Miten oli käynyt Andrzejlle ja miten hänen oli onnistunut toteuttaa
suunnitelmansa?
Kun hän oli tullut ulos linnoituksesta, kulki hän vähän aikaa eteenpäin
varmoin ja varovaisin askelin. Tultuaan rinteen juurelle hän pysähtyi
ja kuunteli. Hänen ympärillään oli hiljaista, liiankin hiljaista,
sillä lumi narisi hänen askeltensa alla. Kuta kauemmaksi luostarista
hän tuli, sitä varovaisemmin hän kulki, tavan takaa pysähtyen ja
kuunnellen. Hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa, jolloin hänen
kallisarvoinen ruutipussinsa olisi saattanut kastua. Siksi hän veti
esille sapelinsa ja tuki sillä itseään. Se auttoi paljon hänen kulkuaan.
Näin kuljettuaan puolisen tuntia hän kuuli jonkinmoista ääntä suoraan
edessään.
— Ahaa! He vahtivat! Uloshyökkäyksemme on opettanut heidät
varovaisiksi, — ajatteli hän.
Hän jatkoi matkaansa hyvin hitaasti. Oli niin pimeä, että hän ei voinut
nähdä omaa sapeliansa. Mutta häntä ilahdutti äskeisen äänen kuuluminen,
sillä hän tiesi nyt kulkeneensa oikeaan suuntaan.
— Se valli on paljon kauempana... suuntani on siis oikea! — ajatteli
hän itsekseen.
Hän otaksui, että vallilla ei olisi miehiä, sillä oikeastaanhan niillä
ei siellä ollut mitään tekemistä näin öiseen aikaan. Se vain oli
mahdollista, että jonkin matkan päässä olisi vahteja, mutta hän toivoi
voivansa pimeän turvin helposti hiipiä niiden ohi.
Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen.
Kmicic ei ollut ainoastaan peloton, vaan myös uhkarohkea mies.
Aikomus räjähdyttää rikki jättiläistykki tuotti hänelle suurta
iloa, ei ainoastaan sen takia, että se oli urotyö ja suuri palvelus
piiritetyille, vaan myös koska se oli paha kepponen ruotsalaisille.
Hän kuvitteli mielessään, kuinka he hämmästyvät, kuinka Müller
kiristelee hampaitaan ja voimattomana katselee luostarin muureja. Tätä
ajatellessaan hän oli purskahtaa nauruun.
Kuten itse oli sanonut, hän ei tuntenut mitään mielenliikutusta, ei
mitään levottomuutta eikä pelkoa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että
hän oli antautunut suureen vaaraan. Hänen mielensä oli kuin pojan, joka
menee varastamaan omenia naapurin puutarhasta. Hänen mieleensä muistui
se aika, jolloin hän hiipi Chowańskin leiriin kolmenkymmenentuhannen
miehen keskelle parin sadan huimapään kanssa.
Hänen toverinsa johtuivat hänelle mieleen: Kokosinski, jättiläismäinen
Kulviec-Hippocentaurus, rokonarpinen Ranicki ja muut, ja hän huokasi
kaivaten heitä.
— Olisivatpa ne veitikat täällä, — ajatteli hän, niin saisimme yhtenä
yönä rikotuksi kuusi tykkiä!
Hetkiseksi hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Mutta sitten hänen
eteensä elpyi Oleńkan kuva. Rakkaus puhui voimakkaasti hänen
sydämessään, ja hän tuli liikutetuksi... Kunpa tuo tyttö nyt näkisi
hänet... se näky ilahduttaisi tytön sydäntä. Kenties Oleńka vieläkin
luulee hänen palvelevan ruotsalaisia... Mitä mahtaa Oleńka ajatella
kuultuaan kaikista hänen seikkailuistaan? Varmaankin hän ajattelee:
»Huimapää hän on, mutta kun asiaksi tulee, niin hän tekee sen, mitä
muut eivät tee, hän menee sinne, mihin muut eivät mene!... Semmoinen on
tuo Kmicic!»
— Vielä minä näytän! — sanoi itsekseen Andrzej, ja hänet valtasi
tyytyväisyys itseensä.
Näistä mietteistään huolimatta hän ei kuitenkaan unhottanut missä
oli, minne oli menossa ja mikä oli hänen tehtävänsä, ja hän alkoi
hiipiä varovasti kuin susi yöllä saalista vainutessaan. Hän katseli
tavan takaa ympärilleen. Ei näkynyt kirkkoa eikä luostaria. Kaikki oli
peittynyt sakeaan, läpinäkymättömään sumuun. Jonkin ajan kuluttua hän
kumminkin huomasi kulkeneensa melkoisen kauas, joten vallin täytyi olla
lähellä.
— Saa nähdä, onko asetettu vartijoita? — ajatteli hän.
Tuskin hän oli ennättänyt ajatella näin, kun hänen edessään kuului
tahdikkaita askelia, ja muutamat äänet eri välimatkojen päässä kysyivät:
— Kuka siellä?
Andrzej pysähtyi ja seisoi liikkumatta. Kylmät väreet kulkivat pitkin
hänen ruumistaan.
