Näihin aikoihin antoi myös ankara Arvid Wittenberg kuulla itsestään.
Korkea-arvoinen upseeri toi luostariin hänen ankarasävyisen kirjeensä,
jossa isiä käskettiin luovuttamaan luostari Müllerille. »Muussa
tapauksessa», — kirjoitti Wittenberg, — »jos jatkatte vastarintaa
ettekä tahdo antautua mainitulle kenraalille, saatte olla vakuutetut,
että teitä odottaa ankara rangaistus, joka on oleva muille
varoitukseksi. Syyttäkää siitä itseänne.»
Saatuaan tämän kirjeen isät päättivät entiseen tapaan vitkastella
esittäen joka päivä uusia vaikeuksia. Taas alkoi kulua päivä toisensa
jälkeen, joina oli vuoroin tykkitulta, vuoroin neuvotteluja.
Müller ilmoitti, että hän vain suojellakseen luostaria sotarosvoilta
lähettää sinne omia sotilaitaan varusväeksi.
Isät vastasivat, että koska heidän oma varusväkensä oli osoittautunut
riittäväksi suojelemaan heitä niin mahtavaa päällikköä vastaan kuin
herra kenraali oli, niin se sitä paremmin riittää rosvojoukkoja
vastaan. He pyysivät Mülleriä kaiken nimessä, mikä on pyhää, poistumaan
Wieluniin tahi minne vain halusi. Mutta ruotsalaisten kärsivällisyys
oli lopussa. Tuo piiritettyjen nöyryys, kun he samalla kertaa pyysivät
armahdusta ja ampuivat sitä ahkerammin tykeillään, sai sekä päällikön
että sotajoukon raivostumaan.
Müller ei aluksi voinut käsittää, miksi tämä yksi paikka puolustautui,
kun koko maa alistui, mikä voima sitä ylläpiti, mikä toivo sai munkit
itsepintaisesti jatkamaan taistelua, mihin he sillä pyrkivät.
Mutta aika toi näihin kysymyksiin yhä selvemmät vastaukset. Vastarinta,
joka alkoi täällä, levisi kuin palo.
Vaikka kenraali ei ollutkaan kovin teräväpäinen, niin hän lopulta
kuitenkin ymmärsi, mihin priori Kordecki pyrki, ja muuten sen selitti
hänelle myös Sadowski: ei ollut kysymys tästä kalliolle rakennetusta
pesästä, ei Jasna Górasta, ei luostarin aarteista eikä munkkien
turvallisuudesta, vaan kysymys oli koko valtakunnasta. Müller ymmärsi,
että tuo hiljainen munkki tiesi mitä teki, että hän oli tietoinen
kutsumuksestaan, että hän oli noussut kuin profeetta ollakseen
maalle esimerkkinä, huutaakseen mahtavalla äänellä itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään: _sursum corda_! — herättääkseen joko voitollaan
tahi kuolemallaan ja uhrautumisellaan nukkuvat unesta, puhdistaakseen
syntiset, synnyttääkseen valon pimeyteen.
Tämän käsitettyään tuo vanha soturi suorastaan pelästyi sekä noita
vastustajiaan että omaa tehtäväänsä. Äkkiä tuo »kanakoppi» oli
muuttunut jättiläiskokoiseksi vuoreksi, jota titaani puolusti, mutta
itse tunsi kenraali kutistuvansa aivan pieneksi, ja ensikerran elämässä
hänestä hänen armeijansa näytti olevan vain kourallinen vähäpätöisiä
matoja. Kuinka he voivat kohottaa kätensä tuommoista peloittavaa ja
salaperäistä voimaa vastaan? Müller vapisi, ja epäilys hiipi hänen
sydämeensä. Tietäen, että häntä syytettäisiin kaikesta, hän alkoi itse
etsiä semmoista, jonka niskoille voisi vierittää syyn, ja hänen vihansa
kohdistui ensi sijassa Wrzeszczowicziin. Leirissä syntyi hankausta ja
alettiin katsoa karsaasti toisiaan. Piiritystyö kärsi siitä.
