Jättiläistykin menetys teki Mülleriin todellakin musertavan
vaikutuksen, koska hänen kaikki toiveensa juuri perustuivat tuohon
tykkiin. Jalkaväki oli jo valmis väkirynnäkköön, portaat ja risukimput
olivat jo varatut, mutta nyt täytyi luopua koko väkirynnäköstä.
Yritys räjähdyttää luostari ilmaan maanalaisten ruutihautojen avulla
epäonnistui kokonaan. Tottuneet kaivantojen laittajat, joita oli
tuotu Olkuszista, kohtasivat luostaria lähestyessään kovan kallion ja
joutuivat kaikista varokeinoista huolimatta luostarin tarkan tykkitulen
uhreiksi. Mieliala sotajoukossa lamautui päivä päivältä yhä enemmän ja
yhä vakuutetumpia oltiin siitä, että luostaria oli mahdoton valloittaa.
Viimein alkoi itse Müllerkin olla yhä vähemmän toivehikas, ja
kolubriinin menettäminen saattoi hänet aivan epätoivoon. Hänet valtasi
täydellisen voimattomuuden tunne. Seuraavana päivänä pidettiin
sotaneuvottelu. Müllerin tarkoituksena oli vain antaa upseereille
tilaisuus kehoittaa häntä luopumaan koko piirityksestä.
Kokoonnuttiin synkkinä ja alakuloisina. Ei kenenkään silmistä näkynyt
toivoa eikä taisteluintoa. Äänettöminä istuuduttiin pöydän ympärille
suuressa, kylmässä huoneessa, jossa hengitys muuttui höyryksi, ja
kasvot sen sisällä olivat kuin sumussa. Puolalaiset päälliköt olivat
poissa kokouksesta. Ei kukaan puhunut, sillä ei kukaan tahtonut
ensimmäisenä esittää sitä, mikä kuitenkin oli ainoa mahdollisuus.
Kaikki odottivat, mitä Müller sanoisi. Tämä antoi tuoda pöytään
lämmitettyä viiniä toivoen siten saavansa puheen luistamaan.
Puhe alkoikin kohta luistaa. Ei kukaan vieläkään tahtonut ensimmäisenä
ehdottaa piirityksestä luopumista, mutta sen sijaan tuotiin esille
kaikki kauna ja katkeruus, joka täytti mielet. Äkäisiä syytöksiä
tehtiin Wrzeszczowiczia vastaan, ja Hessenin prinssi pisteli väliin
kärkeviä huomautuksiaan. Sadowski lausui haikailematta ajatuksensa
Wrzeszczowiczin uusimmasta suunnitelmasta, joka oli se, että oli
levitettävä huhu, että kaivantojen laittajat olivat löytäneet
maanalaisen käytävän, joka johti kirkon alle.
— Kun tämä huhu leviää, — sanoi Wrzeszczowicz, — niin puolalaisetkin
rukoilevat munkkeja antautumaan, jotta tämä taikauskon tyyssija
säilyisi paikallaan.
— Jumaliste, tuohan on tarkalleen kuin juttu Troijan piirityksestä,
mutta hän luulee keksineensä jotakin vallan uutta! — sanoi Sadowski.
Mutta Mülleriä tämä tuuma miellytti. Hän tiesi, että luostarissa oli
eräs, tosin heikko, puolue, joka halusi antautumista, ja saattoihan
pelko levitä varusväen keskuuteen ja vallata nekin, jotka tähän saakka
olivat halunneet taistella viimeiseen asti.
— Koettakaamme, koettakaamme! — sanoi Müller. — Suostuneekohan Kaliński
tahi Zbrozek vielä menemään lähettiläänä luostariin, ja uskonevatko he
tuon käytävän olemassaoloa?
— Joka tapauksessa Kuklinowski suostuu, — vastasi Wrzeszczowicz. —
Mutta parempi olisi, että hän itsekin uskoisi käytävän olevan olemassa.
Samassa kuului ulkoa kavioitten kapsetta.
— Jopa saapui myös herra Zbrozek! — sanoi Hessenin prinssi katsoen ulos
ikkunasta.
Kohta sen jälkeen kuului eteisestä kannusten kilinää, ja Zbrozek astui,
tahi paremminkin syöksyi, huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja kiihtyneet, ja ennenkuin upseerit ennättivät kysyä syytä hänen
mielenliikutukseensa hän huudahti:
— Kuklinowski on kuollut!
— Mitä? Mitä te sanotte? Mitä on tapahtunut? — kysyi Müller.
— Sallikaa minun hiukan hengähtää! — sanoi Zbrozek. — Sitä, minkä minä
olen nähnyt, ei kukaan voi kuvitellakaan.
— Sanokaa pian! Onko hänet murhattu? — huusivat kaikki.
— Kmicic! — vastasi Zbrozek.
Upseerit hyppäsivät kaikki paikoiltaan ja katselivat Zbrozekia kuin
tämä olisi menettänyt järkensä. Hän puhui läähättäen:
— Jos en olisi nähnyt omin silmin, niin en uskoisi, sillä se on aivan
yliluonnollista. Kuklinowski on vainaja, kolme sotamiestä tapettu,
Kmicic kadonnut jäljettömiin. Tiesin, että hän on pelättävä mies. Hänen
maineensa tunnetaan koko maassa... Mutta tämmöistä ei ole ihminen
voinut tehdä, sen on tehnyt piru... Hän on vapautunut siteistään,
tappanut sotamiehet ja kiduttanut Kuklinowskin kuoliaaksi.
— Se on mahdotonta! Sitä ei voi uskoa! — kuiskasi Sadowski.
— Tuo Kmicic näytti, mihin hän pystyy! — sanoi Hessenin prinssi. — Me
emme uskoneet eilen puolalaisia, kun he meille puhuivat, mikä hän on
miehiään. Luulimme heidän liioittelevan tapansa mukaan.
— Täällä tulee hulluksi! — huudahti Wrzeszczowicz.
Müller piteli käsillään päätään eikä puhunut mitään. Kun hän viimein
nosti silmänsä, säkenöi niistä vihastusta ja epäluuloa.
