Andrzej käveli huoneessaan kuin haavoitettu ilves. Boguslaw Radziwillin
pirullinen kosto oli vähältä viedä hänen järkensä. Ei siinä kyllin,
että tuo ruhtinas oli päässyt hänen käsistään, voittanut hänen miehensä
ja ollut vähältä viedä häneltä hengen, vaan sen lisäksi hän oli
peittänyt hänet sellaisella häpeällä, jommoisen alaisena ei yksikään
puolalainen koskaan ollut huokaillut.
Oli hetkiä, jolloin Kmicic tahtoi jättää kaikki — kunnian, joka
oli hänen saavutettavissaan, ja kuninkaan palveluksen — ja rientää
kostamaan tuolle ylimykselle. Mutta toiselta puolen hän, niin
raivostunut kuin olikin, ajatteli, että kostoon on tilaisuutta niin
kauan kuin ruhtinas on elossa, mutta paras keino ja ainoa tapa osoittaa
hänen katalasti valehdelleen oli palvella uskollisesti kuningasta.
Kuitenkin hän kiristeli hampaitaan, oli kuohuissaan eikä pitkään aikaan
rauhoittunut. Hän nautti ajatellessaan kostoa. Hän näki, että ruhtinas
taas oli hänen käsissään, vannoi isänsä muiston kautta, että hänen oli
saatava ruhtinas valtaansa miten suurin ponnistuksin ja kärsimyksin
tahansa. Ja vaikka ruhtinas Boguslaw olikin mahtava herra, jota ei
edes kuninkaankaan saati sitten tavallisen aatelismiehen kosto voinut
helposti kohdata, niin hän ei olisi nukkunut rauhallisesti, jos olisi
paremmin tuntenut vihamiehen lannistumattoman tarmon.
Ei tietänyt vielä Andrzej, että ruhtinas oli tehnyt hänelle muutakin
kuin vienyt kunnian.
Kuningas palasi Opolista Glogowaan iloisena ja tyytyväisenä. Hän
kutsui huoneeseensa muutamia luotettavia upseereita, niitten joukossa
Kmicicin, ja sanoi heille:
— Olemme jo kyllästyneet oloon tässä maassa ja olisimme valmiit vaikka
jo huomenna lähtemään. Senvuoksi olemme kutsunut teidät, että te
sota-asioita ymmärtävinä ja kokeneina miehinä keksisitte nopeimman
menettelytavan. Vahinko on tuhlata aikaa, kun meidän läsnäolomme voi
huomattavasti jouduttaa sodan syttymistä.
— Aivan niin! On toimittava nopeasti, ennenkuin vihollinen saa tiedon
asiasta ja tulee kahta vertaa valppaammaksi! — sanoi eversti Wolf.
— Vihollinen on jo varuillaan ja on parhaansa mukaan varustautunut! —
sanoi Kmicic.
— Kuinka niin? — kysyi kuningas.
— Teidän majesteettinne aikomus palata maahan ei ole mikään uutinen
ruotsalaisille! Melkein joka päivä kulkee huhuja koko valtakunnassa,
että teidän majesteettinne on jo tulossa tahi jo on _inter regna_.
On senvuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja hiivittävä
vuorensolien kautta, sillä tiet ovat Douglasin vartiojoukkojen vallassa.
— Paras varokeino, — sanoi Tiesenhausen katsoen Kmiciciin, — on
kolmesataa luotettavaa sapelia, ja jos teidän majesteettinne uskoo
minulle niiden päällikkyyden, niin vien teidän majesteettinne
onnellisesti perille vaikka Douglasin vartiojoukkojen ruumiiden yli. —
— Viette kyllä, jos kohtaatte kolmesataa vihollista, tahi vaikkapa
tuhatkin, mutta entä jos väijyksissä ja vastassa on suurempi voima?
— Sanoin kolmesataa, — vastasi Tiesenhausen, — koska se ensin tuli
mieleeni. Mutta jos se ei riitä, niin voi ottaa viisisataa ja
enemmänkin.
— Hyväinen aika! Mitä suurempi joukko, sitä helpommin siitä leviää
tieto! — sanoi Kmicic.
— Luulen, että kruunun marsalkka ennättää joukkoineen meitä
vastaanottamaan! — sanoi kuningas.
— Hän ei ennätä! — sanoi Kmicic. — Hän ei tiedä päivää eikä hetkeä, ja
vaikka tietäisikin, voi häntä matkalla jokin pidättää, jokin yllätys
kohdata, ei voi koskaan varmasti tietää...
— Noin puhuu oikea sotilas! — sanoi kuningas. — Huomaa, että olette
ollut sodassa.
Kmicic naurahti, sillä hän muisti retkensä Chowańskia vastaan. Kukapa
olisi paremmin kuin hän perehtynyt sellaisiin hommiin! Kenelle olisi
sen paremmin voinut uskoa kuninkaan saattamisen?
