Ratsut kantoivat nopeasti Kmiciciä ja Kiemliczejä Sleesian rajaa kohti.
He matkasivat varovasti, sillä vaikka viekkailla Kiemliczeillä oli
Kuklinowskin antamat ja Müllerin allekirjoittamat »passit», saattoi
silti pelätä joutuvansa jossakin kuulusteltavaksi, ja sellainen
kuulustelu voisi päättyä huonosti Andrzejlle ja hänen seuralaisilleen.
Matkalla ukko Kiemlicz kertoi Andrzejlle, mitä oli kuullut
valtakunnassa tapahtuneen, ja kauan luostarissa muusta maailmasta
eristettynä ollut Andrzej kuunteli halukkaasti ja unohtaen kipunsa,
sillä tiedot olivat yleensä epäedullisia ruotsalaisille ja ennustivat
heidän herruutensa loppumista Puolassa.
Matkaa jatkettiin senjälkeen ääneti. Väsyneet hevoset hidastuttivat
vähitellen kulkuaan ja lopulta ajettiin käymäjalkaa. Tämä tasainen
liike vaivutti perin uupuneen Andrzejn uneen, ja hän nukkui kauan
satulassa nuokkuen. Viimein hänet herätti päivän kirkas valo.
Hän katseli ihmetellen ympärilleen, sillä hänestä tuntui alussa unelta
kaikki se, mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Sitten hän kysyi:
— Tekö siinä olette, Kiemliczit? Tulemmeko Częstochowosta?
— Kuinkas muuten, teidän armonne!
— Missä me nyt olemme?
— Sleesiassa jo. Ei meitä ruotsalaiset enää saa kynsiinsä!
— Se on hyvä! — sanoi Kmicic jo täysin selvinneenä unestaan. — Missä
meidän armollisen kuninkaamme asunto on?
— Glogowassa.
— Sinne menemme, kumarramme hänen jalkoihinsa, antaudumme kokonaan
hänen palvelukseensa. Mutta kuulehan, vanhus!
— Kuulen, teidän armonne! Mutta Kmicic vaipui mietteisiinsä eikä
ruvennut heti puhumaan. Ilmeisesti hän mietti jotakin mielessään,
epäröi, harkitsi ja lausui viimein:
— Toisin ei voi olla.
— Kuulen, teidän armonne! — toisti Kiemlicz
— Ei, kuninkaalle eikä hovilaisille saa hiiskahtaakaan, kuka olen!...
Nimeni on Babinicz ja tulemme Częstochowosta. Isosta tykistä ja
Kuklinowskista voitte puhua... Mutta nimeäni ei saa mainita, muuten
minun tarkoituksiani voidaan selittää väärin ja pitää minua petturina,
sillä sokeudessani olen palvellut Vilnon vojevodaa ja auttanutkin
häntä, ja siitä on hovissa voitu kuulla.
— Herra eversti! Sen jälkeen, mitä teidän armonne on tehnyt
Częstochowossa...
— Mutta kuka todistaa sen todeksi niin kauan kuin luostaria piiritetään?
— Toimin käskynne mukaan!
— Tulee hetki, jolloin totuus pääsee voitolle, — sanoi Kmicic aivan
kuin itsekseen, — mutta ensin täytyy armollisen kuninkaamme itsensä
tulla vakuutetuksi... Hän on sitten myöhemmin todistajani!
Tähän keskustelu katkesi. Päivä oli nyt täydelleen noussut. Ukko
Kiemlicz alkoi veisata Kosman ja Damianin säestäessä häntä bassoillaan.
Tiellä tuli tavan takaa vastaan kulkijoita, jotka pidättivät
ratsastajia ja kysyivät uutisia, varsinkin sitä, vieläkö Częstochowo
pitää puoliaan. Kmicic vastasi, että se puolustautuu ja ehdottomasti
selviää voittajana.
Majatalot olivat kaikki täpötäynnä. Monet matkustajista olivat
menossa kauemmas sisämaahan rajaseuduilta ruotsalaisten hyökkäystä
pakoon, mutta tavan takaa kohdattiin myös aatelismiehiä, jotka
olivat saaneet tarpeekseen ruotsalaisista ja olivat samoin kuin
Kmicic matkalla tarjoutumaan karkoitetun kuninkaan palvelukseen.
Viestit Puolasta olivat elvyttäneet näitten matkaajain toiveita, ja
monet jo valmistautuivat palaamaan aseet käsissä. Koko Sleesiassa
valmistauduttiin toimintaan. Lähettejä kiiti kuljettaen kirjeitä
kuninkaalle ja kuninkaalta Kievin kastellaanille, valtakunnan
ensimmäiselle senaattorille, joka ei hetkeksikään ollut luopunut
ajamasta Jan Kasimirin asiaa.