Mutta Müller oli siinä määrin tottunut koko elämänsä ajan mittaamaan
ihmisiä ja oloja omalla sotilaallisella mittapuullaan, että hän toisin
ajoin vielä lohdutti itseään ajattelemalla linnoituksen lopulta
antautuvan. Eikä inhimillisesti katsoen asia voinut muuten ollakaan.
Olihan Wittenberg lähettänyt hänelle kuusi kappaletta kaikkein
järeimpiä tykkejä, jotka jo Krakovan edustalla olivat osoittaneet,
mihin ne kelpasivat.
— Hiisi vieköön! — ajatteli Müller. — Tuommoiset muurit eivät kestä
näitä tykkejä, ja kun tuo kauhujen ja taikakeinojen tyyssija palaa
poroksi, niin asiat kääntyvät toiselle tolalle ja koko maa rauhoittuu.
Tuli päivä, jolloin nuo suuret tykit ensikerran alkoivat toimia,
luostarin kirkossa oli parhaillaan aamujumalanpalvelus, kun äkkiä
tavattoman voimakas pamahdus pani ilman väräjämään, kirkon ikkunain
ruudut tärisivät ja muutamat niistä putosivat kivilattiaan särkyen
sirpaleiksi, ja koko kirkon täytti tomupilvi, jonka synnytti rappauksen
irtautuminen.
Alkoi kauhea tykkituli, jommoista piiritetyt eivät vielä olleet
nähneet. Jumalanpalveluksen päätyttyä syöksyivät kaikki muureille ja
katoille. Edelliset hyökkäykset olivat olleet vain viatonta leikkiä
tämän kamalan tuli- ja rautasateen rinnalla.
Pienemmät tykit säestivät isojen pauhua. Läpi ilman lenteli
jättiläiskokoisia kuulia, kranaatteja, tervassa kasteltuja riepuja,
palavia tulisoihtuja, pitkiä tuliviiruja. Kuusikolmatta naulaa
painavat kuulat murskasivat muurien sakarat, tekivät lovia seiniin,
tempasivat irti muurilaastia ja tiilikiviä. Luostaria ympäröivät muurit
alkoivat siellä täällä halkeilla ja uhkasivat luhistua. Tuli tarttui
rakennuksiin.
Tornissa olijat tunsivat sen perustusten huojuvan. Myöskin kirkko
tärisi, ja muutamilla alttareilla kynttilät putoilivat kynttiläjaloista.
Vesi, jota suuret määrät valeltiin palaviin paikkoihin, tulisoihdut,
muurisavi ja kranaatit muodostivat niin sakeita savu- ja tomupilviä,
että ne pimittivät päivän valon. Rakennuksissa ja muureissa syntyi yhä
uusia vaurioita. Huuto »Palaa!» kaikui yhä useammin kesken tykkien
paukkeen ja kuulien vinkunan. Pohjoisosassa linnoitusta särkyi kaksi
pyörää tykistä, ja yksi tykki vaikeni kokonaan. Tulikuula putosi
talliin, tappoi kolme hevosta ja sytytti koko rakennuksen. Ei vain
kuulia, vaan kranaatin sirpaleitakin putoili tiheään kuin sadepisaroita
katoille, torneihin ja muureille.
Kohta alkoi kuulua myös haavoittuneitten vaikertelua. Omituinen
sattuma oli, että kaatui kolme miestä, joiden jokaisen nimi oli Jan.
Tämä pelästytti muita samannimisiä, mutta yleensä puolustus oli
hyökkäyksen arvoinen. Myös naiset, lapset ja vanhukset ottivat osaa
taisteluun. Sotamiehet seisoivat pelottomina muureilla savussa, tulessa
ja kuulasateessa ja vastasivat vimmatusti vihollisen tuleen. Toiset
siirtelivät tykkejä paremmin suojattuihin paikkoihin, toiset täyttivät
muurien lovia kivillä, pölkyillä ja mullalla.
