lausui:
— Teidän majesteettinne! Tulee hetki, ehkäpä piankin, jolloin voin
avata teidän majesteetillenne koko sydämeni niinkuin papille ripissä.
Mutta minä tahdon, että minusta, minun vilpittömästä kiintymyksestäni,
uskollisuudestani ja rakkaudestani majesteettia kohtaan todistaisivat
jotkin teot eivätkä paljaat sanat. Minä olen rikkonut, teidän
majesteettinne, rikkonut teitä ja isänmaata vastaan, ja etsin nyt
tekoja, joilla voisin rikokseni sovittaa... Ja kukapa ei olisi
rikkonut? Onko koko valtakunnassa ketään, jonka ei olisi lyötävä
rintaansa? Kenties minun rikkomukseni ovat suuremmat kuin muiden, mutta
minä myös ensimmäisenä käännyin pois niistä. Älkää kysykö minulta
mitään, teidän majesteettinne, sillä en voi vastata mitään, jotta en
sulkisi itseltäni pelastuksen tietä. Jumala on todistajani, että olen
valmis antamaan viimeisen veripisarani teidän majesteettinne puolesta!
Andrzejn silmät kostuivat, mutta vilpittömyys ja murhe kuvastuivat
hänen hehkuvilla kasvoillaan.
— Jumala näkee pyrkimykseni, — jatkoi hän, — ja arvioi ne
tuomiopäivänä... Mutta jos, teidän majesteettinne, ette luota minuun,
niin ajakaa minut pois, älkää antako olla läheisyydessänne. Seuraan
teitä kauempaa tullakseni jonakin vaikeana hetkenä vaikka kutsumattakin
antamaan henkeni edestänne. Silloin, teidän majesteettinne, tulette
vakuutetuksi, että en ole petturi, vaan sellainen palvelija, jommoisia
teillä ei ole paljon edes niiden läheisimpienne joukossa, jotka
herättävät muita kohtaan epäluuloja.
— Uskon teitä nytkin! — sanoi kuningas, — Jääkää kuten ennenkin
luoksemme, sillä petturi ei puhu tuolla tavoin!
— Kiitän teidän majesteettianne! — sanoi Kmicic.
Hän kannusti ratsuaan ja yhtyi joukon takimmaisiin miehiin.
Mutta Tiesenhausen ei tyytynyt esittämään epäluulojaan vain
kuninkaalle, vaan muillekin, ja seurauksena oli, että kaikki alkoivat
katsoa Kmiciciä karsaasti. Hänen lähestyessään äänekäs puhelu lakkasi
ja alettiin kuiskutella. Tarkattiin hänen joka sanaansa, pidettiin
silmällä hänen jokaista liikettään. Andrzej huomasi sen, ja hänen
olonsa kävi ikäväksi näitten ihmisten parissa.
Kuningaskin, vaikka ei lakannut häneen luottamasta, ei luonut häneen
enää yhtä iloisia silmäyksiä kuin ennen. Nuori soturi tympeytyi,
suru sai vallan hänen sydämessään. Hän oli aina tottunut kulkemaan
etunenässä, mutta nyt hän tulla laahusti alla päin ja surullisissa
mietteissä muutamia askelia muun joukon jäljessä.
Viimein matkamiesten edessä hohtivat Karpaatit. Lumi peitti niiden
rinteet, pilvet nojasivat raskaita ruumiitaan niiden huippuihin, ja
kun ilta oli kaunis, verhoutuivat nuo vuoret välkkyvään pukuun ja
kimmelsivät siihen asti, kunnes ne sammutti koko maailman verhoava
pimeys. Kmicic katseli noita luonnon ihmeitä, jommoisia hän ei ennen
ollut nähnyt, ja niitä ihaillessaan unhotti murheensa.
Päivä päivältä nuo jättiläiset kasvoivat suuremmiksi ja mahtavammiksi.
Viimein kuninkaan joukkue saapui niiden luo ja ratsasti vuorensolaan,
joka äkkiä avautui sen eteen kuin portti.
— Raja ei voi olla kaukana! — sanoi kuningas liikutettuna.
Matkaajat kohtasivat rattailla ajavan miehen.
He pysähdyttivät hänet.
