Tämä sota oli vasta alkamassa, kun Kmicic kolmen Kiemliczin kanssa
saapui Glogowaan matkan jälkeen, joka hänen terveydentilaansa
nähden oli rasittava. He tulivat perille yöllä. Kaupunki oli täynnä
sotaväkeä, paaneja, aatelia, kuninkaitten ja ylimysten palvelijoita.
Majataloissa vallitsi sellainen tilanpuute, että ukko Kiemlicz vain
suurella vaivalla löysi Andrzejlle asunnon kaupungin ulkopuolella erään
köydenpunojan luona.
Koko päivän Andrzej makasi sairaana ja kuumeessa ja luuli jo, että hän
sairastuu vakavasti. Mutta hänen rautainen luontonsa voitti. Seuraavana
yönä oli vointi jo parempi, ja päivän koittaessa hän pukeutui ja lähti
kirkkoon kiittämään Jumalaa tervehtymisestään.
Sumuinen ja luminen talviaamu sai vaivoin pimeyden hälvenemään.
Kaupunki nukkui vielä, mutta kirkon ovesta näkyi valoa alttarilta ja
kuului urkujen ääni.
Kmicic astui keskemmälle kirkkoa. Pappi alttarilla toimitti
jumalanpalvelusta, mutta rukoilevia oli vielä vähän. Alttarin juurella
oli maahan langenneena matolla joku olento ja hänen takanaan polvillaan
kaksi punaposkista, aivan enkelimäistä poikaa. Maassa makaava ihminen
oli aivan liikkumaton, ja vain rinnasta kohoavat huokaukset, jotka
saivat hänen hartiansa vavahtelemaan, ilmaisivat, että hän ei nukkunut,
vaan rukoili hartaasti koko sydämestään. Kmicic vaipui myös rukoukseen,
mutta sen jälkeen hänen katseensa taasen kiintyi tuohon maassa
rukoilevaan eikä voinut siitä irtautua.
Andrzej päätteli heti, että rukoilija oli joku huomattu henkilö,
sillä kaikki läsnäolijat, alttarilla seisova pappikin, katselivat
häneen kunnioittavasti. Tuntematon oli puettu mustaan, soopelinnahalla
koristettuun pukuun, kaulassa oli valkea pitsikaulus ja sen alta
välkkyivät kultavitjat. Hänen vieressään oli musta, mustilla sulilla
koristettu hattu. Poikien taakse polvistunut paashi piteli hansikkaita
ja sinisellä emaljilla koristettua miekkaa. Tuntemattoman kasvoja ei
Kmicic voinut nähdä, sillä maton poimut ja erittäin tuuhean tekotukan
suortuvat kätkivät ne näkyvistä.
Kmicic nykäisi vieressään seisovaa aatelismiestä ja kuiskasi:
— Anteeksi, että häiritsen teitä jumalanpalveluksessa, mutta en voi
voittaa uteliaisuuttani!
Kuka on tuo?
Hän osoitti silmillään maassa rukoilevaa.
— Varmaankin olette kaukaa saapunut, kun ette tiedä, kuka se on? —
vastasi puhuteltu.
— Totta on, että tulen kaukaa, ja siksi kysynkin siinä toivossa, että
minulle se hyväntahtoisesti sanotaan.
— Se on kuningas.
— Herra Jumala! — huudahti Kmicic. Samassa pappi alkoi lukea
evankeliumia, ja kuningas nousi.
Andrzej näki nääntyneet, keltaiset kasvot, jotka olivat kuultavat kuin
vaha. Kuninkaan silmät olivat kosteat ja silmäluomet punehtuneet. Koko
maan kohtalot näyttivät painaneen leimansa noihin jaloihin kasvoihin
— niin paljon kärsimystä niissä kuvastui. Unettomat yöt, jotka oli
vietetty rukouksessa ja murheessa, kaikkien hylkäämän maanpakolaisen
katkera kohtalo, mahtavien kuninkaitten pojan, pojanpojan ja
pojanpojanpojan loukattu majesteetti, suru, jota hänelle niin runsaasti
olivat tuottaneet omat alamaiset, sen maan kiittämättömyys, jonka
hyväksi hän oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä — kaikki tuo oli
luettavana hänen kasvoistaan kuin avoimesta kirjasta. Mutta samalla
näkyi niistä niin suuri ja loppumaton hyvyys, että suurimpienkin
petturien ja kaikkein syyllisimpienkin tarvitsi vain ojentaa kätensä
tälle isälle tullakseen vastaan otetuiksi ja saadakseen anteeksi
tekemänsä vääryydet.