Naiset hajalla hapsin ja kasvot hehkuvina osoittivat esimerkiksi
kelpaavaa uljuutta. Nähtiin semmoisiakin, jotka vesiämpäri kädessä
juoksivat räjähtämäisillään olevien kranaattien jälkeen. Innostus
kasvoi hetki hetkeltä aivan kuin ruudin haju, savu, tykkien jyrinä
ja tulenliekit olisivat sitä kiihoittaneet. Kaikki toimivat ilman
komennusta, sillä ihmisääni hukkui tuohon kauheaan pauhuun. Vain laulu
kirkosta kuului yli tykkien jyskeenkin.
Keskipäivän aikaan tuli lakkasi. Kaikki huoahtivat, mutta samassa
pärisi rumpu portin edustalla ja Müllerin lähetti kysyi, joko munkit
olivat saaneet tarpeekseen ja antautuivatko he heti. Priori Kordecki
vastasi, että he tahtoivat harkita asiaa huomiseen. Heti kun Müller sai
tiedon vastauksesta, alkoi hyökkäys uudelleen entistä rajumpana.
Tavan takaa lähestyi sankkoja jalkaväkijoukkoja kallion juurelle aivan
kuin ne aikoisivat yrittää väkirynnäkköä, mutta, tykkien ja muskettien
tuli sai heidät aina peräytymään nopeasti ja epäjärjestyksessä. Ja
niinkuin hyökyaalto huuhdeltuaan rantaa ja vetäydyttyään takaisin
jättää rantahiekalle särkyneitä simpukankuoria ja näkinkenkiä, samoin
ruotsalaiset joka kerran peräytyessään jättivät rinteelle makaamaan
kaatuneita sotamiehiä.
Müller antoi pommittaa nimenomaan muureja, joitten vastustuskyky oli
heikoin. Sinne tänne syntyikin aikamoisia aukkoja, ei kuitenkaan niin
suuria, että jalkaväki olisi voinut tunkeutua niistä sisälle. Äkkiä
sattui tapaus, joka sai pommituksen keskeytymään.
Oli jo illansuu. Suuren tykin ääressä seisoi ruotsalainen tykkimies
sytytin kädessä ja aikoi juuri laukaista tykin, kun luostarista
ammuttu kuula sattui hänen rintaansa. Kuula ei kuitenkaan tullut
täydellä voimalla, vaan oli ponnahtanut vallin reunassa olevasta
jäätiköstä ja paiskasi senvuoksi vain miehen sytyttimineen muutaman
askelen päähän nurin. Sytytin putosi avonaiseen laatikkoon, joka oli
puolillaan ruutia. Kauhea pamaus kuului ja koko valli peittyi savuun.
Savun hälvettyä huomattiin viiden tykkimiehen saaneen surmansa ja
tykin pyörien vahingoittuneen. Pelästys valtasi muut sotamiehet. Tämän
patterin täytyi lopettaa ampuminen, ja kun sankka sumu alkoi täyttää
ilman, loppui ampuminen muuallakin. Seuraava päivä oli sunnuntai.
Luterilaiset papit toimittavat valleilla jumalanpalveluksen, ja tykit
olivat vaiti. Müller antoi taas kysyä munkeilta, eivätkö nämä jo
olleet saaneet kyllikseen. Vastattiin, että oltiin valmiita kestämään
enemmänkin.
Luostari oli kuitenkin kärsinyt melkoisia vaurioita. Paitsi että
ihmishenkiä oli mennyt, huomattiin muurienkin monin paikoin
vioittuneen. Pahinta jälkeä oli tehnyt eräs iso tykki linnoituksen
eteläpuolella. Se oli siinä määrin särkenyt muuria, että oli helppo
käsittää suurimman osan muuria luhistuvan parissa päivässä, jos
pommitus vielä jatkuu. Aukkoja ei käynyt enää tukkiminen, ja priori
Kordecki katseli huolestuneena hävitystä.
Maanantaina alkoi pommitus uudelleen, ja suuret tykit jatkoivat
hävitystyötään. Mutta ruotsalaisillakin oli monenlaisia
vastoinkäymisiä. Illalla sai surmansa Müllerin sisarenpoika, jota
kenraali rakasti kuin omaa lastaan ja jolle hän oli aikonut jättää
perinnöksi nimensä, sotamaineensa ja omaisuutensa. Mutta tämä vain yhä
enemmän raivostutti vanhaa kenraalia.