— Herra Zbrozek! — sanoi hän. — Vaikka se olisi ollut pirukin eikä
ihminen, niin ei hän olisi voinut suorittaa sitä ilman jonkun apua
ja petosta. Kmicicillä oli täällä ihailijansa ja Kuklinowskilla
vihamiehensä, ja te kuuluitte niiden joukkoon!
Zbrozek oli tuittupäinen soturi. Kuultuaan syytöksen, joka kohdistui
häneen, hän tuli vielä kalpeammaksi, nousi paikaltaan, meni Müllerin
eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
— Epäileekö teidän ylhäisyytenne minua? — kysyi hän.
Syntyi perin kiusallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat olivat varmat
siitä, että jos Müller vastaa myöntävästi, niin tapahtuu jotakin
kauheata ja sotahistoriassa ennen esiintymätöntä. Jokainen tarttui
miekan kahvaan. Sadowski veti miekkansa tupesta.
Mutta samassa upseerit näkivät ikkunasta, että piha oli täynnä
puolalaisia ratsumiehiä. Luultavasti nekin olivat tulleet tuomaan
tietoa Kuklinowskin kuolemasta. Jos nyt olisi syntynyt kahakka,
olisivat ne aivan varmasti asettuneet Zbrozekin puolelle. Müllerkin
näki ne, ja vaikka hän oli kalpea kiukusta, niin hän kuitenkin hillitsi
itsensä eikä ollut huomaavinaan, että Zbrozekin esiintymisessä oli
uhmailua, vaan sanoi äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan
luonnolliselta:
— Kertokaa meille asia yksityiskohtaisesti! Zbrozek seisoi vielä jonkin
aikaa laajentunein sieraimin, mutta hänkin hillitsi mielensä, ja
sitäpaitsi hänen ajatuksensa kääntyivät toisaalle, kun äsken saapuneet
toverit myös tulivat sisälle.
— Kuklinowski on murhattu! — sanoivat he töinen toisensa jälkeen.
— Kuklinowski on tapettu!
— Hänen joukkonsa on hajoamassa! Sotamiehet ovat hulluina!
— Antakaa herra Zbrozekin puhua, koska hän ensimmäisenä toi uutisen! —
huusi Müller.
Vähitellen melu asettui, ja Zbrozek alkoi puhua:
— Herroille on tunnettua, että viime neuvottelussa vaadin Kuklinowskin
kaksintaisteluun. Olin Kmicicin ihailija, se on totta, mutta täytyyhän
teidänkin, jotka olette hänen vihollisiaan, myöntää, ettei kuka tahansa
kykene suorittamaan sellaista tekoa kuin tuo tykin räjähdyttäminen
oli. Miehuutta on kunnioitettava vihollisessakin, ja siksi ojensin
hänelle käteni, mutta hän ei antanut minulle omaansa, vaan nimitti
minua petturiksi. Senvuoksi ajattelin: tehköön Kuklinowski hänelle mitä
tahtoo... Tahdoin vain sitä, että jos Kuklinowski menettelisi vastoin
ritarillisuuden vaatimuksia, niin tuosta teosta ei häpeä lankeaisi
kaikkien puolalaisten ja niiden joukossa minunkin päälle. Senvuoksi
tahdoin joka tapauksessa taistella Kuklinowskin kanssa, ja varhain tänä
aamuna minä kahden toverini kanssa lähdin Kuklinowskin leiriin. Hän ei
ollut siellä. Sanottiin, että hän ei ollut palannut koko yönä, mutta
ei oltu levottomia, koska luultiin hänen jääneen teidän ylhäisyytenne
luokse. Eräältä sotamieheltä sain sitten tietää, että hän oli yöllä
vienyt Kmicicin erääseen riiheen, jossa aikoi hänet paistaa elävänä.
Menen riihen luo, ovet ovat auki. Astun sisälle ja näen alastoman
ruumiin riippuvan orressa... Ajattelin, että se oli Kmicic, mutta kun
silmäni tottuivat pimeään, huomasin, että ruumis oli laiha ja luiseva,
kun taas Kmicic oli kuin Herkules... Ihmettelin, miten hän oli voinut
niin kutistua yhdessä yössä... Menin lähemmäksi — se oli Kuklinowski!
— Orressa? — kysyi Müller.
— Niin! Tein ristinmerkin, sillä luulin, että tämä oli lumousta. Vasta
kun näin kolmen sotamiehen ruumiit, valkeni minulle asian oikea laita.
Tuo hirveä mies oli ne tappanut, ripustanut tämän orteen, kärventänyt
pahasti ja sitten poistunut.
— Sleesian raja on lähellä! — sanoi Sadowski.
Syntyi äänettömyys.
Kaikki epäluulo Zbrozekia kohtaan katosi Müllerin mielestä. Mutta
itse tapaus saattoi hänet ymmälle ja synnytti hänessä epämääräistä
levottomuutta. Hän näki ympärilleen kasaantuneina vaaroja, tahi
oikeastaan niiden uhkaavia varjoja, eikä tietänyt, kuinka niitä
vastaan oli taisteltava. Hän tunsi, että häntä ympäröi jonkinmoinen
vastoinkäymisten ketju. Sen ensimmäiset renkaat olivat hänen silmiensä
edessä, mutta seuraavat tulevaisuuden pimeän peitossa. Hänet valtasi
semmoinen tunne, kuin hän olisi luhistumaisillaan olevassa talossa,
joka saattoi millä hetkellä hyvänsä sortua hänen päälleen.
Wrzeszczowicz löi äkkiä otsaansa.
— Kautta Jumalan! — sanoi hän. — Kun eilen näin Kmicicin, tuntui
minusta, että olin hänet jossakin tavannut. Olen varmasti ollut
jossakin hänen kanssaan tekemisissä, mutta missä?... missä?
Hän alkoi hieroa otsaansa.
— Mitä se meitä auttaa? — sanoi Müller. — Jos muistattekin, herra
kreivi, niin ette sillä laita tykkiä eheäksi ettekä herätä kuolleista
Kuklinowskia!