Kmicicistä tuntui häntä katsellessaan, kuin rautainen koura olisi
puristanut sydäntä. Sääli valtasi hänen mielensä, ja äärettömän
syyllisyyden tunto sai polvet vapisemaan, koko hänen ruumiinsa värisi,
ja aivan uusi tunne syntyi hänen sydämessään. Yhdessä hetkessä hän
kiintyi niin koko sydämellään tuohon kärsivään majesteettiin, että
tunsi tämän isän ja kuninkaan olevan hänelle kaikkea muuta maailmassa
rakkaamman, tunsi olevansa valmis antamaan hänen tähtensä verensä ja
henkensä, kestämään kidutusta ja mitä tahansa. Hänessä kuoli huimapää
aatelismies ja sen sijalle syntyi yhdessä hetkessä rojalisti, joka koko
sydämestään oli uskollinen kuninkaalleen.
— Hän on meidän kuninkaamme, meidän onneton kuninkaamme! — toisteli hän
itsekseen aivan kuin huulillaan todistaakseen sen, mitä silmät näkivät
ja sydän tunsi.
Jan Kasimir polvistui uudelleen ja vaipui rukoukseen. Pappi poistui,
kirkossa syntyi liikettä, mutta kuningas oli yhä polvillaan.
Mutta se aatelismies, jota Kmicic oli nykäissyt, tuli nyt Andrzejn
viereen.
— Kuka te olette? — kysyi hän.
Kmicic ei heti tajunnut kysymystä eikä vastannut, siinä määrin hänen
ajatuksensa yhä olivat kiintyneet kuninkaaseen.
— Kuka te olette? — kysyi toinen uudestaan.
— Aatelismies niinkuin tekin! — sanoi Andrzej aivan kuin unesta heräten.
— Mikä on nimenne?
— Nimeni? Olen nimeltä Babinicz, kotoisin Liettuasta, Vitebskin
seudulta.
— Minä olen Lugowski, kuninkaan hovista!... Saanko kysyä, tuletteko
Liettuasta ja Vitebskistä?
— En... Tulen Częstochowosta. Lugowski oli perin hämmästyneen näköinen.
— Jos niin on, niin tulkaa kanssani uutisia kertomaan. Armollista
kuningastamme on kovin vaivannut se, että hän ei kolmeen päivään
ole saanut sieltä mitään varmoja tietoja. Kuinka? Te olette kaiketi
Zbrozekin tahi Kalińskin taikka mahdollisesti Kuklinowskin miehiä?
Częstochowon luota?
— En Częstochowon luota, vaan itse luostarista!
— Lasketteko leikkiä? Mitä sinne kuuluu? Vieläkö Jasna Góra
puolustautuu?
— Puolustautuu eikä lakkaa puolustautumasta! Ruotsalaiset ovat jo
peräytymäisillään.
— Jumalan nimessä! Kuningas palkitsee teidät runsaasti! Sanotte
tulevanne itse luostarista?... Kuinka ruotsalaiset teidät päästivät
läpi?
— Minä en pyytänytkään heiltä lupaa siihen. Mutta anteeksi, en voi
ryhtyä kirkossa seikkaperäisiin selityksiin.
— Aivan oikein! — vastasi Lugowski. — Laupias Jumala!...Tulitte kuin
taivaasta!... Odottakaahan! Asettukaa viereeni kirkon ovelle, niin
esittelen siinä teidät kuninkaalle!
Näin sanottuaan hän lähti menemään, ja Kmicic seurasi häntä. Tuskin he
olivat asettuneet ovelle, kun saapui kaksi paashia ja heidän jäljessään
hitaasti astuen Jan Kasimir.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Lugowski. — Tietoja on tullut
Częstochowosta!
Jan Kasimirin vahakasvot vilkastuivat heti:
— Mitä? Kuka on tuonut? — kysyi hän.
— Tämä aatelismies! Sanoo tulevansa itse luostarista.
— Onko siis luostari valloitettu? — huudahti kuningas.
Andrzej lankesi kuninkaan jalkoihin. Jan Kasimir kumartui ja alkoi
nostaa häntä käsivarsista.
— Sitten, — huusi hän, — sitten myöhemmin! Nouskaa, Herran tähden,
nouskaa! Sanokaa pian... Onko luostari valloitettu?
Kmicic nousi kyynelet silmissä ja huudahti kiihkeästi:
— Ei ole valloitettu, teidän majesteettinne, eikä valloiteta!
Ruotsalaiset on lyöty! Heidän suurin tykkinsä on räjähdytetty rikki!
Heidän keskuudessaan vallitsee pelko, nälkä, onnettomuudet! He
miettivät jo peräytymistä!
— Ylistys olkoon sinulle, taivaan kuningatar! — sanoi kuningas.
Hän kääntyi kirkon ovea kohti, otti hatun päästään ja menemättä
peremmälle polvistui oven luo. Nyyhkytys puistatti hänen ruumistaan.
Rukoiltuaan kuningas nousi rauhallisena ja kasvot kirkkaina. Hän kysyi
Kmicicin nimeä ja sanoi:
— Saattakoon herra Lugowski heti herra Babiniczin asuntoomme.