— Ystävä! — vastasivat toiset äänet.
— Tunnussana?
— Uppsala!
— Sotahuuto?
— Kruunu!
Kmicic huomasi nyt, että oli vahdin vaihto.
— Minä näytän teille Uppsalan ja kruunun! — mutisi hän.
Hän oli mielissään. Tämä asianhaara oli hänelle edullinen, sillä nyt
hän saattoi puikahtaa vartioketjun läpi, kun sotamiesten astunta esti
hänen askeleitaan kuulumasta.
Niin hän tekikin vaikeuksitta ja kulki rohkeasti palaavien sotamiesten
jäljessä aivan vallin luo. Siellä nämä kaarsivat syrjään kiertääkseen
vallin, hän taas puikahti vallihautaan ja kätkeytyi sinne.
Sillä välin oli ilma hiukan kirkastunut. Andrzej kiitti siitäkin
taivasta, sillä perin vaikeata hänen olisi muuten ollut löytää iso
tykki. Kun hän nyt pisti päänsä esille ja katsoi tarkasti, huomasi hän
edessään mustan viivan, joka merkitsi patterin ulkoreunaa, ja samoin
sen osan mustat ääriviivat, missä tykit olivat.
Saattoipa hän erottaa tykkien suutkin, jotka olivat juoksuhaudan
yläpuolella. Hävittyään varovasti eteenpäin hän löysi etsimänsä ison
tykin. Hän pysähtyi ja kuunteli.
Patterilta kuului ääntä. Ilmeisesti seisoi jalkaväki tykkien luona
valmiina hyökkäykseen. Mutta valli peitti Kmicicin näkyvistä. Hänet
saatettiin kuulla, mutta ei nähdä. Nyt oli vain kysymys siitä,
ylettäisikö hän tykin suulle, joka oli korkealla hänen päänsä päällä.
Onneksi juoksuhaudan reunat eivät olleet kovin jyrkät. Sitäpaitsi ne
oli laitettu aivan äsken eivätkä olleet ennättäneet jäätyä, kun oli
suojailma.
Havaittuaan nämä seikat Kmicic alkoi hiljaa kiivetä kaivannon reunaa
ylös pyrkien tykkiä kohti.
Neljännestunnin ponnistelujen jälkeen onnistui hänen tarttua kädellään
tykin suun reunaan. Kohta sen jälkeen hän riippui ilmassa. Hänen
harvinainen voimansa auttoi häntä pysyttelemään kiinni niin kauan, että
hän ennätti pistää pussin tykinsuusta sisälle.
— Siitä sait, koira, makkaran! — mutisi hän. — Katso vain, ettei se
tartu kurkkuun!
Näin sanoen hän laskeutui alas juoksuhautaan ja alkoi etsiä tykin
suusta riippuvaa sytytyslankaa. Kohta hän löysikin sen. Mutta nyt oli
suoritettava vaikea tehtävä: iskettävä tulta ja sytytettävä lanka.
Kmicic odotti vähän aikaa, että äänten sorina vallilla voimistuisi.
Viimein hän alkoi varovasti iskeä tultua. Mutta samassa kuului hänen
päänsä päällä ääni, joka kysyi saksaksi:
— Kuka on siellä juoksuhaudassa?
— Minä, Hans! — vastasi Kmicic empimättä. — Piru vei minulta sytyttimen
tänne ja isken tulta löytääkseni sen.
— Hyvä on! — vastasi tykkimies. — Kiitä onneasi, että emme ammu, sillä
silloin veisi ilmanpaine sinut mukanaan.
— Ahaa! — ajatteli Kmicic. — Paitsi minun ruutiani on tykissä vielä
omansakin. Sitä parempi!
Samassa tulikivellä kyllästetty nuora syttyi palamaan ja kauniit liekit
kohosivat nopeasti ylöspäin.
Oli aika livistää tiehensä. Silmänräpäystäkään hukkaamatta Kmicic lähti
kaikin voimin juoksemaan pitkin juoksuhautaa välittämättä töminästä,
jonka hän synnytti. Mutta kun hän oli juossut vähän matkaa, voitti
uteliaisuus vaaran tunteen.
Hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Tuli paloi yhä, mutta nyt jo paljon
ylempänä kuin äsken..
— Olen varmasti liian lähellä! — ajatteli hän ja pelästyi.
Hän lähti uudelleen juoksemaan vinhaa vauhtia, mutta kompastui kiveen
ja kaatui. Samassa kuului kauhea pamahdus. Maa tärisi, puu- ja
rautapalasia, kiviä, jääkalikoita ja multakokkareita lensi suhisten
hänen ympärillään. Sitten hän menetti tajuntansa. Samassa seurasi uusia
räjähdyksiä. Tykin räjähtäminen sai myös sen läheisyydessä olevat
ruutilaatikot räjähtämään.
Mutta sitä ei Kmicic kuullut. Hän makasi kuin kuollut juoksuhaudassa.
Eikä hän myöskään kuullut, kuinka hetken ajan kestäneen kaamean
äänettömyyden jälkeen alkoi kuulua miesten valitusta, huutoja
ja avuksi kutsumisia ja kuinka tapahtumapaikalle riensi melkein
puolet ruotsalaisesta armeijasta ja lopulta saapui myös Müller koko
esikuntansa kanssa.