Eteläinen muuri oli jo niin puhkottu, että yöllä ryhdyttiin
valmistelemaan väkirynnäkköä. Jotta jalkaväki voisi turvallisemmin
lähestyä, käski Müller rakentaa yön pimeydessä joukon pieniä valleja
aina kallion juurelle asti. Mutta yö olikin valoisa, ja lumen hohde
kavalsi vihollisen toimet. Luostarin tykit hajoittivat työntekijäin
joukon.
Päivän sarastaessa huomasi Czarniecki, että piirityskone oli saatu
asetetuksi aivan muurin luo. Luostarin tykit särkivät sen helposti, ja
samalla sai surmansa niin suuri määrä miehiä, että päivää olisi voitu
nimittää voiton päiväksi luostarille, jos ei suuri tykki olisi yhä
jatkanut tuhoisaa toimintaansa.
Seuraavana päivänä oli leuto sää ja sumu niin sakeata, että munkit
pitivät sitä paholaisen aikaansaamana. Ei voinut nähdä piirityskoneita
eikä piirittäjäin puuhia. Ruotsalaiset tulivat aivan luostarin muurien
luo. Kun priori illalla tapansa mukaan teki kierroksen muureilla, vei
Czarniecki hänet syrjään ja sanoi:
— Pahalta näyttää, kunnioitettu isä! Muurimme ei kestä kauempaa kuin
yhden päivän.
— Kenties sumu estää heitä ampumasta, — vastasi isä Kordecki. — Sillä
välin me jotenkuten korjaamme vauriot.
— Ei pimeyskään haittaa, sillä kun tykki on oikein suunnattu, niin se
jatkaa pilkkopimeässäkin hävitystyötään, ja muurimme hajoaa yhä enemmän.
— Me panemme toivomme Jumalaan ja Pyhään Neitsyeen.
— Niinpä kyllä! Mutta mitä, jos tekisimme hyökkäyksen ulos? Vaikka
menettäisimmekin miehiä, niin se kannattaisi, jos saisimme tuon
helvetin lohikäärmeen vaikenemaan.
Samassa häämötti läpi sumun jotakin, ja Babinicz ilmestyi puhelevien
viereen.
— Katselin, kutka keskustelevat, mutta kasvoja ei voi erottaa kolmen
askelen päähän, — sanoi hän. — Hyvää iltaa, kunnioitettu isä! Mistä on
kysymys?
— Puhumme tuosta suuresta tykistä. Herra Czarniecki neuvoo tekemään
hyökkäyksen ulos. Tämän sumun on saatana levittänyt... Olen jo käskenyt
manaamaan pahoja henkiä.
— Rakas isä! — sanoi Andrzej. — Siitä saakka kuin tuo kolubriini on
alkanut paukutella muuriamme, olen ajatellut ainoastaan sitä, ja eräs
tuuma on noussut mieleeni... Uloshyökkäyksestä ei ole hyötyä... Mutta
menkäämme jonnekin sisälle, niin selitän teille suunnitelmani.
— Hyvä! — sanoi priori. — Tulkaa minun kammiooni.
Kohta he istuivat honkaisen pöydän ääressä priorin köyhässä kammiossa.
Isä Kordecki ja Czarniecki katselivat tutkivasti Babiniczin nuorekkaita
kasvoja. Tämä lausui:
— Tässä ei uloshyökkäys auta ollenkaan. He huomaavat meidät ja
karkoittavat pois. Tässä on yhden miehen tehtävä se, mitä on tehtävissä.
— Mitä tarkoitatte? — kysyi Czarniecki.
— Yhden miehen on mentävä ja särettävä tuo tykki ruudilla. Sen voi
tehdä tämmöisen pimeyden vallitessa. Parasta olisi mennä valepuvussa.
Meillä on takkeja, jotka muistuttavat ruotsalaisten pukuja. Jos ei ole
muuta neuvoa, niin hiipiköön ruotsalaisten keskuuteen. Jos taas sillä
puolen vallia, mistä tuon tykin kita ammottaa, ei ole miehiä, niin sitä
parempi.