Neljännestunnin kuluttua Kmicic seisoi kuninkaan huoneessa ylhäisen
seuran edessä. Kuningas odotti vain kuningatarta käydäkseen aikaiselle
aamiaiselle. Kun Maria Ludwika hetken kuluttua saapui, huudahti Jan
Kasimir heti hänet nähtyään:
— Częstochowo pitää puoliaan! Ruotsalaiset peräytyvät! Tässä on herra
Babinicz, joka tulee sieltä ja tuo nämä tiedot.
Kuningattaren mustat silmät katsoivat tutkivasti nuoren miehen
kasvoihin ja nähdessään niiden vilpittömän ilmeen alkoivat säteillä
ilosta. Kmicic kumarrettuaan syvään katsoi kuningattareen rohkeasti,
niinkuin totuus voi katsoa.
— Te otatte raskaan painon sydämeltämme, — sanoi kuningatar, — ja
suokoon Jumala, että se ennustaisi onnellisemman ajan alkua. Tuletteko
suoraan Częstochowon edustalta?
— Ei hän tule Częstochowon edustalta, vaan sanoo tulevansa itse
luostarista! Hän on sen puolustajia! — huudahti kuningas. — Kallis
vieras!... Kunpa joka päivä tulisi sellaisia! Mutta antakaahan hänelle
puheenvuoro... Kertokaa, hyvä ystävä, kuinka te puolustauduitte ja
kuinka Jumalan käsi teitä kaitsi!
Kmicic aikoi ryhtyä kertomaan, mutta samassa saapui sisälle uusia
arvohenkilöitä. Tuli paavin lähettiläs, sitten primas Leszczynski,
kuuluisa saarnamies pappi Wydzga, valtakunnan kansleri Koryciński
ynnä muita, jotka eivät olleet hylänneet kuningasta onnettomuudessa
ja tahtoivat mieluummin syödä hänen kanssaan maanpakolaisen karvasta
leipää kuin olla uskottomia.
Kuningas oli kiireissään kuulemaan uutisia eikä paljon välittänyt
aamiaisestaan, vaan lausui:
— Kuulkaa, hyvät herrat! Kuulkaa, vieras tuo Częstochowosta hyviä
uutisia... Itse Jasna Górasta! Ylhäiset herrat katselivat uteliaina
Kmiciciä, joka seisoi aivan kuin tuomioistuimen edessä, mutta
ei joutunut vähääkään hämilleen ja aloitti kaikkien istuuduttua
paikoilleen kertomuksensa.
Oli helppo huomata hänen puhuvan totta, sillä hän puhui selvästi ja
ytimekkäästi niinkuin sotilas, joka oli itse kaikki nähnyt ja kokenut.
Hän puhui priori Kordeckista kuin pyhästä profeetasta, ylisti pilviin
asti Zamoyskia ja Czamieckia, kertoi muista luostarin puolustajista
eikä unohtanut ketään muita kuin itsensä ja selitti koko menestyksen
Pyhän Neitsyen ansioksi.
Kuningas ja ylhäiset henkilöt kuuntelivat ihmetellen. Arkkipiispa
kohotti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti, pappi Wydzga käänsi
kertomuksen kohta kohdalta paavin lähettiläälle, jotkut herroista
pitelivät päätään, toiset löivät rintaansa.
Kun sitten Kmicic kuvaili viimeisiä hyökkäyksiä ja kertoi, miten
Müller tuotti järeitä tykkejä Krakovasta, niiden joukossa sellaisen
kolubriinin, joka pystyi särkemään ei vain Częstochowon, vaan minkä
muurin tahansa, niin vallitsi kuolemanhiljaisuus ja kaikkien katseet
olivat kiintyneet hänen huuliinsa.
Mutta Andrzej keskeytti äkkiä kertomuksensa, ja hänen hengityksensä
muuttui kiihkeämmäksi, puna nousi hänen poskilleen, hän rypisti
kulmakarvojaan, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Nyt minun täytyy puhua itsestäni, vaikka mieluummin olisin
puhumatta... Ja jos sanon semmoista, mikä saattaa tuntua kerskailulta,
niin Jumala on todistajani, että en tee sitä palkinnon toivossa, sillä
semmoista en pyydä, koska suurin palkinto minulle on saada vuodattaa
vertani kuninkaan puolesta...
— Puhukaa vapaasti, me uskomme teitä! huusi kuningas. — Siis tuo
kolubriini?...
— Tuo kolubriini... minä hiivin yöllä linnoituksesta ja räjähdytin sen
ruudilla rikki!