Hämminkiä kesti kauan, mutta sekavista tiedonannoista sai kenraali
kuitenkin lopulta selville asian todellisen laidan, nimittäin että
joku oli tahallaan räjähdyttänyt ison tykin. Ryhdyttiin heti etsimään
syyllistä. Aamun koittaessa sotamiehet huomasivat juoksuhaudassa
makaavan Kmicicin.
Havaittiin, että hän vain oli menettänyt kuulonsa sekä kykynsä
liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Koko seuraavan päivän jatkui tätä
tilaa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Illalla hän oli jo tullut miltei
entiselleen.
Müller käski tuomaan hänet heti puheilleen; Kenraali istui pöydän
ääressä, ja hänen vieressään olivat Hessenin prinssi, Wrzeszczowicz,
Sadowski ja ylemmät ruotsalaiset upseerit sekä puolalaisista Zbrozek,
Kaliński ja Kuklinowski.
Viimeksimainittu nähdessään Kmicicin tuli siniseksi kasvoiltaan,
hänen silmänsä alkoivat palaa kuin tulikekäleet ja viikset tärisivät.
Odottamatta kenraalin kysymyksiä hän sanoi:
— Minä tunnen tuon linnun... Hän on luostarin miehistöä ja nimeltään
Babinicz!
Kmicic oli vaiti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja väsyneet, mutta katse oli uhmaileva ja
ilme tyyni.
— Sinäkö olet räjähdyttänyt rikki kolubriinin? — kysyi Müller.
— Minä! — vastasi Kmicic.
— Miten sinä menettelit?
Kmicic kertoi sen lyhyesti salaamatta mitään. Upseerit katselivat
toisiaan hämmästyneinä.
— Sankari! — kuiskasi Hessenin prinssi Sadowskille.
Mutta Sadowski kumartui Wrzeszczowiczin puoleen.
— Kreivi Weyhard, — kysyi hän, — luuletteko yhä, että me saamme
valloitetuksi tuon linnoituksen, jossa on tuommoisia puolustajia?...
Mitä arvelette? Antautuvatko he?
Mutta Kmicic sanoi:
— Linnoituksessa on monta muuta, jotka ovat valmiit tämmöisiin
tekoihin. Ette tiedä päivää ettekä hetkeä!
— Minullakin on enemmän kuin yksi hirttonuora leirissäni! — vastasi
Müller.
— Me tiedämme sen. Mutta Jasna Góraa ette saa valtaanne niin kauan kuin
siellä on yksikään mies hengissä!
Seurasi hetken äänettömyys. Sitten Müller jatkoi kuulustelua:
— Onko nimesi Babinicz?
Andrzej ajatteli, että sen jälkeen mitä hän oli tehnyt ja nyt kuoleman
kynnyksellä hänen ei enää tarvinnut salata todellista nimeään. Ihmiset
unhottavat siihen liittyneet rikokset ja synnit, kunnia ja marttyyrin
loiste on sitä ympäröivä.
— Nimeni ei ole Babinicz! — sanoi hän ylpeästi. — Nimeni on Andrzej
Kmicic. Olen ollut oman joukkoni everstinä liettualaisessa armeijassa.
Tuskin oli Kuklinowski tämän kuullut, kun hän hypähti pystyyn silmät ja
suu selällään, heilutteli käsiään ja huusi lopulta:
— Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Kenraali, pyydän puheenvuoroa! Nyt
heti! Nyt heti!
Muutkin puolalaiset upseerit alkoivat pitää ääntä, ja ruotsalaiset
olivat siitä ihmeissään, sillä heille ei nimi Kmicic ilmaissut mitään.
Mutta he huomasivat kohta, että hän oli enemmän kuin tavallinen soturi,
kun Zbrozek nousi paikaltaan, meni vangin luo ja sanoi:
— Herra eversti! Nykyisessä asemassanne en voi teitä auttaa, mutta
pyydän saada puristaa kättänne!
Mutta Kmicic kohotti päänsä pystyyn, ja hänen sieraimensa vavahtelivat.
— En anna kättäni pettureille, jotka taistelevat isänmaatansa vastaan!
— sanoi hän.
Zbrozek sävähti punaiseksi.
Kaliński, joka oli aivan hänen takanaan, hätkähti niinikään.
Ruotsalaiset upseerit kokoontuivat heidän ympärilleen ja kyselivät,
mikä oli miehiään tuo Kmicic, jonka nimi oli tehnyt niin suuren
vaikutuksen.