Sen jälkeen hän kääntyi upseerien puoleen:
— Kutka teistä, hyvät herrat, haluavat lähteä kanssani
tapahtumapaikalle?
Kaikki olivat valmiit lähtemään, sillä jokainen oli utelias.
Hevoset tuotiin esille ja lähdettiin matkaan kenraali etunenässä. Kun
he lähestyivät riihtä, näkivät he kymmenkunta puolalaista ratsumiestä
rakennuksen luona tiellä ja kedolla.
— Mitä väkeä nuo ovat? — kysyi Müller Zbrozekilta.
— Varmaankin Kuklinowskin miehiä. Zbrozek alkoi viitata yhtä
ratsastajista luokseen:
— Tule tänne! Joudu! Sotamies tuli luo.
— Oletteko Kuklinowskin joukosta?
— Kyllä.
— Missä on muu osa rykmenttiä?
— Ovat menneet tiehensä. Sanoivat, että eivät tahdo enää sotia Jasna
Góraa vastaan.
— Mitä hän sanoo? — kysyi Müller. Zbrozek käänsi kenraalille sotamiehen
sanat.
— Kysykää häneltä, minne ne ovat menneet, — sanoi kenraali.
Zbrozek toisti kysymyksen.
— Ei sitä kukaan tiedä,-vastasi sotamies. Muutamat menivät Sleesiaan.
Toiset sanoivat tahtovansa palvella Kmiciciä, sillä toista semmoista
päällikköä ei ole puolalaisten eikä ruotsalaisten joukossa.
Kun Zbrozek käänsi Müllerille nämäkin sotamiehen sanat, vaipui kenraali
ajatuksiinsa. Sellaiset miehet kuin Kuklinowskin olivat todellakin
valmiit empimättä siirtymään Kmicicin johtoon. Mutta silloin he
saattoivat olla uhkana, jollei juuri Müllerin armeijalle, niin ainakin
kuormastolle ja kulkuyhteydelle.
Vaarat kasaantuivat yhä.
Samaan suuntaan lienee ajatellut myös Zbrozek, sillä hän sanoi aivan
kuin vastaukseksi noihin Müllerin ajatuksiin:
— Varmaa on, että myrsky on nousemassa koko valtakunnassa. Kun
tuommoinen Kmicic vain huudahtaa, niin sadat ja tuhannet kerääntyvät
hänen ympärilleen, varsinkin sen jälkeen, mitä hän nyt on tehnyt.
— Ja mitä hän voittaa? — kysyi Müller.
— Teidän ylhäisyytenne muistanee, että tämä mies saattoi Chowańskin
epätoivoon, ja Chowańskilla oli kuusi kertaa niin paljon miehiä kuin
meillä. Ei yksikään kuorma tule meille, jos hän niin tahtoo, ja koska
kaikki maatilat on ryöstetty, voi leirissä syntyä nälänhätä.
— Luotatteko sotamiehiinne?
— Enemmän kuin itseeni! — sanoi Zbrozek rohkeasti ja avomielisesti.
— Kuinka? Enemmän kuin itseenne?
— Niin, sillä totta puhuen olemme saaneet tarpeeksemme tästä
piirityksestä.
— Olen varma siitä, että se pian loppuu.
— Kysymys on vain: miten? Muuten linnoituksen valloittaminen olisi nyt
yhtä suuri onnettomuus meille kuin piirityksestä luopuminen.
He olivat saapuneet riihen luo. Müller astui alas hevosen selästä,
toiset upseerit tekivät samoin, ja kaikki menivät sisälle. Sotamiehet
olivat jo ottaneet Kuklinowskin alas, asettaneet oljille ja peittäneet
loimella. Kolmen sotamiehen ruumiit olivat hänen vieressään.
— Ne on surmattu puukoilla, — kuiskasi Zbrozek.
— Entä Kuklinowski?
— Kuklinowskissa ei ole muita haavoja kuin palohaava kupeessa. Hän
on joko paleltunut kuoliaaksi tahi tukehtunut, sillä hänellä on oma
hattunsa suussaan.
— Nostakaa peite!
Sotamies nosti loimen kulmaa. Näkyviin tulivat kauheat, siniset ja
pöhöttyneet kasvot silmät pullollaan. Jäljellejääneet yksityiset
viiksien karvat törröttivät kankeina ja hengityksestä huurteisina.
Kasvot olivat niin kamalan näköiset, että Müller, vaikka olikin
tottunut näkemään monenlaisia kauhuja, peräytyi ja huusi:
— Peittäkää hänet! Tämähän on kauheata! Synkkä äänettömyys vallitsi
riihessä.
— Miksi me tänne tulimme? — kysyi Hessenin prinssi sylkäisten. — Nyt ei
käy syönti koko päivänä.
Äkkiä Müller sai jonkinmoisen raivokohtauksen, joka lähenteli
mielenvikaisuutta. Hänen kasvonsa tulivat sinisiksi, silmät
mulkoilivat, ja hän kiristeli hampaitaan. Villi verenhimo valtasi
hänet, ja hän tahtoi välttämättömästi kostaa jollekulle. Kääntyen
Zbrozekin puoleen hän huudahti:
— Missä on se sotamies, joka tiesi Kuklinowskin olevan riihessä? Tuokaa
hänet tänne! Hän on varmaankin osallinen rikokseen!
— En tiedä, onko se sotamies enää täällä! — vastasi Zbrozek. — Kaikki
Kuklinowskin miehet ovat menneet tiehensä.
— Ottakaa hänet sitten kiinni! — huusi Müller raivoissaan.
— Ottakaa itse! — huusi Zbrozek niinikään raivostuen.
Taaskin riippui aivan kuin hiuskarvasta, puhkeaisivatko ruotsalaisten
ja puolalaisten kireät välit kahakaksi. Puolalaiset painautuivat
lähemmäksi Zbrozekia ja kalisuttivat sapeleitaan.
Samassa kuului ulkoa melua, laukauksia ja kavioitten kapsetta. Riiheen
syöksähti ruotsalainen ratsuväen upseeri.
— Kenraali! — huusi hän. — Luostarista on tehty hyökkäys ulos!