— Mies hoi! — kysyi Tiesenhausen. — Olemmeko jo Puolassa?
— Tuolla, tuon kallion takana, on keisarikunnan raja, mutta te seisotte
jo kuningaskunnan alueella.
Vuoristolainen löi hevostaan, mutta Tiesenhausen kiiruhti vähän
kauempana olevan joukon luo.
— Teidän majesteettinne! — huudahti hän innostuneena. — Te olette jo
_inter regna_, sillä tuosta alkaa kuningaskuntanne!
Kuningas ei vastannut mitään, laskeutui alas hevosen selästä ja
polvistui luoden silmänsä taivaaseen.
Sen nähtyään kaikki muutkin seurasivat hänen esimerkkiään. Kuningas
painoi kasvonsa lumeen ja alkoi suudella maata, tuota niin rakastettua
ja niin kiittämätöntä maata, joka vastoinkäymisten aikana ei edes
suonut turvapaikkaa hänen kruunatulle päälleen.
Alkoi jo olla pimeätä, kun kuninkaan matkue lähti eteenpäin. Solan
suulta aukeni leveä laakso, jonka toinen pää häipyi näkymättömiin.
Välke ylt'ympäri sammui, vain yhdessä paikassa taivas vielä punoitti.
— Menkäämme tuota ruskotusta kohti! — sanoi kuningas. — Ihmeellistä,
että se vielä hohtaa!
Kmicic tähysti tarkkaan.
— Teidän majesteettinne! Se on tulipalo! — huudahti hän.
Ennen pitkää selvisi toisillekin, että se todella oli tulipalo.
— Varmaankin Żywiec palaa! — huudahti kuningas. — Kenties vihollinen
siellä riehuu!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun katselijain korviin kuului ihmisääniä
ja hevosten pärskymistä ja joitakin epäselviä haamuja väikkyi kuninkaan
joukon edessä.
— Seis! Seis! — alkoi Tiesenhausen huutaa. Haamut pysähtyivät ja
näyttivät olevan epätietoisia, mitä oli tehtävä.
— Keitä te olette? - kysyi joku kuninkaan miehistä.
— Omaa väkeä! — vastasivat muutamat äänet. — Pakenemme Żywiecistä!
Ruotsalaiset siellä polttavat ja murhaavat!
— Seis! Mitä, Jumalan nimessä, te puhutte?... Mistä ne ovat sinne
osanneet?
— He väijyivät meidän kuningastamme. Paljon niitä on, paljon! Jumalan
äiti häntä suojelkoon!
Tiesenhausen menetti hetkeksi mielenmalttinsa.
— Kas, semmoista on kulkea pienin joukoin! — huudahti hän Kmicicille. —
Hitto teidät periköön neuvonne takia!
Jan Kasimir ryhtyi itse kyselemään pakenijoilta.
— Missä kuningas on? — hän kysyi.
— Kuningas meni vuoristoon suuren sotajoukon kanssa ja kulki kaksi
päivää sitten Żywiecin kautta, mutta ne saavuttivat hänet ja löivät
jossakin Suchan tienoilla... Emme tiedä, saivatko hänet kynsiinsä vai
eivätkö, mutta tänään illan suussa palasivat Zywieciin ja polttavat,
murhaavat...
— Menkää Herran nimeen! — sanoi Jan Kasimir.
— Kas, mikä meitä olisi kohdannut, jos olisimme lähteneet rakuunain
kanssa! — huudahti Kmicic.
— Teidän majesteettinne!-sanoi piispa Gebicki. — Vihollinen on
edessämme... Mitä meidän on tehtävä?
Kaikki ympäröivät kuninkaan aivan kuin suojellakseen häntä omalla
ruumiillaan uhkaavasta vaarasta, mutta hän katseli palon kajastusta ja
oli vaiti. Ei kukaan ryhtynyt puhumaan. Vaikeata oli löytää hyvä neuvo.
— Kun lähdin isänmaasta, loisti kajastus taivaalla, — sanoi viimein Jan
Kasimir, — kun palaan, loistaa taas kajastus...
Ja taas syntyi äänettömyys, entistä pitempi.
— Ken voi antaa jonkin neuvon? kysyi viimein piispa Gebicki.
Kuului Tiesenhausenin ääni, josta soi katkeruus ja iva.