Sillävälin oli Kuklinowski vienyt Müllerin viereiseen huoneeseen
ikkunan luo ja puhui:
— Teidän ylhäisyytenne! Teille ei sano mitään tuo nimi Kmicic, mutta
hän on etevin soturi koko valtakunnassa. Kaikki ovat hänestä kuulleet,
kaikki tuntevat tämän nimen. Hän palveli Radziwillia ja ruotsalaisia,
mutta näkyy nyt siirtyneen Jan Kasimirin puolelle. Ei ole muita hänen
veroisiaan sotureita kuin minä. Hän vain eikä kukaan muu saattoi ryhtyä
yksinään räjähdyttämään tuota tykkiä. Jo yksistään tuosta teosta
hänet tuntee. Hän tuotti Chowańskille niin suuria tappioita, että
hänen päästään luvattiin palkinto. Hän Szklowin tappion jälkeen kävi
omin päin sotaa parin kolmen, sadan miehen kanssa, kunnes muut taas
tyyntyivät ja alkoivat myös ahdistaa vihollista. Hän on vaarallisin
mies koko maassa...
— Miksi te minulle laulatte hänen ylistystään? — keskeytti Müller. —
Että hän on vaarallinen, sen tiedän omasta kokemuksestani.
— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo hänelle tehdä?
— Hirttäisin hänet, mutta olen itse sotilas ja osaan pitää arvossa
uljuutta ja rohkeutta... Sitäpaitsi hän on ylhäistä sukua... Ammutan
hänet vielä tänään.
— Teidän ylhäisyytenne!... Ei ole minun asiani neuvoa uuden ajan
suurinta soturia ja valtiomiestä, mutta pyydän saada huomauttaa, että
tämä mies on liian kuuluisa. Jos hänet ammutaan, niin Zbrozekin ja
Kalińskin joukot samana päivänä poistuvat ja siirtyvät Jan Kasimirin
puolelle.
— Jos niin on, niin annan seivästää heidät sitä ennen! — huudahti
Müller.
— Teidän ylhäisyytenne, se olisi kohtalokasta, sillä jos se tulee
tunnetuksi, ja vaikeatahan on salata kahden rykmentin tuhoamista,
niin koko puolalainen sotajoukko luopuu Kaarle Kustaasta. Teidän
ylhäisyytenne tietää, että he nytkään eivät ole täysin luotettavia...
Hetmaneihinkaan ei ole luottamista. Asema on vakava.
— Satatuhatta sarvipäätä! — keskeytti Müller.
— Mitä te tahdotte? Olisiko minun annettava tuon Kmicicin pitää
henkensä? Sehän on mahdotonta!
— Tahdon, — vastasi Kuklinowski, — että teidän ylhäisyytenne antaisi
hänet minulle.
— Mitä te hänellä teette?
— Minä... minä nyljen hänet elävänä.
— Ettehän edes tietänyt hänen nimeään ettekä siis tuntenut häntä. Mitä
teillä on häntä vastaan?
— Tulin tuntemaan hänet, kun teidän ylhäisyytenne lähetti minut
lähettiläänä luostariin.
— Onko teillä jokin syy kostaa?
— Teidän ylhäisyytenne! Tahdoin yksityisesti taivuttaa hänet siirtymään
meidän puolellemme... Hän käytti hyväkseen sitä, että en puhunut
lähettiläänä, ja loukkasi minua, Kuklinowskia, sillä tavoin, että ei
kukaan elämässä ole minua niin loukannut.
— Mitä hän teille teki? Kuklinowski puri hammasta.
— Parempi on olla siitä puhumatta!... Antakaa hänet minulle, teidän
ylhäisyytenne! Hän on joka tapauksessa kuoleman oma, ja minä haluaisin
sitä ennen hiukan huvitella hänen kustannuksellaan... Ah, sitäkin
suuremmalla syyllä, kun hän on Kmicic, jota ennakolta kunnioitin ja
joka maksoi minulle sillä tavoin... Antakaa hänet minulle, teidän
ylhäisyytenne! Se on edullisempaa teillekin, sillä kun minä hänet
nujerran, niin Zbrozek ja Kaliński ja heidän kanssaan koko puolalainen
ritaristo ei hyökkää teidän kimppuunne, vaan minun, mutta minä keksin
kyllä neuvot... Ei tule vihoja, hankausta ja kapinoita.
Müller mietti. Äkkiä välähti epäluulo hänen kasvoillaan.
— Kuklinowski! — sanoi hän. — Kenties tahdotte pelastaa hänet?
Kuklinowski alkoi nauraa hiljaista naurua, matta se nauru oli niin
kamala ja vakuuttava, että Müllerin epäluulo haihtui.
— Kenties neuvonne on hyvä! - sanoi hän.
— Vain tämän ainoan palkinnon pyydän kaikista ansioistani!
— No, ottakaa hänet!
Tämän jälkeen he palasivat huoneeseen, jossa muut upseerit olivat
koolla. Müller kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:
— Herra Kuklinowskin ansioitten takia annan vangin hänelle, ja hän saa
menetellä niinkuin haluaa.
Syntyi äänettömyys. Sitten Zbrozek kädet puuskassa kysyi hieman
halveksivasti:
— Mitä herra Kuklinowski aikoo vangille tehdä?
Kuklinowski, joka tavallisesti oli hiukan kumarassa, ojentautui
äkkiä suoraksi, hänen silmäteränsä pienenivät ja suu hymyili pahaa
ennustavasti. Sapeliaan kalisuttaen hän sanoi:
— Ken ei hyväksy sitä, mitä minä teen vangille, hän tietää, mistä
löytää minut!