Ruutihautaa laittavat louhijat on hakattu maahan! Yksi ratsuväkiosasto
on ajettu pakoon!
— Minä tulen hulluksi! — huusi Müller repien tekotukkaansa. — Ratsujen
selkään!
Hurjaa vauhtia lähdettiin heti luostaria kohti, niin että lumi sinkoili
kavioista. Sata Sadowskin ratsumiestä yhtyi joukkoon ollakseen
Müllerin apuna. Tiellä he näkivät hajoitetun ratsuväkiosaston miehiä
epäjärjestyksessä pakenemassa. Niin olivat jo tähän saakka verrattomat
ruotsalaiset sotilaat menettäneet miehuutensa! Olipa patteritkin
jätetty oman onnensa nojaan, vaikka niitä ei uhannut mikään vaara.
Muutamia pakolaisia pistivät upseerit ja ratsumiehet kuoliaiksi.
Kenraali joukkoineen saapui linnoituksen luo parahiksi nähdäkseen
hyökkääjien palaavan onnellisesti takaisin luostariin. Heidän laulunsa,
riemuhuutonsa ja naurunsa kuuluivat selvästi Müllerin korviin.
Vieläpä jotkut yksityiset sotamiehet heristelivät verisiä sapeleitaan
esikunnalle. Ruotsalaisen kenraalin vieressä olevat puolalaiset
tunsivat Zamoyskin, joka oli hyökkäysjoukon johtajana ja nyt nähtyään
esikunnan pysähtyi ja kumarsi sille kohteliaasti. Eipä kumma! Hän tunsi
olevansa jo luostarin tykkien turvissa.
Pattereilta kohosi savua, ja viheltäen lensi kuulia upseerien joukkoon.
Muutamat ratsumiehet pitelivät kupeitaan, ja vaikerrusta kuului.
— Olemme ampumalinjalla!... Takaisin! — komensi Sadowski.
Zbrozek tarttui Müllerin hevosen suitsiin.
— Kenraali, takaisin! Henki on kysymyksessä! Müller oli kuin
jähmettynyt, ei puhunut mitään ja antoi johtaa itsensä pois
kuulasateesta. Tultuaan päämajaansa hän lukitsi huoneensa eikä ottanut
koko päivänä ketään vastaan.
Silloin Wrzeszczowicz otti johdon käsiinsä ja alkoi erittäin
tarmokkaasti valmistella väkirynnäkköä. Uusia valleja luotiin,
sotamiehet olivat kallionlouhijain apuna ruutihautoja laittamassa.
Kuumeinen toiminta vallitsi koko leirissä, uusi henki näytti syntyneen
piirittäjiin.
Muutamia päiviä myöhemmin levisi ruotsalaisten leirissä ja erikoisesti
puolalaisten keskuudessa huhu, että louhijat olivat löytäneet
maanalaisen käytävän, joka johti aivan kirkon alle ja että riippui vain
kenraalin omasta tahdosta, räjähdyttäisikö hän koko luostarin ilmaan.
Rajaton riemu valtasi pakkasen, nälän ja tuloksettoman työn
näännyttämät sotamiehet.
Wrzeszczowicz oli läsnä kaikkialla, innostutti sotamiehiä, vahvisti
sata kertaa päivässä todeksi uutisen maanalaisen käytävän löytymisestä
ja pani toimeen kekkereitä.
Tuon riemun kaiku kuului lopulta luostariin asti. Salaman nopeudella
levisi muureilla tieto, että miinoja oli jo valmiina luostarin
räjähdyttämistä varten. Rohkeimmatkin masentuivat. Naiset ympäröivät
itkien priorin asunnon, ojensivat hänen näyttäytyessään lapsia häntä
kohti ja huusivat:
— Älä tuhoa viattomia!... Niiden veri tulee sinun päällesi!
Tuo sankari munkin viitassa sai elää raskaampia ja katkerampia
päiviä kuin koskaan ennen. Onneksi ruotsalaiset eivät ryhtyneet
väkirynnäkköön, koska sillä juuri tahtoivat osoittaa piiritetyille,
että eivät enää tarvitse kuulia eivätkä muita aseita, kun he kerran
voivat saavuttaa tarkoituksen sytyttämällä vain sytytyslangan. Mutta
siksipä pelko luostarissa yhä kasvoi, öisin olivat jotkut kuulevinaan
ääntä maan alta ja arvelivat ruotsalaisten siellä liikuskelevan. Suuri
osa veljeskuntaakin menetti rohkeutensa ja saapui isä Stradowskin
johdolla taivuttamaan prioria ryhtymään neuvotteluihin vihollisen
kanssa antautumisesta. Suuri osa aatelia ja sotilaita kannatti heitä.
Isä Kordecki kehoitti pitkässä ja innokkaassa puheessa munkkeja ja
aatelisia säilyttämään mielenmalttinsa. Puhe vaikuttikin. Taas palasi
sydämiin toivo, ja munkit palasivat kirkkoon, sotamiehet muureille.
Lounaisella portilla törähti torvi. Kaikki kiiruhtivat katsomaan, mitä
oli tekeillä.
Ruotsalainen sanansaattaja, toi kirjeen.
Munkit kokoontuivat neuvottelusaliin. Kirje oli Wrzeszczowiczilta, ja
siinä ilmoitettiin, että jos linnoitus ei antaudu huomiseen mennessä,
niin se räjähdytetään ilmaan.
Mutta luostarissa-olijain mielet olivat rohkeat. Olipa jo alettu
epäillä koko räjähdyttämisen mahdollisuuttakin.
— Tyhjää peloitusta! — huusivat priori ja aateliset.
— Jos niin on, niin kirjoittakaamme heille, että eivät suotta meitä
säälisi, vaan räjähdyttäisivät!
Ja niin todella kirjoitettiinkin.
Samaan aikaan sotamiehet, jotka olivat kokoontuneet kirjeen tuojan
ympärille, naureskelivat tämän peloitteluille.
— Hyvä on! — sanoivat he. — Turhaa teidän onkin meitä säästää. Pikemmin
vain menemme taivaaseen!