— Se, joka ei epäröinyt panna kuninkaan persoonaa alttiiksi sattumille,
se, joka neuvoi kuningasta matkustamaan ilman vartiojoukkoa, antakoon
nyt neuvon!
Silloin tuli ratsumies esille joukosta. Se oli Kmicic.
— Hyvä! — sanoi hän.
Kohottautuen satulassaan jalustimien varaan hän huusi kauempana olevaan
palvelusväen joukkoon:
— Kiemliczit, tulkaa jäljessäni!
Hän lähti ratsastamaan täyttä laukkaa ja hänen kintereillään kolme
ratsastajaa.
Epätoivon huuto kohosi Tiesenhausenin rinnasta.
— Tämä on kavallusta! — sanoi hän. — Petturit antavat tiedon
viholliselle! Teidän majesteettinne, pelastautukaa, kun vielä on aikaa,
sillä pian vihollinen sulkee solan! Pelastautukaa! Takaisin! Takaisin!
— Palatkaamme! Palatkaamme takaisin! — huusivat yhteen ääneen piispat
ja muut herrat.
Mutta Jan Kasimir menetti kärsivällisyytensä, hänen silmänsä alkoivat
salamoida, hän veti miekkansa ja sanoi:
— Jumala varjelkoon minua toistamiseen jättämästä omaa maatani! Tulkoon
mitä tahansa, mutta tämä riittää!
Hän kannusti hevostaan rientääkseen eteenpäin, mutta itse paavin
lähettiläs tarttui hänen hevosensa suitsiin.
— Teidän majesteettinne!-sanoi hän arvokkaasti. — Isänmaan ja katolisen
kirkon kohtalo riippuu teistä, ettekä te saa panna itseänne vaaraan!
— Niin on! — toistivat piispat.
— Minä en palaa Sleesiaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! —
vastasi Jan Kasimir.
— Teidän majesteettinne! Kuulkaa alamaistenne pyyntöä! — sanoi
Sandomirin kastellaan! kädet ristissä. — Jos ette tahdo millään ehdolla
poistua keisarikunnan alueelle, niin jättäkäämme edes tämä paikka ja
menkäämme Unkarin rajalle päin. Poistukaamme tästä solasta, että meiltä
ei katkaistaisi peräytymistietä. Odotamme sitten ja turvaudumme tarpeen
vaatiessa ratsuihimme.
— Olkoon niin! — sanoi kuningas lempeämmin. — En hylkää järkevää
neuvoa, mutta toista kertaa en lähde maita kiertelemään. Jos nyt emme
onnistu, niin emme onnistu koskaan. Ismien, että te pelkäätte suotta.
Kun kerran ruotsalaiset ovat meitä etsineet rakuunain joukosta, kuten
Żywiecin asukkaat sanoivat, niin se osoittaa, että he eivät tiedä
meistä, eikä mitään petturuutta ole esiintynyt. Olkaa järkeviä!
Babinicz on lähtenyt tiedusteluretkelle ja tulee aivan varmasti pian
takaisin.
Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa solaa kohti, ja koko seurue
siirtyi sinne, missä vuoristolainen oli selittänyt heille rajasuhteita.
Kului neljännestunti, puoli tuntia, tunti.
— Menen eteenpäin muutaman miehen kanssa! — sanoi Tiesenhausen. — Jos
satumme kohtaamaan ruotsalaisia, niin pidätämme heitä siihen asti,
kunnes kaadumme. Joka tapauksessa jää aikaa toimittaa kuningas turvaan.
— Pysykää täällä! Kiellän teitä lähtemästä! — sanoi kuningas.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Tiesenhausen. — Ammuttakaa minut
myöhemmin tottelemattomuudesta, mutta nyt minä lähden, sillä on kysymys
hengestänne!
Huudettuaan mukaansa muutamia täysin luotettavia sotamiehiä hän lähti.
He asettuivat solan laaksonpuoliseen päähän ja alkoivat pyssyt valmiina
tarkasti kuunnella jokaista ääntä.
Kauan kesti hiljaisuutta. Viimein kuului kavioitten synnyttämää lumen
narinaa.
— Tulevat! — kuiskasi yksi sotamiehistä.