— Hyvä Jumala!... Mitä tuo yksi mies voi tehdä?
— Tarvitsee vain panna tykin suuhun pussi ruutia, josta riippuu rihma,
ja sytyttää se rihma. Kun ruuti räjähtää, niin tykki menee helv...
tahdoin sanoa menee kappaleiksi.
— Minusta tuuma näyttää mahdottomalta, — sanoi isä Kordecki. — Kuka
ensiksikin ottaa sen tehdäkseen?
— Eräs huimapää, — sanoi Andrzej, — mutta päättäväinen mies, nimeltä
Babinicz.
— Niinkö? — huudahtivat isä Kordecki ja Czarniecki yht'aikaa.
— Miksikä ei, kunnioitettu isä! Olenhan teille ripissä tunnustanut
kaikki kolttoseni, ja niitten joukossa oli pahempiakin kuin mitä nyt
suunnittelen. Kuinka voitte epäilläkään, että minä en sitä tekisi?
Ettekö tunne minua?
— Siinä on sankari, siinä on miesten mies, totisesti! — huudahti
Czarniecki.
— Osoittakaa toinen _remedium_, niin en mene! — sanoi Kmicic. — Mutta
minusta tuntuu, että voin saada jotakin toimeen. Muistakaa sekin,
että minä puhun saksaa niin sujuvasti kuin olisin ollut kauppiaana
Danzigissa. Se merkitsee paljon, ja jos minulla on valepuku, niin
heidän ei ole helppo huomata, että en ole heidän väkeään. Luulen,
että siellä ei kukaan seiso tykin suun edessä ja että saan tekoni
suoritetuksi ennenkuin he huomaavatkaan.
— Herra Czarniecki, mitä te ajattelette tästä? — kysyi priori äkkiä.
— On yksi mahdollisuus sadasta selviytyä hengissä tuommoisesta
yrityksestä, — sanoi Czarniecki, — mutta _audaces fortuna juvat_!
— Olen ollut vaarallisemmissakin hommissa, — sanoi Kmicic, — ja luulen
tästäkin selviytyväni, sillä minulla on yleensä hyvä onni. Mutta,
rakastettu isä, miten suuri onkaan erotus! Ennen menin vaaraan vain
turhamaisuudesta, tyhjästä kunnianhimosta, mutta nyt Pyhän Neitsyen
takia. Jos menettäisinkin henkeni, jota en luule, niin voiko kuolla
kunniakkaammin kuin tämmöisessä toimessa? Isä Kordecki oli kauan vaiti
ja lausui lopuksi:
— Minä estäisin lähtösi pyynnöilläni ja taivuttamalla mieltäsi, jos
sinä tavoittelisit vain omaa kunniaasi. Mutta sinä olet oikeassa siinä,
että nyt on kysymys Pyhästä Neitsyestä, tästä pyhästä paikasta ja koko
maasta. Ja tulitpa onnellisesti takaisin, poikani, tahi uhrasitpa
henkesi, niin saavutat kunnian, onnen ja autuuden. Vastoin sydämeni
ääntä sanon siis: mene, minä en pidätä sinua!... Rukouksemme ja Jumalan
suojelus sinua seuraavat.
— Niitten seuraamina kuljen turvallisena ja kuolen mielelläni!
— Tule takaisin, sinä Jumalan soturi, tule onnellisesti takaisin,
sillä me rakastamme sinua suuresti! Pyhä Rafael ohjatkoon askeleitasi,
lapseni, rakas poikani!
— Niinpä ryhdyn heti valmistuksiin! — sanoi Andrzej iloisesti syleillen
pappia. — Pukeudun ruotsalaiseen tapaan nahkahaarniskaan ja otan
jalkaani pitkävartiset saappaat sekä pistän mukaani pussin ruutia.
Mutta pahojen henkien manaus te, kunnioitettu isä, siirtäkää hieman
tuonnemmaksi, sillä joskin pimeys hyödyttää ruotsalaisia, niin se on
hyödyksi minullekin.
— Etkö tahdo ripittäytyä ennen lähtöäsi?