— Laupias Jumala! — huudahti kuningas. Mutta tämän huudahduksen jälkeen
vallitsi äänettömyys, jonka oli synnyttänyt yleinen hämmästys. Kaikki
katselivat nuorta miestä, joka seisoi silmät säkenöiden, puna poskilla
ja pää ylpeästi pystyssä. Mutta niin paljon oli hänen olemuksessaan
tällä hetkellä peloittavaa ja hurjaa uljuutta, että jokainen uskoi
hänen todella kykenevän semmoiseen tekoon.
— Kuinka te sen teitte? — kysyi kuningas. Kmicic kertoi tapahtuman
kulun.
— En usko korviani! — sanoi kansleri Koryciński.
— Hyvät herrat! — sanoi kuningas arvokkaasti.
— Me emme tietäneet, kuka on edessämme. Ei ole vielä hukassa valtakunta
niin kauan kuin se synnyttää tällaisia ritareita ja kansalaisia.
— Tämä mies voi sanoa itsestään: »_Si fractus illabatur orbis,
impavidum ferient ruinae_!» — sanoi pappi Wydzga, joka mielellään
siteerasi kirjailijoita kaikissa tilaisuuksissa.
— Tämä on todella uskomatonta! — sanoi kansleri uudelleen. —
Kertokaa, miten selvisitte hengissä tästä ja miten pääsitte tulemaan
ruotsalaisten joukkojen läpi!
— Räjähdys saattoi minut tainnoksiin, — sanoi Kmicic, — ja aamulla
ruotsalaiset löysivät minut siinä tilassa. Siellä minut ensi tilassa
tutkittiin, ja Müller tuomitsi minut kuolemaan.
— Pääsitte siis pakenemaan?
— Joku Kuklinowski pyysi minut Mülleriltä haltuunsa kiduttaakseen
minua, sillä hänellä oli vihaa minua kohtaan...
— Se on tunnettu roisto ja rosvo, olemme kuulleet siitä! — sanoi eräs
herroista. — Hänen joukkonsa on Müllerin kanssa Częstochowon
edustalla... Se pitää paikkansa.
— Tuo Kuklinowski oli käynyt Müllerin lähettiläänä luostarissa ja
koettanut yksityisesti houkutella minua petturuuteen... Silloin minä
iskin häntä päin naamaa ja potkaisin menemään. Sen vuoksi hän vihasi
minua.
— Siinä on oikea aatelismies sormenpäitä myöten! — huudahti kuningas
ilostuen. — Semmoiselle ei pidä mennä joutavia puhumaan... Müller siis
antoi teidät Kuklinowskille?
— Aivan niin, teidän majesteettinne! Tämä sulkeutui kanssani tyhjään
riiheen muutamia miehiä mukanaan. Minut sidottiin köysillä orteen, ja
hän alkoi minua kiduttaa, polttaa, kärventeli kylkeäni.
— Hyvä Jumala!
— Äkkiä hänet kutsuttiin Müllerin luo, ja silloin tuli kolme
aatelismiestä, eräät Kiemliczit, hänen sotilaitaan, jotka olivat
aikaisemmin olleet minun palveluksessani. He tappoivat vahdit ja
päästivät minut pinteestä.
— Ja te pakenitte. Nyt ymmärrän! — sanoi kuningas.
— Ei, teidän majesteettinne! Odotimme kunnes Kuklinowski palasi. Sitten
minä ripustutin hänet samaan orteen ja kärvensin vuorostani häntä.
Tapahtumaa muistellessaan Kmicic punehtui uudelleen, ja hänen silmänsä
alkoivat kiilua kuin suden silmät.
Mutta kuningas, jossa epätoivo helposti vaihtui iloisuudeksi, arvokkuus
leikillisyydeksi, alkoi takoa käsiään pöytään ja huusi nauraen:
— Se oli oikein hänelle! Petturi ei ansainnut parempaa kohtelua!
— Jätin hänet henkiin, — sanoi Kmicic, — mutta aamuun mennessä hän
lienee paleltunut kuoliaaksi.
— Se oli verraton temppu! Enemmän vain semmoisia! — huusi kuningas,
joka nyt oli tullut täydelleen hyvälle tuulelle. — Itse sitten tulitte
noitten sotilaitten kanssa tänne? Mitkä olivatkaan niiden nimet?
— Kiemlicz, isä ja kaksi poikaa.
— _Mater mea de domo Kiemlicz est_, — sanoi arvokkaasti Wydzga.
— Näkyy siis olevan sekä ylhäisiä että alhaisia Kiemliczejä! —
sanoi Kmicic iloisesti. — Mutta nämä eivät ainoastaan ole alhaisia,
vaan suorastaan heittiöitä, mutta oivallisia sotamiehiä ja minulle
uskollisia.
Tällä välin kuiskutteli kansleri Koryciński jotakin Gnesenin
arkkipiispan korvaan ja lausui sitten:
— Paljon tulee tänne sellaisia, jotka oman kunniansa kohottamiseksi
tahi palkinnon takia puhelevat minkä mitäkin. Tämmöiset tuovat vääriä
tietoja, ovatpa usein vihollisen palkkaamiakin.