— Se ei ole suuri joukko, vain muutama hevonen on siinä! — vastasi
toinen — Herra Babinicz palaa.
Tulijat olivat vain muutaman askelen päässä pimeässä.
— Wer da? — huudahti Tiesenhausen.
— Omia! Älkää ampuko! — jyrisi Kmicicin ääni.
Samassa hän itse ilmestyi Tiesenhausenin eteen ja tuntematta häntä
pimeässä kysyi:
— Missä kuningas?
— Tuolla kauempana, solan tuolla puolen! — vastasi Tiesenhausen
rauhoittuneena.
— Kuka puhuu? On vaikeata tuntea.
— Tiesenhausen! Entä mitä isoa esinettä te kuljetatte edessänne?
Hän osoitti jotakin tummaa haamua, joka oli sidottu Kmicicin eteen
satulaan.
Mutta Andrzej ei vastannut mitään, vaan ajoi ohi. Saavuttuaan
kuninkaan joukon luo hän tunsi kuninkaan, sillä solan ulkopuolella oli
valoisampaa, ja huusi:
— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa!
Eikö Zywiecissä enää ole ruotsalaisia?
— Menivät Wadowicyyn. Se oli saksalainen palkkasoturijoukko. Tässä on
muuten yksi heistä. Kuulustelkaa häntä itse, teidän majesteettinne!
Ja Andrzej heitti satulasta maahan sen, mikä oli ollut sidottuna hänen
eteensä. Yön pimeydessä kuului voivottelua.
— Mitä se on? — kysyi kuningas ihmeissään.
— Tämäkö? Ratsumies!
— Hyväinen aika! Toitte siis kielenkin! Miten tämä on ymmärrettävä?
— Teidän majesteettinne! Kun susi kulkee lammaslauman jäljessä, niin
sen on helppo siepata yksi joukosta. Muuten totta puhuen en ole
ensikertaa tämmöisissä hommissa.
Kuningas oli ihastuksissaan.
— Siinä on oikea sotilas, tuo Babinicz, toden totta! Ajatelkaahan,
hyvät herrat!... Tämmöisten miesten kanssa voin mennä vaikka
ruotsalaisten keskuuteen!
Kaikki näkivät nyt ratsumiehen, joka yhä makasi maassa.
— Kuulustelkaa häntä, teidän majesteettinne! — sanoi Kmicic hieman
ylpeänä. — Vaikka en tiedä, kykeneekö hän vastaamaan, sillä puristelin
häntä hiukan, eikä täällä ole, millä häntä virvoittelisi.
— Kaatakaa viinaa hänen kurkkuunsa! — sanoi kuningas.
Tuo lääke vaikuttikin hyvää, sillä ratsumies sai pian voimia ja
puhelahjan. Kmicic asetti pistimen hänen kaulalleen ja käski häntä
ilmoittamaan koko totuuden.
Vanki tunnusti silloin kuuluvansa Irlehornin rykmenttiin ja kertoi,
että heillä oli tieto kuninkaan matkasta rakuunain joukossa, minkä
vuoksi he hyökkäsivät rakuunain kimppuun Suchan luona, mutta vastarinta
pakotti heidät vetäytymään Żywieciin, josta oli määräyksen mukaan
mentävä Krakovaan.
— Eikö vuoristossa ole muita ruotsalaisten joukkoja — kysyi saksaksi
Kmicic kutkutellen pistimellä ratsumiehen kaulaa.
— Mahdollisesti jokunen! — vastasi ratsumies. — Kenraali Douglas on
lähettänyt ratsumiesryhmiä, mutta ne vetäytyvät kaikki poispäin, sillä
talonpojat hyökkäilevät solissa niiden kimppuun.
— Olitteko te yksin Żywiecin luona?
— Olimme.
— Tiedättekö, onko Puolan kuningas jo mennyt?
— Meni niiden rakuunain kanssa, jotka meidät löivät Suchan luona. Moni
näki hänet.
— Miksi ette ajaneet takaa?
— Pelkäsimme vuoristolaisia.
Kmicic lausui puolankielellä:
— Teidän majesteettinne! Tie on vapaa. Żywiecissä saamme yösijan, sillä
vain osa siitä on poltettu.