Tämä oli alkua laajaan kapinaan, joka paikoitellen jo oli jossakin
määrin leimahtanutkin ilmi. Ruotsalaiset olivat aivan ymmällä. Heidän
äskeinen voitonriemunsa vaimeni, ja he kysyivät itseltään hämmästyen:
»Onko tämä todellakin sama kansa, joka eilen hylkäsi kuninkaansa ja
antautui taistelutta?» Kuinka? Paanit, aateli, sotajoukko olivat
tavalla, jommoista historia ei tuntenut, menneet voittajan puolelle,
kaupungit ja linnat olivat avanneet porttinsa, koko maa oli vallattu.
Ei koskaan mikään valloitus ollut vaatinut niin vähän ponnistuksia
ja verta. Ruotsalaiset itsekin ihmettelivät sitä, että niin helposti
olivat valloittaneet mahtavan valtakunnan, eivätkä voineet salata
halveksimistaan voitettuja kohtaan, jotka heti, kun ruotsalainen
miekka välähti, hylkäsivät kuninkaansa ja isänmaansa joko saadakseen
rauhassa nauttia omaisuutensa jäännöksistä tahi saavuttaakseen
uusia etuja sekasorron aikana. Sen, mitä aikanaan Wrzeszczowicz oli
sanonut keisarin lähettiläälle Lisolalle, sanoi itse kuningaskin ja
kaikki ruotsalaiset kenraalit: »Ei ole tässä kansassa miehuutta, ei
kestävyyttä eikä sopua, ei uskoa eikä isänmaanrakkautta, ja siksi se
tuhoutuu.»
He unhottivat, että tässä kansassa vielä eli yksi tunne, se, jonka
maallisena ilmenemismuotona oli Jasna Góra.
Tämä tunne sai aikaan kansan uudestisyntymisen.
Pyhän paikan tykkien jyrinä synnytti vastakaiun kaikkien ylimysten,
aatelisten, porvarien ja talonpoikain sydämissä. Paheksumisen huuto
kuului Karpaateilta Itämereen, ja jättiläinen heräsi horroksistaan.
— Tämä on kokonaan toinen kansa! — sanoivat ruotsalaiset kenraalit
hämmästyneinä.
Ja alkaen Arvid Wittenbergistä aina vähäisten linnoitusten
päällikköihin asti kaikki johtajat alkoivat lähettää Preussissa
oleskelevalle Kaarle Kustaalle kauhun sanomia.
Sillä välin kulki tuhansina kappaleina koko valtakunnassa kädestä
käteen Jan Kasimirin manifesti. Aluksi se ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta, mutta nyt sitä luettiin linnoituksissa, jotka vielä eivät
olleet joutuneet ruotsalaisten valtaan. Kaikkialla, missä tuntui
ruotsalaisten raskaan käden paino, kokoontui aateli suurempiin tahi
pienempiin ryhmiin ja löi rintaansa kuunnellen maanpakoon karkoitetun
kuninkaan liikuttavia sanoja, jotka syyttämättä ketään erehdyksistä
ja rikoksista kehoittivat pysymään toivehikkaana ja rientämään
nöyryytettyä valtakuntaa pelastamaan.
Tätä universaalia luettiin myös Kaarle Kustaan leirissä, ruotsalaisten
valloittamissa linnoituksissa ja kaikkialla, missä vain oli puolalaisia
joukkoja. Aateli kostutti kyynelin jokaista kuninkaan sanaa ja vannoi
ristin ja pyhäinjäännösten ääressä tekevänsä hänen kehoitustensa
mukaan. Osoittaakseen valmiuttaan kyynelten vielä kostuttaessa silmiä
ja innostuksen liekehtiessä sydämissä miehet viivyttelemättä nousivat
ratsujensa selkään ja hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun.
Näin alkoivat pienemmät ruotsalaiset joukot kutistua yhä pienemmiksi
ja tuhoutua. Niin tapahtui Liettuassa, Samogitiassa, Masowiassa,
Suur-Puolassa ja Vähässä-Puolassa. Sattui usein, että aateli
ilman mitään sotaisia aikeita kokoontui naapurin luo ristiäisiin,
nimipäiville, häihin tahi illatsuun, mutta ryypättyään niissä lopetti
ilonpidon siten, että iski kuin salama lähimmän ruotsalaisen joukon
kimppuun ja hakkasi sen maahan. Sitten juhlan viettäjät laulaen
ja huutaen ja ottaen matkan varrella mukaansa ne, joita huvitti
»metsästys», jatkoivat matkaansa, muuttuivat verenhimoiseksi joukoksi,
ja joukosta muodostui »puolue», joka jo kävi jatkuvasti sotaa.
Talonpojat ja palvelusväki liittyivät suurina joukkoina mukaan. Toiset
toivat tietoja yksityisten ruotsalaisten ja pienten ruotsalaisryhmien
olinpaikoista, kun nämä varomattomasti olivat hajaantuneet kyliin.