Kmicic sävähti punaiseksi.
— En tunne teidän arvoanne, — sanoi hän, — mutta otaksun teidän olevan
korkeassa asemassa... Ei ole kuitenkaan olemassa niin ylhäistä arvoa,
joka oikeuttaisi ilman todisteita syyttämään aatelismiestä valheesta.
— Mies, te puhutte suurelle valtakunnan kanslerille! — sanoi Lugowski.
Kmicic vihastui.
— Sille, joka syyttää minua valheesta, olipa hän vaikka kansleri, minä
sanon: helpompi on syyttää valheesta kuin panna alttiiksi henkensä,
helpompi antaa musteen vuotaa kuin veren!
Koryciński ei ollenkaan loukkaantunut, sanoi vain:
— Minä en syytä teitä valheesta, herra ritari, mutta jos on totta, mitä
puhuitte, niin teillä täytyy olla kylki poltettu.
— Tulkaa toiseen huoneeseen, niin minä sen teille näytän! — sanoi
Kmicic tiukasti.
— Ei tarvitse! — sanoi kuningas. — Uskomme teitä muutenkin!
— Ei suinkaan, teidän majesteettinne! — huudahti Andrzej. — Minä itse
haluan sitä, pyydän tätä armon osoituksena, että minua ei kukaan, olipa
miten ylhäinen tahansa, täällä loukkaisi. Huonopa on palkinto kaikista
kärsimyksistäni! Minä en tahdo palkintoa, mutta tahdon, että minua
uskotaan. Pistäköön epäuskoinen Tuomas kätensä haavoilleni!
— Minä en ole epäuskoinen! — sanoi kuningas.
— Itse totuus puhui hänen sanoissaan! — lisäsi Maria Ludwika. — Minä en
erehdy ihmisistä.
Mutta Kmicic pani kätensä ristiin.
— Hyvät herrat, sallikaa toki! Tulkoon joku kanssani syrjään, sillä
sietämätöntä on minulle olla täällä epäluulon alaisena.
— Minä tulen! — sanoi nuori hoviherra Tiesenhausen.
Hän vei Andrzejn toiseen huoneeseen, mutta sanoi hänelle heidän
mennessään:
— En lähtenyt siksi, että en uskoisi, sillä uskon, mutta tahdoin puhua
kanssanne. Olemme Liettuassa jossakin tavanneet toisemme. Nimeänne en
voi muistaa, sillä mahdollista on, että olen nähnyt teidät kasvavana ja
ollut itsekin silloin poikaiässä.
Kmicic katsoi poispäin peittääkseen hämminkinsä.
— Kenties joillakin herrainpäivillä. Isävainaja otti usein minut
mukaansa, jotta näkisin julkista elämää.
— Mahdollista... Kasvonne ovat varmasti tutut minulle, vaikka piirteet
ovat muuttuneet. Mutta vaikka _memoria fragil is est_, niin minusta
vain tuntuu, että teillä silloin oli toinen nimi.
— Ah, te varmaan sekoitatte minua johonkin toiseen, — vastasi Andrzej.
He olivat tällä välin saapuneet toiseen huoneeseen. Hetken kuluttua
Tiesenhausen palasi kuninkaan luo.
— Kärvennetty, teidän majesteettinne, kuin vartaassa! — sanoi hän. —
Koko kylki on poltettu!
Kun samassa Kmicic astui huoneeseen, nousi kuningas seisomaan, syleili
häntä ja sanoi:
— Emme hetkeäkään uskoneet muuta, kuin että puhuitte totta, emmekä jätä
kärsimystä palkitsematta.
Kuningatar ojensi hänelle kätensä. Andrzej notkisti toisen polvensa
ja suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä, joka vielä silitti
äidillisesti hänen päätään.
— Älkää olko vihainen herra kanslerille! — sanoi kuningas. — Totta on,
että tänne on saapunut paljon pettureita tahi semmoisia, jotka ovat
puhelleet hölynpölyä, ja kanslerin tehtäviin kuuluu ottaa selville
totuus _de publicis_.
— Mitäpä minun vähäpätöisen viha merkitsisi niin ylhäiselle henkilölle!
— vastasi Andrzej. — Enkä uskaltaisikaan sanoa mitään kunnioitetusta
senaattorista, joka on kaikille esimerkkinä uskollisuudessa ja
isänmaanrakkaudessa.
Kansleri hymähti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä:
— No niin, sovitaan pois! Puhuitte hieman kärkevästi musteesta, mutta
tietäkää, että Korycińskit ovat usein vuodattaneet vertansakin eikä
vain mustetta.
Kuningas oli hyvin iloinen.