Mutta epäluuloinen Tiesenhausen sanoi kastellaanille:
— Joko tämä on suuri sotilas ja sydän puhdasta kultaa, tahi pettureista
kavalin... Ajatelkaahan, jos tuo kaikki on vain tekopeliä, alkaen
tuon ratsumiehen vangitsemisesta hänen tunnustuksiinsa asti? Jos se
on kaikki ennakolta suunniteltua? Jospa ruotsalaiset ovat väijyksissä
Zywiecissä? Jos kuningas lähtee ja menee ansaan?
— Varovaisinta on ottaa ennakolta selvää! — sanoi kastellaani.
Tiesenhausen kääntyi kuninkaan puoleen:
— Sallikaa, teidän majesteettinne, minun mennä edeltäpäin Żywieciin ja
todeta, että tämä ritari ja tuo ratsumies puhuvat totta!
— Sallikaa hänen mennä, teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic.
— Menkää! — sanoi kuningas. — Mutta pian mekin tästä lähdemme. Alkaa
paleltaa.
Tiesenhausen kannusti hevostaan, mutta kuninkaan seurue lähti etenemään
hitaasti hänen jäljessään. Kuningas oli tullut hyvälle tuulelle ja
sanoi Kmicicille:
— Teitä voi käyttää kuin haukkaa ruotsalaisten metsästykseen! Iskette
ylhäältä päin!
— Niin on aina ollut! — sanoi Andrzej. — Kun teidän majesteettinne
haluaa metsästää, niin haukka on aina valmiina!
— Kertokaa, miten otitte hänet kiinni!
— Se ei ollut vaikeata, teidän majesteettinne! Aina rykmentin kulkiessa
laahustaa joku jäljempänä erillään, ja tämä oli melkein puoli virstaa
jäljellä. Lähestyimme häntä. Hän luuli, että olimme heidän väkeään,
eikä ollut varuillaan. Ennenkuin hän ennätti sen enempää ajatella, olin
jo ottanut hänet kiinni ja tukkinut hänen suunsa, ettei huutaisi.
— Sanoitte, että ette ole ensikertaa tämmöisessä hommassa. Oletteko
joskus ennenkin siis tehnyt näin?
Kmicic naurahti.
— Ah, teidän majesteettinne! Olen minä tehnyt tämmöistä ja parempaakin.
Käskekää vain, teidän majesteettinne, niin ratsastan uudelleen heidän
jälkeensä, sillä heidän hevosensa ovat uupuneet, ja tuon vielä
toisenkin miehen sieltä, käskenpä Kiemliczienkin tehdä samoin.
Kuljettiin jonkin aikaa äänettöminä. Äkkiä alkoi kuulua kavioitten
kapsetta, ja Tiesenhausen kiiti kuninkaan luo.
— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Tie on vapaa ja yösija on jo
hankittu!
— Sanoinhan jo! — huusi Jan Kasimir. — Turhaan te, hyvät herrat,
hätäilitte!... Mennään nyt, sillä on aika käydä levolle!
Koko joukko lähti täyttä laukkaa ja iloisena eteenpäin. Tuntia
myöhemmin nukkui väsynyt kuningas huolettomana omassa maassaan.
Samana iltana Tiesenhausen tuli Kmicicin luo.
— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Rakkaus kuninkaaseen saattoi
minut epäilemään teitä.
Mutta Kmicic ei ojentanut hänelle kättään.
— Ei, ei! — sanoi hän. — Jokaisen silmissä olette tehnyt minut
petturiksi!
— Olisin tehnyt enemmänkin! — sanoi Tiesenhausen. — Olisin ampunut
luodin kalloonne! Mutta tultuani vakuutetuksi siitä, että olette
kelpo mies ja rakastatte kuningasta, ojennan teille käteni. Ottakaa
se vastaan, jos tahdotte! Tahtoisin kilpailla kanssanne vain
kiintymyksessä kuninkaaseen... Mitään muuta kilpailua en pelkää!
— Niinkö?... Hm! Ehkä olette oikeassa, mutta minä olen teille
vihoissani.
— Lakatkaa siitä! Te olette kelpo soturi! No, antakaa kätenne! Älkäämme
menkö levolle vihamiehinä!
— Olkoon niin! — sanoi Kmicic. Ja he syleilivät toisiaan.