Se taas, joka antoi lähetille vastauskirjelmän, sanoi tälle:
— Älkää kuluttako turhaan sanoja ja aikaa!... Ahdistaahan teitä
puutekin, kun taas meillä, Jumalan kiitos, ei ole mitään hätää.
Näin meni myttyyn Wrzeszczowiczin viimeinenkin juoni. Kun vielä päivä
oli kulunut, havaittiin, miten perusteettomia uhkailut olivat olleet,
ja rauha palasi luostariin.
Joulu lähestyi. Vanha kerjäläisvaimo toi Müllerille isä Kordeckilta
kirjeen, jossa pyydettiin aselepoa. Vahdit ja upseerit nauroivat
ja pilkkasivat näin harvinaista lähettilästä, mutta kerjäläisvaimo
vastasi: — Kukaan muu ei tahtonut lähteä, koska te kohtelette
lähettiläitä kuin rosvot, mutta minä läksin leipäpalan tähden. Minulla
ei ole enää pitkä aika elettävänä maan päällä, ja teitä minä en pelkää.
Jos ette sitä usko, niin olenhan vallassanne.
Mutta hänelle ei tehty mitään pahaa, vieläpä Müller, tahtoen taas
koettaa myönnytysten vaikutusta, suostui priorin pyyntöön.
Tuli joulun aatto. Hämärän tultua valaistiin koko luostari
joulukynttilöillä. Oli tyyni ja kaunis, mutta kylmä ilta. Ruotsalaiset
sotamiehet, jotka kylmästä kohmettuneina seisoivat valleilla,
katselivat kaukaa luostarin tummille muureille, ja heidän mieleensä
muistuivat lämpimät majat kotimaassa, vaimo, lapset ja kynttilöin
koristetut kuuset, ja monesta rautaan puetusta rinnasta kohosi
kaipauksen, murheen ja epätoivon huokaus.
Mutta luostarissa istuivat piiritetyt oljilla peitettyjen pöytien
ääressä ja mursivat joululeipää. Ilo ja rauha säteili kaikkien
kasvoista, sillä jokainen aavisti, olipa melkein varmakin, että
koettelemusten aika pian on ohi.
— Huomenna taas aloitetaan pommitus, mutta se on viimeinen kerta, —
sanoivat munkit ja sotilaat. — Kenet Jumala on määrännyt kaatumaan, hän
olkoon kiitollinen, sillä joka jouluna kuolee uskon puolesta, sille
ovat taivaan portit avoinna, ja hän tulee autuaaksi.
He toivottivat toisilleen menestystä, pitkää ikää tahi taivaallista
kruunua, ja sellainen rauha täytti kaikki sydämet, kuin kaikki vaara jo
olisi ohi.
Priorin vieressä oli yksi tuoli tyhjänä. Pöydällä tämän tuolin kohdalla
oli nippu joululeipää, joka oli sidottu taivaansinisellä nauhalla.
Kun kaikki olivat istuutuneet pöytään, mutta kukaan ei käynyt tuolle
tyhjälle paikalle, sanoi Zamoyski:
— Ketä varten, kunnioitettu isä, on tuo paikka?
— Ei ketään varten, — vastasi priori, — vaan sen nuoren miehen
muistoksi, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa ja jonka sielu
nyt katsoo meitä iloiten siitä, että olemme säilyttäneet hänet
kiitollisessa muistossa.
— Totisesti! — sanoi Zamoyski. — Hänellä on nyt parempi olo kuin
meillä. Olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Kyynelet nousivat isä Kordeckin silmiin. Czarniecki sanoi:
— Vähäisempiäkin urotöitä kuin hänen mainitaan aikakirjoissa. Jos
Jumala antaa minun elää kauan ja joku minulta kysyy, kuka oli vanhan
ajan sankarien veroinen soturi, niin vastaan: Babinicz.
— Hänen nimensä ei ollut Babinicz, — sanoi priori Kordecki.
— Kuinka? Eikö ollut Babinicz?
— Olen jo kauan tietänyt hänen nimensä, mutta rippisalaisuutena. Mutta
kun hän lähti vaaralliselle retkelleen, sanoi hän minulle: »Jos kuolen,
niin saakoot tietää, kuka olen, jotta oikea maine jäisi nimelleni
ja vanhat syntini olisivat pois pyyhityt.» Hän lähti ja jäi sille
tielleen, ja siksi voin nyt ilmoittaa teille: hän oli Kmicic!
— Tuo kuuluisa Kmicic Liettuasta! — huudahti Czarniecki tarttuen
päähänsä.
— Niin! Sillä tavoin Jumalan armo muuttaa sydämet!
— Ah, nyt ymmärrän, kuinka hän saattoi ottaa suorittaakseen tuon
tehtävän. Nyt ymmärrän, mistä johtui tuo rohkeus ja miehuus, jonka
veroista ei ollut muissa! Kmicic, Kmicic! Tuo peloittava Kmicic, josta
koko Liettua kertoo!
— Tämän jälkeen hänestä ei kerro vain Liettua, vaan koko Puola!
— Hän meitä ensimmäisenä varoitti Wrzeszczowiczista!
— Hänen neuvostaan suljimme ajoissa porttimme ja ryhdyimme
valmistuksiin!
— Hän ampui ensimmäisen ruotsalaisen jousellaan!
— Ja miten monta tykkiä hän heiltä turmelikaan! Entä kuka surmasi de
Fossin?
— Entä se iso tykki! Kenen ansio on, että emme pelkää huomista
pommitusta?
— Muistelkoon jokainen kunnioittaen häntä ja ylistäköön kaikkialla
hänen nimeään, jotta oikeus tapahtuisi! — sanoi priori Kordecki. —
Suokoon Jumala hänelle iankaikkisen rauhan!
— Ja ikuinen valo loistakoon hänen ylitseen! — vastasivat kaikki yhteen
ääneen.
Mutta Czarniecki ei voinut rauhoittua, vaan hänen ajatuksensa palasivat
yhä Kmiciciin.