— Meitä miellyttää tämä Babinicz! — sanoi hän senaattoreille. — Niin
hän on meille mieleen kuin aniharvat... Emme päästä häntä enää luotamme
ja toivomme Jumalan avulla pian pääsevämme yhdessä palaamaan rakkaaseen
isänmaahan.
— Oi, armollisin kuningas! — huudahti Kmicic innostuneena. — Vaikka
olen ollut suljettuna linnoitukseen, tiedän kuitenkin, että aateli,
sotajoukko, vieläpä nekin, jotka palvelevat Zbrozekin ja Kalińskin
johdossa piirittäen Częstochowoa, odottavat teidän paluutanne.
Näyttäytykää vain, teidän majesteettinne, niin samana päivänä koko
valtakunta asettuu yhtenä miehenä puolellenne Nousee aateli ja nousevat
talonpojat. Hetmanien joukot ovat äärimmäisiin asti kyllästyneet
ruotsalaisiin... Tiedän senkin, että Częstochowon edustalle saapui
lähetystöjä hetmanien sotajoukoista kiihoittamaan Zbrozekia, Kalińskia
ja Kuklinowskia ruotsalaisia vastaan. Astukaa, teidän majesteettinne,
tänään rajan yli, niin kuukauden kuluttua ei koko Puolassa ole yhtään
ruotsalaista!
Kmicicin silmät säkenöivät hänen puhuessaan, ja hän oli niin
innoissaan, että polvistui keskelle salia. Hänen innostuksensa tarttui
kuningattareenkin, joka oli rohkea ja oli jo kauan kehoittanut
kuningasta palaamaan.
Kääntyen Jan Kasimirin puoleen kuningatar sanoi tarmokkaasti:
— Koko kansan ääni puhuu tämän aatelismiehen suun kautta!
— Aina, — sanoi kuningas, — olemme olleet valmis uhraamaan henkemme ja
elämämme emmekä tähän saakka ole odottaneet muuta kuin alamaistemme
parantumista.
— Se parantuminen on jo tapahtunut, — sanoi Maria Ludwika.
— _Majestas infracta malis!_ — sanoi pappi Wydzga katsoen ihailevasti
kuningattareen.
— Nämä ovat tärkeitä asioita! — sanoi arkkipiispa Leszczynski. — Onko
todellakin lähetystöjä hetmanien sotajoukoista käynyt Częstochowon
luona?
— Sen olen kuullut omilta miehiltäni, noilta Kiemliczeiltä, — vastasi
Andrzej. — Zbrozekin ja Kalińskin joukoissa puhuivat kaikki siitä
ääneen välittämättä Mülleristä ja ruotsalaisista. Nuo Kiemliczit eivät
olleet muuriensa sisäpuolelle suljettuina, vaan tekemisissä maailman
kanssa, keskusteluissa aatelin ja sotamiesten kera... Voin heidät
toimittaa teidän eteenne, niin he saavat itse kertoa, kuinka koko maa
kuohuu. Hetmanit yhtyivät pakosta ruotsalaisiin, sillä paha henki oli
riivannut sotajoukon, mutta nyt tuo sama sotajoukko päinvastoin tahtoo
palata kuuliaisuuteen.
— Meidän tietomme käyvät yhteen sen kanssa, mitä tämä ritari kertoo,
— sanoi kansleri. — Ja jos lähetystöjä jo liikkuu rykmenttien
keskuudessa, niin se on huomattava seikka, sillä se osoittaa, että
hedelmä jo on kypsä ja aika tullut...
— Entä Koniecpolski? — sanoi kuningas. —
Ja monet muut, jotka vielä ovat vihollisen puolella, katsovat hänen
silmiinsä ja vakuuttavat hänelle uskollisuuttaan?
Ei kukaan vastannut tähän mitään. Kuningas tuli alakuloiseksi, ja hänen
kasvonsa synkistyivät.
Vähän ajaa kuluttua hän puhui:
— Jumala näkee sydämeemme ja tietää, että olemme valmis lähtemään
liikkeelle vaikka tänä päivänä, eikä meitä pidätä ruotsalaisten mahti,
vaan kansamme onneton häilyväisyys, kun se aivan kuin Proteus alati
muuttaa muotoaan. Voimmeko luottaa siihen, että tuo mielenmuutos
on vilpitön ja pysyväinen? Voimmeko uskoa tätä kansaa, joka niin
äskettäin meidät hylkäsi ja niin kevyin mielin liittyi vihamieheen
omaa kuningastaan, omaa isänmaataan ja omaa vapauttaan vastaan? Suru
ja häpeä ahdistavat sydäntämme alamaistemme tähden. Onko historiassa
missään esimerkkejä tämmöisestä? Mikä kuningas on nähnyt niin paljon
petturuutta, kenet on sillä tavoin hylätty? Muistakaa, hyvät herrat,
vain sitä, että me sotajoukkomme keskuudessa, niiden keskuudessa,
joiden velvollisuus oli puolustaa meitä, emme voineet olla turvassa,
vieläpä — se on katkeraa sanoa! — suorastaan henkemme oli vaarassa.