— Kunniasananne, herra Kuklinowski! — sanoi Zbzozek.
— Kunniasanani! — vastasi Kuklinowski. Tämän sanottuaan hän meni
Kmicicin luo.
— Tule, ystäväiseni, tule, kuuluisa soturi, kanssani!.. Olet hieman
väsähtänyt, tarvitset hoitelemista... Minä sinua vaalin...
— Roisto! — vastasi Kmicic.
— No, no, maltahan pikkuisen!... Tulehan nyt!
Muut upseerit jäivät huoneeseen, mutta Kuklinowski nousi päämajan
edustalla hevosen selkään. Hänellä oli kolme sotamiestä mukanaan. Yksi
sai sitoa Kmicicin köyteen, ja sitten lähdettiin Lgotaa kohti, mihin
Kuklinowskin rykmentti oli sijoitettu.
Matkalla Kmicic rukoili hartaasti. Hän näki, että kuolema oli lähellä,
ja antoi koko sydämestään itsensä Jumalan haltuun. Hän oli niin
syventynyt ajattelemaan Jumalaa ja kohtaloaan, että ei kuullut, mitä
Kuklinowski hänelle puhui eikä huomannut, miten kauan oli kuljettu.
Viimein he pysähtyivät tyhjän, puoleksi rappeutuneen riihen eteen, joka
oli lähellä Kuklinowskin leiriä aukealla paikalla. Eversti käski viedä
Kmicicin siihen ja kääntyi yhden sotamiehen puoleen.
— Mene leiriin, — sanoi hän, — hakemaan nuoraa ja pytyllinen kuumaa
tervaa!
Sotamies nelisti pois ja tuli neljännestunnin kuluttua takaisin toisen
miehen kanssa pyydetyt tavarat mukanaan.
— Riisukaa tuo miekkonen alastomaksi, — sanoi Kuklinowski, — sitokaa
hänen kätensä ja jalkansa ja pankaa sitten orteen riippumaan.
— Roisto! — sanoi taas Kmicic.
— Vai niin, vai niin! No, me voimme pakista vielä, meillä on aikaa...
Yksi sotamiehistä kiipesi orrelle, ja toiset riisuivat vaatteet
Kmicicin yltä. Sitten he panivat hänet vatsalleen maahan, sitoivat
hänen kätensä ja jalkansa pitkällä nuoralla ja kietoivat nuoran vielä
hänen keskiruumiinsa ympäri, minkä jälkeen he antoivat nuoran pään
katon rajassa orrella istuvalle sotamiehelle.
— Hinatkaa hänet nyt ylös, kiertäkää köysi orren ympärille ja sitokaa
sinne kiinni! — sanoi Kuklinowski.
Silmänräpäyksessä oli everstin käsky täytetty.
— Päästäkää! — kuului everstin komennus
Nuora narisi, ja Andrzej jäi riippumaan ilmaan muutaman kyynärän
korkeudelle.
Kuklinowski kostutti sudin palavassa tervassa, astui hänen luokseen ja
puhui:
— No, Kmicic?... Sanoin, että kaksi on soturia valtakunnassa,
ainoastaan kaksi: minä ja sinä! Mutta sinä et tahtonut tunnustaa
Kuklinowskia vertaiseksi etkä olla hänen toverinsa... Se olikin oikein,
sillä ei Kuklinowskista ole sinulle toveriksi, hän on parempi sinua.
No, kuuluisa eversti herra Kmicic, nyt olet Kuklinowskin käsissä ja
saat nähdä, miten Kuklinowski käristää kylkesi...
— Roisto! — sanoi Kmicic kolmannen kerran.
— Kas näin... näin hän sen tekee! — sanoi Kuklinowski.
Sitten hän siveli sudilla Kmicicin kylkeä sanoen:
— Ei liian paljon yhdellä kertaa, kevyesti vain, meillä on aikaa...
Samassa kuului hevosten kavioitten kapsetta ulkoa.
— Kuka piru sieltä tulee? — kysyi eversti. Ovi narahti ja sotilas astui
sisälle.
— Herra eversti! — sanoi hän. — Kenraali Müller tahtoo teitä heti
paikalla puheilleen!
— Ahaa, sinäkö se olet, vanhus! — sanoi Kuklinowski. — Mistä nyt on
kysymys?
— Kenraali pyytää teitä heti saapumaan luokseen.
— Onko joku ollut kenraalin puheilla?
— Oli ruotsalainen upseeri, mutta hän on jo lähtenyt matkaansa minkä
vain hevosen kaviot kestivät.
— Hyvä on! — sanoi Kuklinowski. Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Jäähdyttelehän nyt kuuman päälle, ystäväiseni! Tulen pian takaisin,
ja sitten puhelemme taas!
— Mitä vangille tehdään? — kysyi yksi sotamiehistä.
— Antaa olla noin! Tulen kohta takaisin. Yksi teistä lähtee mukaani!
Eversti poistui ja hänen jäljessään se sotamies, joka oli istunut
orrella. Kolme jäi jäljelle, mutta kohta tuli kolme muuta riiheen.