— Vaikka hän oli vain tavallisena sotamiehenä, — sanoi hän, — niin
hänessä oli jotakin, joka vaikutti, että johto heti siirtyi hänelle.
Minua ihmetytti usein, että miehet vapaaehtoisesti tottelivat
tuollaista poikaa. Totta puhuen hän oli päällikkö minun patterillani,
ja minä itse tottelin häntä. Kunpa edes olisin tietänyt, että se oli
Kmicic!
— Ihmetyttää minua kuitenkin, — sanoi Zamoyski, — että ruotsalaiset
eivät ole ylpeillen ilmoittaneet hänen kuolemastaan.
Isä Kordecki huokasi:
— Hän lienee lentänyt ilmaan yhdessä tykin kanssa.
— Antaisin hakata käden itseltäni, jos se palauttaisi hänet henkiin!
— huudahti Czarniecki. — Että tuommoinen mies kuin Kmicic on antanut
räjähdyttää itsensä ruudilla!
— Hän antoi henkensä puolestamme! — huokasi isä Kordecki.
— Varmaa on, — sanoi Zamoyski, — että jos tuo kolubriini vielä
olisi paikallaan patterilla, niin en näin iloisin mielin ajattelisi
huomispäivää.
— Huomenna Jumala antaa meille uuden voiton! — sanoi isä Kordecki. —
Noakin arkki ei voi hukkua vedenpaisumukseen.
Näin he puhelivat, ja sitten palasivat taas munkit kirkkoon ja
sotamiehet vartioimaan muureja ja portteja. Suurta valppautta ei
kuitenkaan tarvittu. Myöskin ruotsalaisten leirissä vallitsi tyyni
rauha, sillä heilläkin oli juhlista jaloin.
Oli ihmeen kaunis yö. Tähdet tuikkivat taivaalla vuoroin punertavina,
vuoroin sinisinä. Kuun viheriä hohde valaisi lumikenttiä linnoituksen
ja vihollisen leirin välillä. Oli niin tyyntä, että semmoista ei ollut
koko piirityksen aikana ollut.
Keskiyön aikana ruotsalaiset sotamiehet kuulivat hiljaista urkujen
hyminää, sitten yhtyivät siihen ihmisäänet, lopulta kaikki kirkon
kellot. Iloa, lohdutusta ja suurta rauhaa henki näistä sävelistä, mutta
ruotsalaisten sydämiä alkoi ahdistaa yhä suurempi alakuloisuus ja
epäilys.
Zbrozekin ja Kalińskin sotamiehet menivät lupaa pyytämättä aivan
luostarin muurien luokse. Heitä ei päästetty sisälle, koska pelättiin
salajuonia, mutta heidän sallittiin olla muurien luona. Jotkut heistä
polvistuivat lumeen, toiset nyökkäilivät surullisesti ja huokailivat
tahi löivät rintoihinsa luvaten parannusta. Kaikki kuuntelivat
hartaasti ja kyynelsilmin soittoa ja laulua.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan tukahdutti taas tykkien jyske
kaikki muut äänet. Kaikki patterit savusivat, maa tärisi, kirkon
katolle lensi kuten ennenkin pommeja, kuulia ja kranaatteja, putkiin
kiinnitettyjä tulisoihtuja, joista tippui sulavaa tinaa, ja putkettomia
tulisoihtuja, rautakappaleita ja palavia tappuroita. Ei koskaan vielä
oltu ammuttu noin taukoamatta, ei koskaan ollut semmoinen rauta- ja
tuliaalto pyyhkeillyt luostaria. Mutta ruotsalaisten tykkien joukosta
puuttui tuo kolubriini, joka yksinään kykeni tuottamaan niin suuria
vaurioita, että väkirynnäkkö olisi ollut mahdollinen.
Muuten piiritetyt jo olivat niin tottuneet tähän kaikkeen, että
jokainen tarkoin tiesi tehtävänsä ja puolustus sujui ilman komennuksia.
laukauksiin vastattiin laukauksilla, jotka yleensä olivat vielä
paremmin tähdättyjä.
Illemmalla lähti Müller katsomaan auringon viimeisten säteitten valossa
pommituksen tuloksia, ja hänen katseensa sattui kirkon torniin, joka
seisoi rauhallisena, taustanaan sininen taivas.
— Tämä luostari seisoo iankaikkisesta iankaikkiseen! — huudahti hän
kiivaasti.
— Amen! — sanoi Zbrozek tyynesti.
Illalla kokoontuivat upseerit kenraalin päämajaan neuvotteluun
tavallista synkempinä. Müller aloitti keskustelun.
— Tämänpäiväinen pommitus, — sanoi hän, — ei ole tuottanut mitään
tuloksia. Ruutimme alkaa loppua, miehistö on sulanut puoleen
alkuperäisestä, ja jäljelläolevatkin ovat haluttomia eivätkä usko
voittoon. Ruokavarastoja meillä ei ole, emmekä voi toivoa saavamme
apujoukkoja.
— Ja luostari seisoo yhtä vakavasti paikallaan kuin ensimmäisenä
piirityspäivänä! - lisäsi Sadowski.
— Mitä meille jää? — Häpeä...
— Olen saanut käskyn, — sanoi kenraali, — että joko selvittäisin
nopeasti loppuun tämän asian tahi vetäytyisin pois ja menisin Preussiin.
— Mitä jää tehtäväksemme? — toisti Hessenin prinssi.
Kaikkien katseet kääntyivät Wrzeszczowicziin. Tämä sanoi:
— Pelastaa kunnia!
Müller naurahti katkonaisesti ja käheästi aivan kuin olisi kiristellyt
hampaitaan.
— Herra Wrzeszczowicz tahtoo opettaa meitä herättämään kuolleita! —
sanoi hän.
Wrzeszczowicz ei ollut kuulevinaan.
— Kunniansa ovat pelastaneet ainoastaan kaatuneet! — sanoi Sadowski.
Müller alkoi tulistua.
— Ja tuo luostari seisoo yhä tuolla?... tuo Jasna Góra, tuo
kanakoppi?... Eikä minun ole onnistunut sitä valloittaa?... Ja mekö
peräydymme? Näenkö minä unta?