Jos meidän piti jättää isänmaamme ja etsiä täältä turvaa, niin ei se
tapahtunut sen vuoksi, että pelkäsimme vihollistamme ruotsalaista,
vaan koska tahdoimme säästää omia alamaisiamme, omia lapsiamme,
kuninkaanmurhasta ja isänmurhasta.
— Armollinen kuningas! — huudahti Kmicic. — Raskaasti on kansamme
rikkonut, ja syystä sitä lyö Jumalan käsi, mutta — kautta Kristuksen!
— tämän kansan keskuudesta ei olisi löytynyt semmoista, joka olisi
nostanut kätensä Herran voidellun pyhää persoonaa vastaan!
— Te ette semmoista usko, koska olette kunnon mies, — vastasi kuningas,
— mutta meillä on kirjeitä ja todistuksia. Katkerasti maksoivat meille
Radziwillit ne hyvät työt, joita heille teimme, mutta sittenkin
Boguslawissa, vaikka hän on petturi, heräsi omatunto, eikä hän tahtonut
olla vehkeilemässä henkeämme vastaan, vaan ensimmäisenä meille siitä
ilmoitti.
— Mistä vehkeilystä? — kysyi Kmicic hämmästyen.
— Hän ilmoitti meille, — sanoi kuningas, — että eräs mies oli
tarjoutunut hänelle sadasta tshervonetsista toimittamaan meidät elävänä
tahi kuolleena ruotsalaisten käsiin.
Väristys kulki läpi koko kuninkaan seurueen, ja Kmicic sai vaivoin
änkyttäneeksi kysymyksen:
— Kuka oli semmoinen mies?... Kuka?...
— Joku Kmicic — vastasi kuningas.
Veri syöksähti Andrzejn päähän, maailma musteni hänen silmissään, ja
hän huusi peloittavalla, mielettömällä äänellä:
— Se on valhe! Ruhtinas Boguslaw valehtelee kuin koira! Armollinen
kuningas, teidän majesteettinne, älkää uskoko tuota petturia! Hän on
sen tehnyt tahallaan häväistäkseen vihamiestään ja peloittaakseen
teitä, kuninkaani ja herrani!... Tuo petturi!... Kmicic ei olisi
uskaltanut sitä!...
Andrzej alkoi äkkiä huojua. Hänen voimansa, joita piiritys, retki
ruotsalaisten leiriin ja Kuklinowskin kidutuskeinot olivat vähentäneet,
pettivät nyt kokonaan, ja hän kaatui tiedottomana kuninkaan jalkoihin.
Hänet nostettiin maasta ja vietiin toiseen huoneeseen, jossa kuninkaan
lääkäri ryhtyi häntä tutkimaan. Ylhäiset herrat eivät voineet käsittää,
miksi kuninkaan sanat niin suuresti olivat järkyttäneet tuota
aatelismiestä.
— Joko hän on niin uskollinen, että pelkkä tuollaisen rikoksen
mainitseminen sai hänet pyörtymään, tahi hän on tuon Kmicicin
sukulainen, — sanoi Krakovan kastellaani.
— Täytyy häntä kuulustella, — sanoi kansleri Koryciński. — Ne siellä
Liettuassa ovat kaikki sukua toisilleen, niinkuin muuten on asian laita
meilläkin.
Tiesenhausen sanoi:
— Teidän majesteettinne! Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa
tuosta aatelismiehestä... mutta ei pidä vielä liiaksi luottaa häneen...
Varmaa on, että hän on palvellut Częstochowossa. Hänen kylkensä on
poltettu, eivätkä munkit ole sitä missään tapauksessa tehneet, sillä
Jumalan palvelijoina he eivät saa pettureitakaan eikä vakoojia niin
kohdella. Mutta jotakin pyörii päässäni, mikä vie minulta luottamuksen
häneen... Katsokaahan, olen tavannut hänet Liettuassa jossakin...
kasvavana poikana vielä, kenties joillakin herrainpäivillä tahi
jossakin juhlassa, en voi muistaa missä...
— No, ja mitä siitä sitten? — kysyi kuningas.
— Hän... minusta tuntuu siltä... hänen nimensä ei ollut Babinicz.
— Olkaa varovainen! — sanoi kuningas. — Olette nuori ja epätarkka
havainnoissanne ja olette helposti voinut sekoittaa asioita. Olipa hän
Babinicz tahi ei, niin miksi emme luottaisi häneen? Vilpittömyys ja
totuus näkyvät hänen muodostaan ja sydän on ilmeisesti kultainen. Emme
voisi luottaa itseemmekään, jos emme luottaisi sotilaaseen, joka on
vuodattanut verta meidän ja isänmaan puolesta.