— Voitte mennä nukkumaan! — sanoi se, joka oli tuonut Kuklinowskille
Müllerin käskyn. — Eversti käski meidän vartioida.
Kmicic hätkähti kuullessaan tuon äänen. Se tuntui tutulta.
— Jäämme mieluummin, — sanoi yksi: Kuklinowskin tuomista sotamiehistä,
— katsellaksemme kummaa, sillä semmoista...
Hänen puheensa katkesi äkkiä. Kaamea korahdus kuului hänen kurkustaan.
Hän ojensi kätensä ja kaatui selälleen kuin ukkosen iskemänä.
Samassa kuului huuto »Pehmittäkää!», ja muut kaksi äsken saapuneista
hyökkäsivät kuin ilvekset kahden aikaisemmin tulleen kimppuun. Syntyi
lyhyt, mutta kamala taistelu palavan tervan liekkien valossa. Hetken
kuluttua kaatui kaksi miestä raskaasti maahan, sekunnin ajan kuului
korinaa, sitten taas kajahti se ääni, joka Kmicicistä äsken oli
tuntunut tutulta:
— Teidän armonne, se olen minä, Kiemlicz, ja minun poikani! Jo aamusta
asti olemme odottaneet tilaisuutta!
Ja poikiinsa kääntyen ukko sanoi:
— No, lurjukset, päästäkää herra eversti irti, pian!
Ennenkuin Kmicic ennätti tointua pökerryksestään, olivat Kosman
ja Damianin pörröiset päät hänen vierellään ja hänet vapautettiin
siteistään. Kmicic seisoi taas omilla jaloillaan, huojui ja sai vaivoin
änkytetyksi:
— Tekö?... Kiitos!
— Me tässä olemme! — vastasi ukko. — Pyhä Jumalan äiti! Pukeutukaa,
teidän armonne!... Pian!
Ja hän alkoi antaa Kmicicille vaatteita.
— Hevoset ovat oven takana! — sanoi hän. — Tie on vapaa. Siellä on
kyllä vahteja, mutta kyllähän ne meidät päästävät, kun tiedämme
tunnussanan. Kuinka teidän armonne voi?
— Kuvettani on poltettu, mutta ei pahasti. Jalkani tuntuvat heikoilta...
— Juokaa tästä paloviinaa, teidän armonne! Kmicic tarttui halukkaasti
pulloon, jonka ukko hänelle ojensi, ja ryypättyään siitä sanoi:
— Olen läpivilustunut. Nyt on jo parempi.
— Satulassa teidän armonne lämpenee. Hevoset odottavat.
— Minun on nyt paljon parempi, — toisti Kmicic. — Hiukan polttaa
kuvetta, mutta ei se mitään!.. Paljon parempi on oloni!
Hän istahti viljalaarin reunalle.
Hetkisen kuluttua hän todellakin oli entisissä voimissaan ja katseli
virkeästi kolmen Kiemliczin kasvoihin, joita palavan tervan keltaiset
liekit valaisivat.
Ukko astui hänen eteensä:
— Teidän armonne! Nyt on kiire! Hevoset ovat valmiina.
Mutta Andrzejssa heräsi taas eloon entinen Kmicic.
— Ei! — huudahti hän äkkiä. — Nyt minä odotan tuota petturia!
Kiemliczit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta eivät puhuneet
sanaakaan, niin sokeasti he olivat vanhastaan tottuneet tottelemaan
tätä päällikköä.
Suonet Kmicicin ohimoilla olivat pullistuneet, silmät kiiluivat
pimeässä kuin kaksi tähteä, semmoinen viha ja kostonhimo niissä hehkui.
Se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli mielettömyyttä, jonka hän ehkä
saisi maksaa hengellään. Mutta koko hänen elämänsä oli ollut sarja
tuommoisia mielettömyyksiä. Polte hänen kupeessaan oli niin kova, että
hän vaistomaisesti tavan takaa vei sille kätensä, mutta ajatuksissa oli
Kuklinowski, ja hän oli valmis odottamaan tätä vaikka aamuun asti.
— Kuulehan! — sanoi hän. — Kutsuttiko Müller todellakin hänet luokseen?
— Ei, — vastasi ukko. — Sen keksin minä suoriutuaksemme helpommin
näistä. Viittä vastaan olisi meidän kolmen ollut vaikea taistella,
sillä joku olisi huutanut.
— Se on hyvä! Hän tulee tänne takaisin joko yksin tahi miehiä mukanaan.
Jos hänen kanssaan on muutama mies, niin hyökätkää heti näiden
kimppuun. Hänet itsensä jättäkää minulle. Sitten kiireesti satulaan!...
Onko teillä kellään pistolia?
— Minulla on! — sanoi Kosma.
— Anna tänne! Onko se ladattu?
— On.
— Hyvä! Jos hän tulee yksin, niin heti hänet nähtyänne hyökätkää hänen
päälleen ja tukkikaa hänen suunsa. Voitte työntää hänen oman lakkinsa
hänen suuhunsa.
— Kuten käskette! — sanoi ukko. — Salliiko teidän armonne, että
tutkimme noiden taskut? Olemme köyhiä miehiä...