— Tuo luostari seisoo yhä, — toisti Hessenin prinssi, — ja meidän on
pakko peräytyä... voitettuina!...
Syntyi jonkin aikaa kestävä äänettömyys. Näytti siltä, kuin kenraali ja
upseerit olisivat tunteneet jonkinmoista hurjaa nautintoa ajatellessaan
omaa nöyryytystään ja häpeäänsä.
Sitten ryhtyi Wrzeszczowicz puhumaan selvästi ja painokkaasti:
— Usein on tapahtunut, että piiritetty linnoitus on maksanut lunnaita
piirittäjille, ja nämä ovat poistuneet voittajina, sillä se, joka
maksaa, tunnustaa siten itsensä voitetuksi.
Upseerit, jotka alussa olivat kuunnelleet puhujaa välinpitämättöminä ja
ylimielisinä, alkoivat nyt kuunnella tarkemmin.
— Antaa luostarin maksaa meille jonkinmoiset lunnaat, — jatkoi
Wrzeszczowicz. — Silloin ei sanota, että emme voineet sitä valloittaa,
vaan sanotaan, että emme tahtoneet.
— Mutta suostuvatko he? — kysyi Hessenin prinssi.
— Takaan sen päälläni, — sanoi Weyhard, — ja enemmälläkin:
sotilaskunniallani!
— Se ei ole mahdotonta, — sanoi äkkiä Sadowski. — Olemme saaneet
kylliksemme tästä piirityksestä, mutta niin on heidänkin laitansa. Mitä
teidän ylhäisyytenne tästä ajattelee?
Müller kääntyi Wrzeszczowiczin puoleen:
— Monta raskasta hetkeä, raskaampaa kuin koskaan elämässäni, on minulle
tuottanut teidän neuvojenne seuraaminen, herra kreivi, mutta tästä
viimeisestä olen teille kiitollinen.
Kaikki huokasivat helpotuksesta. Todellakaan ei enää voinut olla
kysymystä muusta kuin kunnian pelastamisesta.
Seuraavana päivänä kokoontuivat upseerit miehissä kuulemaan priori
Kordeckin vastausta Müllerin kirjeeseen, jossa esitettiin lunnaitten
maksamista ja joka oli lähetetty varhain aamulla.
Saatiin odottaa kauan. Müller koetti olla iloisen näköinen, mutta hänen
iloisuutensa vaikutti teennäiseltä. Ei yksikään upseereista voinut
istua paikallaan. Kaikkien sydämet löivät rauhattomasti.
Hessenin prinssi ja Sadowski seisoivat ikkunan luona ja keskustelivat
matalalla äänellä.
— Mitä luulette? Suostuvatko he? — kysyi edellinen.
— Kaikki puhuu suostumisen puolesta. Kenpä ei haluaisi vapautua
tämmöisestä kauheasta vaarasta muutaman tuhannen taalerin hinnasta,
etenkin kun munkeilla ei ole tahi ainakaan ei pitäisi olla maallisen
kunnian himoa eikä sotilaallisia kunniakäsityksiä. Pelkään vain
kenraalin pyytäneen liikaa.
— Paljonko hän määräsi?
— Neljäkymmentätuhatta taaleria munkeilta ja kaksikymmentätuhatta
aatelisilta! No, pahimmassa tapauksessa he tinkivät.
— Suostukaamme, Jumalan tähden suostukaamme! Jos tietäisin heidän
olevan rahan puutteessa, niin tarjoaisin omistani, kunhan päästäisivät
meidät kunnialla menemään.
— Sanonpa teidän ylhäisyydellenne, että vaikka tällä kertaa pidän
Wrzeszczowiczin neuvoa hyvänä ja luulen heidän maksavan lunnaat,
niin olen kuitenkin semmoisessa kuumeessa, että kestäisin mieluummin
kymmenen taistelua kuin tämän odotuksen.
— Uh, olette oikeassa! Mutta tuo Wrzeszczowicz... hän voi vielä päästä
korkealle...
— Vaikka hirsipuuhun!
Keskustelijat eivät arvanneet oikein. Kreivi Weyhard Wrzeszczowiczia
odotti vielä kaameampi kohtalo.
Heidän keskustelunsa keskeytti laukausten jyrinä.
— Mitä tämä on? lannoituksesta ammutaan?! huudahti Müller.
Hän hyppäsi paikaltaan ja riensi ulos.
Toiset juoksivat ulos hänen jäljessään ja alkoivat kuunnella.
Säännöllisten laukausten ääni kuului todellakin linnoituksesta.
— Mitä ihmettä tämä on?... Tappelevatko he siellä keskenään vai mitä?
En käsitä! — huusi Müller.
— Minä selitän asian teidän ylhäisyydellenne! — sanoi Zbrozek. — Nyt on
Tapanin päivä, ja nuo ovat kunnialaukauksia Zamoyskien, isän ja pojan,
kunniaksi.
Samassa kuului linnoituksesta eläköönhuutoja ja niiden jälkeen taas
laukauksia.
— Niillä on runsaasti ruutia! — sanoi Müller nyreänä. — Se on uusi
letkautus meille.
Mutta hän oli saava vielä toisen ja kipeämmin koskevan letkautuksen.
Ruotsalaiset sotamiehet olivat jo niin läpeensä kyllästyneitä ja
miehuutensa menettäneitä, että lähimpiä pattereita vartioivat joukot
nuo laukaukset kuultuaan pakenivat suin päin.
Müller näki kokonaisen rykmentin parhaita smoolantilaisia
tarkka-ampujia epäjärjestyksessä sivuuttavan hänen päämajansa. Hän
kuuli myös upseerien tätä katsellessaan sanovan toisilleen:
— On, on kuin onkin jo aika lähteä täältä!
Vähitellen kaikki taas rauhoittuivat, mutta kiusallinen vaikutelma jäi
jäljelle. Kenraali ja upseerit palasivat taas sisälle ja odottivat
kärsimättömästi. Yksinpä Wrzeszczowiczinkin tähän saakka liikkumattomat
kasvot ilmaisivat levottomuutta.