— Enemmän hän ansaitsee luottamusta kuin ruhtinas Boguslawin
kirje, — sanoi äkkiä kuningatar. — Kiinnitän teidän majesteettinne
huomiota siihen, että tuossa kirjeessä ei voi olla sanaakaan totta.
Radziwilleille oli tärkeätä, että menettäisimme rohkeutemme, ja saattaa
helposti ajatella, että ruhtinas Boguslaw samalla tahtoi tuhota jonkun
vihollisensa ja jättää itselleen jonkin peräytymistien sen varalta,
että onni kääntyisi.
— Jos en olisi tottunut siihen, — sanoi arkkipiispa, — että hänen
majesteettinsa kuningattaren suusta puhuu itse viisaus, niin
hämmästyisin noitten sanojen sattuvaisuutta, jotka ovat syvälle näkevän
valtiomiehen arvoiset.
— »... _curasque gerens, animosque viriles_», — sanoi pappi Wydzga.
Innostuneena nousi kuningatar seisomaan ja puhui:
— En puhu Radziwilleista enkä ruhtinas Boguslawin kirjeestä, joka
kenties ajaa yksityisiä pyyteitään. Enemmän minuun koskevat ne
toivottomat sanat, jotka kuningas, minun mieheni ja valtakunnan
hallitsija, lausui kansastaan. Kuka sitä säälisi, jos siitä luopuu
sen oma kuningas? On totta, että tämä kansa on suuresti syyllinen,
kevytmielisyydessään ja omavaltaisuudessaan se on raskaasti rikkonut.
Mutta mistä löytyy kansa, joka ei koskaan olisi hairahtunut, ja mistä
löytyy sellainen, joka niin pian olisi ymmärtänyt syyllisyytensä,
katunut ja tehnyt parannuksen? He tulevat jo rintaansa lyöden
hallitsijansa luo. He ovat jo valmiit vuodattamaan vertaan, uhraamaan
henkensä ja omaisuutensa kuninkaansa takia... Sysäättekö te heidät
luotanne? Ettekö anna katuville anteeksi, parannuksen tehneille
luottamustanne? Ettekö tahdo taas olla rakastava isä erehtyneille
lapsille? Luottakaa heihin, teidän majesteettinne, sillä he
ikävöivät hallitsijaansa, Jagiellon jälkeläistä, ja teidän isällistä
hallitustanne!... Menkää heidän pariinsa!... Minä, vaikka olen
nainen, en pelkää petosta, sillä näen rakkautta, näen katumusta,
näen uudistuvan sen kuningasvallan, johon teidät on kutsuttu isänne
ja veljenne jälkeen. Ja mahdottomalta minusta tuntuu, että Jumala
tahtoisi tuhota niin mainehikkaan valtion, jossa loistaa oikean uskon
valo. Lyhyen ajan vain kohtasi Jumalan oikeamielinen rangaistus
hänen lapsiaan, ei tuhotakseen heitä, vaan parantaakseen, ja kohta
taas taivaallinen isä suo heille rakkautensa. Älkää tekään, teidän
majesteettinne, heitä hylätkö, vaan luottakaa heidän lapselliseen
alttiuteensa, sillä vain siten muuttuu paha hyväksi, kärsimykset
iloksi, tappiot voitoksi!
Kuningatar istuutui, hänen silmänsä paloivat ja rinta kohoili. Kaikki
katselivat häntä ihaillen, ja pappi Wydzga lausui:
— Nulla sors longa est, dolor et voluptas
Invicem cedunt.
Ima permutat brevis hora summis.
Mutta kukaan ei häntä kuunnellut, sillä sankarillisen kuningattaren
innostus siirtyi kaikkien sydämiin. Itse kuningas nousi paikaltaan ja
huudahti puna poskillaan:
— En ole menettänyt vielä valtakuntaa, kun minulla on tämmöinen
kuningatar. Tapahtukoon hänen tahtonsa, sillä hän on puhunut
profeetallisen innoituksen vallassa. Niin pian kuin suinkin lähden ja
asetun _inter regna_. Se on parasta!
— Minä en tahdo sanoa mitään teidän majesteettienne tahtoa vastaan, —
sanoi arvokkaasti primas, — enkä neuvoa luopumaan yrityksestä, joka
saattaa olla uskallettu, mutta saattaa tuottaa pelastuksenkin. Pitäisin
kuitenkin tärkeänä, että vielä kerran kokoontuisimme Opoliin, jossa
suurin osa senaattoreja on, ja kuulisimme kokoontuneitten mielipiteitä.
He voivat vielä paremmin asiaan syventyä ja antaa hyvän neuvon.
— Opoliin siis! — huudahti kuningas. — Mutta sitten matkaan, ja tulkoon
mitä Jumala suo.
— Jumala suo onnellisen paluun ja voiton! — sanoi kuningatar.
— Amen! — lausui primas.