Näin sanoen hän osoitti oljilla makaavia ruumiita.
— Ei! Olkaa kaiken aikaa valmiina! Mitä löydätte Kuklinowskilta, se on
teidän!
— Jos hän palaa yksin, — sanoi ukko, — niin en pelkää mitään. Asetun
ovelle, ja tulipa leiristä kuka hyvänsä, niin sanon, että eversti on
kieltänyt päästämästä.
— Hyvä niin! Olkaa nyt varuillanne!
Kuului hevosen kavioitten kopina. Kmicic hypähti pystyyn ja asettui
seinän viereen varjoon. Kosma ja Damian asettuivat oven kahden puolen
kuin kaksi kissaa vaaniessaan hiirtä.
— Yksin! — sanoi ukko hieroen käsiään.
— Yksin! — toistivat Kosma ja Damian. Kavioitten kapse läheni ja loppui
äkkiä. Sensijaan kuului oven takaa ääni:
— Tulkoon joku sieltä pitelemään hevosta! Ukko kiiruhti ulos.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen riihessä olijat kuulivat
seuraavan keskustelun:
— Sinäkö siinä, Kiemlicz? Mitä helvettiä, oletko sinä tullut
hulluksi?... Müller nukkuu, vahti ei tahtonut päästää minua hänen
luokseen ja sanoi, että mitään ruotsalaista upseeria ei siellä ollut
käynytkään!... Mitä tämä on?
— Se upseeri odottaa teidän armoanne täällä riihessä. Tuli heti teidän
armonne lähdettyä... Sanoo, että hänellä on tärkeätä puhuttavaa ja
odottaa parhaillaan.
— Mitä tämä kaikki merkitsee?... Entä vanki?
— Riippuu.
Ovi narisi, ja Kuklinowski tuli sisälle, mutta samassa kaksi rautaista
kouraa puristi hänen kurkkuaan ja tukahdutti hänen huutonsa. Kosma ja
Damian tottuneesti kuin ammattirosvot ainakin paiskasivat hänet maahan,
painoivat polvillaan hänen rintaansa niin että kylkiluut rutisivat ja
tukkivat silmänräpäyksessä hänen suunsa.
Silloin Kmicic tuli esille, valaisi hänen kasvojaan palavalla sudilla
ja sanoi:
— Ahaa, se on herra Kuklinowski!... Nyt on minulla jotakin puhuttavaa
sinulle!
Kuklinowskin kasvot olivat siniset ja suonet niissä niin pullistuneet
kuin olisivat halkeamaisillaan, mutta hänen pullistuneissa ja
verestävissä silmissään kuvastui ainakin yhtä paljon kummastusta kuin
pelkoa.
— Riisukaa hänet ja ripustakaa orteen! — huusi Kmicic.
Kosma ja Damian alkoivat riisua häntä niin innokkaasti kuin olisivat
tahtoneet vaatteitten kera viedä häneltä nahankin.
Neljännestunnin kuluttua Kuklinowski riippui orressa kädet ja jalat
sidottuina.
Kmicic asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja alkoi hirveästi herjata
häntä.
— No, herra Kuklinowski, — sanoi hän, — kumpi on parempi, Kmicic vai
Kuklinowski?
Sitten hän otti taas käteensä palavan sudin ja astui lähemmäksi.
— Sinun leirisi on nuolen kantaman päässä, tuhat sinun kaltaistasi
konnaa valmiina kuulemaan kutsuasi... Sinun ruotsalainen kenraalisi
on lähellä, mutta sinä riiput samassa orressa, missä aioit minut
kärventää... Tunnetko nyt Kmicicin! Sinä tahdoit olla hänen veroisensa,
tarjouduit hänelle toveriksi... Sinä varas, sinä iljetys, verikoira,
kurja akka! Sinä herra Roistonheimo, sinä epäsikiö, sinä moukka! Voisin
antaa paloitella sinut puukolla kuin kukonpojan, mutta parempi on
paistaa sinut elävältä niinkuin aioit tehdä minulle...
Näin sanottuaan hän asetti sudin onnettoman orressa riippujan kylkeä
vasten ja piti sitä siinä niin kauan, että palaneen lihan käry levisi
riiheen.
Kuklinowski vääntelehti niin että heilui nuorassaan. Hänen silmänsä,
jotka olivat luotuina Kmiciciin, ilmaisivat kauheata kipua ja pyysivät
armoa. Hänen tukitusta suustaan lähti tukahdettuja valitushuutoja.
Mutta sodat olivat kovettaneet Andrzejn sydämen, niin että se ei
tuntenut sääliä, varsinkaan pettureita kohtaan.
Otettuaan sudin pois Kuklinowskin kupeesta hän asetti sen vähäksi
aikaa tämän nenän alle, poltti pois hänen viiksensä, silmäripsensä ja
kulmakarvansa ja sanoi sitten:
— Lahjoitan sinulle henkesi, että voisit vielä muistella Kmiciciä.
Riipu tässä huomiseen ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi tänne
ihmisiä, ennenkuin palellut kuoliaaksi.