Tämmöiset sotivat joukot lisääntyivät päivä päivältä. Ilomielisyys ja
kansalle ominainen sukkelajärkisyys tekivät veriset ottelut heille
rattoisiksi.
Puolalaiset mielellään pukeutuivat tataarilaisiksi, joitten pelkkä
mainitseminen jo peloitti ruotsalaisia. Heidän keskuudessaan kierteli
ihmeellisiä kertomuksia ja juttuja näiden Krimin arojen poikain
peloittavasta julmuudesta ja järkähtämättömästä rohkeudesta, joiden
kanssa ruotsalaiset eivät vielä koskaan olleet joutuneet tekemisiin.
Huhuttiin kaanin olevan tulossa sadantuhannen miehen kanssa avuksi Jan
Kasimirille.
Ruotsalaisten päälliköt olivat monin paikoin aivan vakuutettuja siitä,
että tataarilaiset jo olivat lähellä, ja he vetäytyivät suurempiin
linnoituksiin ja leireihin vieden kaikkialle mukanaan vääriä tietoja ja
pelkoa. Seudut, jotka tällä tavoin vapautuivat vihollisesta, saattoivat
varustautua aseilla ja muodostaa järjestymättömistä joukoista
säännöllistä sotaväkeä.
Mutta uhkaavampi vielä kuin aatelisjoukkojen liikehtimiset ja
tataarilaisten tulo oli talonpoikain nousu. Jo siitä asti kuin
Częstochowoa oli ryhdytty piirittämään, alkoi olla kuohuntaa rahvaan
keskuudessa, ja tähän saakka kärsivälliset ja rauhalliset maan
muokkaajat alkoivat tehdä vastarintaa, tarttua viikatteihin ja
sirppeihin ja auttaa aatelia. Tarkkanäköisimmät ruotsalaiset kenraalit
katselivat peloissaan noita pilviä, jotka milloin tahansa saattoivat
puhjeta semmoiseksi rankkasateeksi, että vedenpaisumus nielisi
auttamattomasti äskeiset voittajat.
Oli vain yksi keino uhkaavan vaaran tukahduttamiseksi alkuunsa,
nimittäin pelon herättäminen. Kaarle Kustaa sai vielä suopeudella
ja mielistelyllä pitäneeksi puolellaan ne puolalaiset joukot, jotka
olivat seuranneet häntä Preussiin. Hän mielisteli Koniecpolskia,
kuuluisaa päällikköä, joka oli hänen rinnallaan kuudentuhannen
oivallisen ratsumiehen kanssa. Nämä ratsumiehet tuottivat ensimmäisessä
taistelussa preussilaisille sellaisen tappion, että vaaliruhtinas heti
ryhtyi neuvotteluihin.
Ruotsin kuningas lähetti myös hetmaneille, ylimyksille ja aatelille
kirjeitä, jotka olivat täynnä kohteliaisuuksia, lupauksia ja
kehoituksia pysymään hänelle uskollisina. Mutta samalla hän käski
kenraalejaan ja päälliköltään kukistamaan tulella ja miekalla kaiken
vastarinnan maassa ja varsinkin ankarasti tekemään lopun talonpoikien
joukoista. Rautainen sotilasvalta pantiin toimeen. Kokonaisia kyliä
hävitettiin maan tasalle, linnoja ja kirkkoja poltettiin. Vangitut
aatelismiehet annettiin teloittajain käsiin, vangiksi joutuneilta
talonpojilta hakattiin pois oikea käsi ja heidät päästettiin kotiinsa.
Erityisesti oli Suur-Puola rangaistusretkikuntien temmellyskenttänä. Se
oli ensimmäisenä alistunut vieraan herruuteen, ja se myös ensimmäisenä
nousi vastarintaan. Komentaja Stein antoi siellä yhtenä päivänä hakata
käden pois kolmeltasadalta talonpojalta, jotka oli saatu kiinni ase
kädessä. Hirsipuita kohosi suuri joukko ja ne koristettiin joka päivä
uusilla uhreilla. Samoin menetteli Magnus de la Gardie Liettuassa ja
Samogitiassa, jossa ensin aateliskylien asukkaat ja näiden esimerkkiä
seuraten talonpojatkin olivat tarttuneet aseihin. Koska yleisessä
sekamelskassa ruotsalaisten oli vaikea erottaa omia puoluelaisiaan
vihollisista, niin ei säästetty ketään. Mutta tuli, johon vuodatettiin
verta, leimahti yhä voimakkaammaksi. Alkoi sota, jossa kummallakaan
puolella ei ollut kysymys voitosta, jonkin linnan, kaupungin tahi
maakunnan valloittamisesta, vaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää
taisteltu, vaan teurastettiin toisiaan säälimättä.