Mutta Tiesenhausen oli ilmeisesti toista mieltä kuin kuningas, sillä
hän rypisti kulmiaan ja sanoi ivallisesti Kmicicille:
— Odotamme teidän kokenutta neuvoanne! Kmicic tunsi kysymyksessä
piilevän epäsuopeuden, katsoi Tiesenhauseniin ja sanoi:
— Mielipiteeni on, että kuta pienempi on kuningasta saattava joukko,
sitä helpommin se pääsee perille.
— Selittäkää tarkemmin!
— Teidän majesteettinne! Menköön herra Tiesenhausen edellä rakuunain
kanssa antaen tahallaan levitä tiedon, että saattaa kuningasta, ja
kiinnittäen sillä tavoin vihollisten huomion itseensä. Me taasen, pieni
joukko teidän majesteettinne saattajina, lähdemme päivää tahi paria
myöhemmin ja tulemme vaikeuksitta perille, kun vihollisen valppaus
suuntautuu toisaalle.
Kuningas taputti ihastuneena käsiään.
— Jumala on meille lähettänyt tämän soturin! — huudahti hän. — Ei
Salomo olisi puhunut viisaammin! Olemme täydelleen samaa mieltä, ja
niin tehdään! He etsivät kuningasta rakuunain joukosta, mutta kuningas
ajaa heidän nenänsä ohi! Totisesti, ei voi tehdä paremmin!
— Teidän majesteettinne! Tuommoinenhan on ilveilyä! — huudahti
Tiesenhausen.
— Sotilaallista ilveilyä! — vastasi kuningas. — Kävi miten kävi, mutta
tästä tuumasta emme luovu!
Kmicicin silmät säteilivät ilosta, kun hänen mielipiteensä voitti,
mutta Tiesenhausen hypähti pystyyn.
— Teidän majesteettinne! -. sanoi hän.
Kieltäydyn rakuunain päällikkyydestä. Johtakoon heitä joku muu!
— Miksi? — kysyi kuningas.
— Jos teidän majesteettinne lähtee ilman turvaa, alttiina kaikille
sattumille ja vaaroille, jotka voivat kohdata, niin minä tahdon olla
mukana, puolustaa hallitsijaani omalla ruumiillani ja tarvittaessa
kaatua.
— Kiitos vilpittömästä alttiudesta! — huudahti Jan Kasimir. — Mutta
rauhoittukaa, juuri herra Babiniczin neuvoa noudattaen vältämme vaarat.
— Ottakoon herra... Babinicz, tai mikä hänen nimensä lienee, neuvonsa
omalle vastuulleen! Kenties hänen tarkoituksensa on, että teidän
majesteettinne ilman turvajoukkoa eksyy vuoristoon... Minä otan Jumalan
ja läsnä olevat toverit todistajiksi, että olen varoittanut tästä!
Kmicic nousi paikaltaan ja asettuen Tiesenhausenin eteen kysyi:
— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla?
Mutta Tiesenhausen katseli häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän.
— Älkää tuppautuko liian lähelle, hyvä herra, sillä voi käydä huonosti!
— sanoi hän.
— Olkaa vaiti! — sanoi äkkiä kuningas rypistäen kulmiaan. — Älkää
ruvetko tässä riitelemään!
Kuningas teki niin arvokkaan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, että
molemmat nuoret miehet joutuivat hämilleen ja vaikenivat ymmärtäen
käyttäytyneensä sopimattomasti kuninkaan saapuvilla ollessa.
Jan Kasimir taas sanoi:
— Tälle ritarille, joka on räjähdyttänyt kolubriinin ja selviytynyt
ruotsalaisten käsistä, ei kukaan ole oikeutettu suurentelemaan,
vaikkapa hänen isänsä olisi ollut syrjäkylän asukas, mikä ilmeisesti ei
ole asian laita, sillä niinkuin lintu tunnetaan helposti höyhenistään,
niin veri ilmaisee itsensä teoilla.
Te, Tiesenhausen, haluatte olla meidän läheisyydessämme matkalla. Sitä
meidän ei sovi teiltä kieltää. Johtakoon rakuunoita Wolf tahi Denhoff.
Mutta myös Babinicz jää läheisyyteemme, ja hänen neuvonsa mukaisesti
lähdemme, sillä se on meille hyvin mieleen.
— Minä pesen käteni! — sanoi Tiesenhausen.
— Pitäkää vain suunnitelma salassa. Lähtekööt rakuunat tänään
Raciborziin... ja laskettakoon liikkeelle huhu, että mekin olemme
heidän mukanaan... Ja olkaa sitten valmiina lähtemään milloin
tahansa... Herra Tiesenhausen! Menkää antamaan käsky rakuunain
kapteenille!
Tiesenhausen lähti väännellen käsiään vihastuksesta, ja hänen jälkeensä
erkanivat muutkin upseerit.
Samana päivänä levisi huhu kaikkialle Glogowassa, että hänen
majesteettinsa kuningas Jan Kasimir oli lähtenyt Puolan rajaa kohti.
Useat huomattavat senaattoritkin luulivat lähdön todella tapahtuneen.
Vartavasten lähetetyt sanansaattajat veivät tämän uutisen Opoliin ja
lähiseuduille.