Sitten hän huusi Kosmalle ja Damianille:
— Hevosten selkään!
He lähtivät riihestä.
Puolen tunnin kuluttua levisivät neljän ratsastajan ympärillä tyhjät
ja äänettömät kentät. He hengittivät raikasta ilmaa, jossa ei ollut
ruudin hajua. Kmicic ratsasti edellä, Kiemliczit hänen jäljessään. Nämä
puhelivat hiljaa keskenään, Kmicic rukoili itsekseen aamurukouksia,
sillä kohta alkoi päivä sarastaa.
Väliin pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus hänen huuliltaan, kun
polte kupeessa kävi sietämättömäksi Mutta samalla hän tunsi olevansa
ratsun selässä ja vapaa, ja kun hän ajatteli, että hänen oli onnistunut
räjähdyttää rikki suuri tykki ja pelastua Kuklinowskin käsistä sekä
lisäksi vielä kostaa hänelle, täytti hänen mielensä niin suuri riemu,
että kipu ei hänestä ollut mitään.
Isän ja poikien hiljainen keskustelu oli tällä välin muuttunut
äänekkääksi riidaksi.
— Niin, tässä on kukkaro, — sanoi ukko vihaisesti, — mutta missä ovat
sormukset? Hänellä oli sormuksia sormissa ja yhdessä oli kivi, joka oli
ainakin kahdenkymmenen tshervonetsin arvoinen!
— En muistanut ottaa, — sanoi Kosma.
— Hiisi vieköön! Minä olen vanha, mutta minun on pidettävä huoli
kaikesta, sillä näillä lurjuksilla ei ole hitaistakaan järkeä! Olette
unhottaneet sormukset?... Valehtelette hävyttömästi!
— Menkää katsomaan, jos ette usko, isä! — murahti Damian.
— Valehtelette, lurjukset! Teette vääryyttä vanhalle isällenne!
Semmoisia poikia minulla on! Parempi olisi, että en olisi siittänyt
teitä! Saatte kuolla ilman siunaustani!
Kmicic hiljensi hevosensa vauhtia.
— Kuulkaahan! — sanoi hän. Riita taukosi, Kiemliczit kiiruhtivat hänen
luokseen, ja he jatkoivat matkaa yhdessä joukossa.
— Tunnetteko tien Sleesian rajalle? — kysyi Andrzej.
— Tokihan, Jumalan äidin nimessä, kyllä tunnemme! — vastasi ukko.
— Eikä tiellä ole ruotsalaista sotaväkeä?
— Ei, ne ovat kaikki Częstochowon luona... Jonkun yksityisen
ruotsalaisen saattaa tavata, mutta sehän ei ole haitaksi.
Seurasi jonkin aikaa kestävä äänettömyys.
— Te olette siis olleet Kuklinowskin palveluksessa, — kysyi sitten
Kmicic.
— Niin... kyllä! Ajattelimme, että pysyttelemällä täällä läheisyydessä
voimme palvella pyhää veljeskuntaa ja teidän armoanne. Mutta me emme
ole taistelleet luostaria vastaan, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon!
Emme ole nauttineet mitään palkkaakaan, sen vain, mitä meidän on
onnistunut löytää ruotsalaisten taskuista.
— Kuinka? Ruotsalaistenko?
— Niin, me tahdoimme vaikkapa muurien ulkopuolella palvella Pyhää
Neitsyttä. Siksi liikuskelimme öisin leirin ympärillä ja joskus
päivälläkin, kun niin sattui, ja kun joku ruotsalainen sattui olemaan
erillään toisista, niin me... tuota noin... me hänet...
— Pehmitimme! — lopettivat lauseen Kosma ja Damian.
Kmicic naurahti.
— Saipa Kuklinowski teistä hyvät palvelijat! — sanoi hän. — Tiesikö hän
siitä?
— Asetettiin tutkimuskomiteoita, toimitettiin kuulusteluja... Hän tiesi
asian ja vaati, senkin roisto, meiltä taalerin jokaisesta päästä...
Uhkasi muussa tapauksessa antaa meidät ilmi... Senkin rosvo, nylki
köyhiä ihmisiä... Siksipä me olimmekin uskollisia teidän armollenne,
sillä teidän armonne on toista maata... Teidän armonne antaa vielä
omistaankin, mutta hän otti taalerin joka päästä, hyötyi meidän
työstämme, meidän vaivannäöstämme... Hiisi hänet vieköön!
— Minä palkitsen teitä runsaasti siitä, mitä olette tehneet! — sanoi
Kmicic. — En odottanut semmoista teiltä.
Kaukainen tykin jyrinä keskeytti hänen puheensa. Nähtävästi
ruotsalaiset alkoivat taas ampua aamun sarastaessa. Kohta jyrinä
tuli kovemmaksi. Kmicic pysähdytti hevosensa. Hän luuli erottavansa
luostarin tykkien äänen ruotsalaisten tykeistä. Heristellen uhkaavasti
nyrkkiään siihen suuntaan, missä vihollisen leiri oli, hän sanoi:
— Ampukaa, ampukaa! Missä on suurin tykkinne?