Viimein kuului eteisestä kannusten kilinää, ja sisälle tuli
torvensoittaja posket punaisina pakkasesta ja viikset kuurassa.
— Vastaus luostarista! — sanoi hän antaen värilliseen vaatteeseen
laitetun, nuoralla kiinni köytetyn käärön.
Müllerin kädet vapisivat, ja hän olisi mieluummin leikannut nuoran
poikki kuin ryhtynyt hitaasti aukomaan solmuja. Parikymmentä silmää oli
tähdättynä kääröön, upseerit tuskin uskalsivat hengittää.
Kenraali kiersi auki käärön, ja pöydälle putosi nippu joululeipiä.
Silloin hän kalpeni, ja vaikka selitykset olivat tarpeettomat, niin hän
sanoi:
— Puolalaista joululeipää!
— Eikö muuta? — kysyi joku joukosta.
— Ei mitään muuta! — vastasi kenraali kuin kaiku.
Syntyi hiljaisuus, jota keskeytti vain silloin tällöin läähätys,
hampaiden kiristys tahi sapelin kalina.
— Herra Wrzeszczowicz! — sanoi Müller uhkaavalla äänellä.
— Hän ei ole täällä! — vastasi yksi upseereista. Ja taas syntyi
äänettömyys.
Sen sijaan seuraavana yönä oli liikettä leirissä. Heti pimeän tultua
alkoi kuulua komentosanoja, suurten ratsumiesjoukkojen liikehtimistä,
jalkaväen säännöllistä astuntaa, hevosten hirnumista, kuormien ratinaa,
tykkien kumeata kolinaa, aseitten kalinaa, puheen sorinaa ja huutoja.
— Alkaneeko aamulla taas uusi hyökkäys? — kyselivät vahdit porteilla.
Mutta he eivät voineet nähdä mitään, sillä illalla oli taivas mennyt
pilveen ja alkoi sataa runsaasti lunta. Suuret, valkoiset lumihiutaleet
peittivät kaikki näkyvistä. Kello viiden tienoissa aamulla vaikenivat
kaikki äänet, mutta lunta putoili yhä tiheään. Muureille ja sen
sakaroille syntyi uusia muureja ja uusia sakaroita. Lumi peitti koko
luostarin ja kirkon aivan kuin kätkeäkseen sen hyökkääjien katseilta ja
suojellakseen sitä tuliammuksilta.
Viimein alkoi päivä sarastaa. Kellot olivat jo kutsuneet
aamurukoukseen, kun eteläisellä portilla vartioivat sotamiehet kuulivat
hevosen hirnuntaa. Portin edustalla seisoi talonpoika aivan lumisena.
Hänen takanaan oli matala, puinen reki, jonka eteen oli valjastettu
laiha hevoskaakki.
Talonpoika alkoi hakata käsiään yhteen, hyppiä jalalta toiselle ja
huutaa:
— Avatkaa, hyvät ihmiset!
— Kuka siellä? — kysyttiin muurilta.
— Omaa väkeä, Dzbowista!... Toin kunnioitettaville isille vähän
metsänriistaa.
— Kuinka ruotsalaiset ovat päästäneet sinut tulemaan?
— Mitkä ruotsalaiset?
— Jotka piirittävät luostaria.
— Oh, ei siellä ole enää yhtään ruotsalaista!
— Kiitetty olkoon Jumala! Ovatko he menneet pois?
— Ei näy enää jälkiäkään lumen alta!
Tiellä näkyi nyt joukko porvareita ja talonpoikia, kuka hevosella, kuka
jalan. Joukossa oli naisiakin, ja kaikki huusivat jo kaukaa:
— Ruotsalaiset ovat poissa! Ruotsalaiset ovat poissa!
— Ne ovat menneet Wjeluniin!
— Avatkaa portit! Ei siellä leirissä ole ainoatakaan miestä.
— Ruotsalaiset ovat menneet pois! Ruotsalaiset ovat menneet pois! —
alettiin huutaa muureilla, ja salaman nopeudella levisi tämä tieto.
Sotamiehet riensivät kirkonkellojen luo ja alkoivat soittaa niitä.
Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, tuli esille kammioista,
asunnoista, kirkosta.
Uutinen kulki suusta suuhun, Luostarin piha oli täynnä munkkeja,
aatelia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Riemuhuudot kaikuivat.
Toiset juoksivat muureille katsomaan tyhjää leirin sijaa, toiset
purskahtelivat nauruun tahi itkuun.
Jotkut eivät vielä ottaneet uskoakseen. Mutta talonpoikia ja porvareita
saapui suurin joukoin, ja nämä vahvistivat uutisen todeksi.
Iloisina ja laulellen niitä tuli Częstochowosta ja lähikylistä sekä
metsistä. Yhä uusia huhuja liikkui. Kaikki olivat nähneet ruotsalaisten
poistumisen ja tiesivät, minne nämä olivat menneet.
Muutamia tunteja myöhemmin oli rinne ja mäen juuri täynnä väkeä.
Luostarin portit olivat selkoselällään kuten ennen sotaa. Kaikki kellot
soivat soimistaan. Niiden riemuitsevat kumahdukset lensivät kauas, ja
ne kuuli koko Puola.
Lumi peitti näkyvistä ruotsalaisten jäljet.
* * * * *
Keskipäivällä samana päivänä oli kirkko täpötäynnä kansaa. Isä Kordecki
itse toimitti jumalanpalveluksen, ja väkijoukosta tuntui, kuin
alttarilla olisi seisonut enkeli ja kuin hänen sielunsa messun sävelten
kantamana suitsutuksen savupilvien mukana olisi kohonnut Kaikkivaltiaan
valtaistuimen luo kiitosta veisaamaan.
Tykkien jyrinä ei enää tärisyttänyt muureja eikä ikkunain ruutuja, eikä
rappaus irtautunut savupilvinä seinistä. Laukausten pamahdukset eivät
keskeyttäneet rukouksia eikä sitä kiitoshymniä, jonka vanha priori
aloitti kansan riemuitessa ja itkiessä:
_»Te Deum laudamus!»_