— Kuinkas muuten! Ilman sitä en lähtisi, sillä silloin pääsisi piru
kimppuuni.
— Tee sitten se ensiksi.
Czarniecki poistui kammiosta, ja Kmicic polvistui papin eteen
tunnustamaan syntejään. Sitten hän iloisena kuin lintu lähti
suorittamaan matkavalmistuksia.
Paria tuntia myöhemmin, keskellä yötä, hän kolkutti uudelleen priorin
kammion ovea. Myös Czarniecki oli siellä häntä odottamassa.
Tämä ja priori tuskin tunsivat Kmiciciä, siinä määrin tämä oli
muuttunut ruotsalaisen näköiseksi. Viikset hän oli kiertänyt pystyyn,
niin että niiden terävät päät lähentelivät silmiä, hattu oli
kallellaan, ja hän oli kuin ilmetty ylhäinen ruotsalainen upseeri.
— Totisesti, käsi tarttuu pakostakin miekkaan, kun hän ilmestyy
näkyviin! — sanoi Czarniecki.
— Ottakaa pois kynttilä! — huudahti Kmicic. — Näytän teille jotakin!...
Kun isä Kordecki kiireesti oli siirtänyt pois kynttilän, niin Kmicic
pani pöydälle pitkulaisen, miehen käsivarren paksuisen pussin, joka oli
valmistettu tervatusta kankaasta ja täytetty ruudilla. Toisessa päässä
riippui pitkä nuora, jonka pinnalla oli tulikiveä.
— Kas niin! — sanoi hän. — Kun työnnän tämän sen ison tykin kitaan ja
sytytän langan, niin tykki räjähtää rikki!
— Itse Lucifer räjähtäisi! — huudahti Czarniecki. Mutta sitten hän
muisti, että pahan hengen nimeä ei pitäisi mainita, ja pani käden
suunsa eteen.
— Millä sinä sytytät langan? — kysyi priori Kordecki.
— Siinä onkin koko yrityksen _periculum_, sillä minun on iskettävä
tulta. Minulla on piikivi ja tulukset kunnossa, mutta tulen iskeminen
synnyttää ääntä ja voi tulla huomatuksi. Lanka luullakseni ei sammu,
ja tuskin he sitä huomaavatkaan ajoissa, mutta he saattavat ajaa minua
takaa enkä minä voi paeta suoraan luostariin.
— Minkätähden? — kysyi priori.
— Koska räjähdys tappaisi minut. Heti kun lanka syttyy, on minun
juostava syrjään minkä käpälät kestää ja noin puolen sadan askelen
päässä heittäydyttävä maahan jonkin vallin suojaan. Vasta räjähdyksen
jälkeen voin lähteä pyrkimään luostaria kohti.
— Jumalani, miten paljon vaaroja! — huokasi priori luoden silmänsä
taivasta kohti.
— Rakas isä, olen niin varma paluustani, että minun ei edes ole
ikävä erota teistä. Voikaa hyvin ja rukoilkaa Jumalalta menestystä
yritykselleni. Saattakaa vain minua portille.
— Aiotteko siis heti lähteä? — kysyi Czarniecki.
— Olisiko minun odotettava päivän koittoon? Rakas on henki minullekin!
He lähtivät menemään. Innoissaan Kmicic kulki niin kovasti, että priori
jäi jonkin verran jäljelle. Kun isä Kordecki saapui portille, oli
Czarniecki siellä yksin.
— Joko hän meni? — kysyi priori hämmästyen.
— Jo meni! — vastasi Czarniecki.
— Senkin veijari! — mumisi priori kiihtyneenä. — Olisin ripustanut
tämän skapulariumin hänen kaulaansa.
He olivat vaiti kumpikin. Ympärillä oli hiljaista, sillä pimeän takia
ei ammuttu kummaltakaan puolen. Äkkiä Czarniecki kuiskasi:
— Jumalan tähden, hän ei edes koeta kulkea hiljaa. Lumi narisee hänen
jaloissaan.
— Pyhä Neitsyt, suojele palvelijaasi! - lausui priori.
He kuuntelivat vielä vähän aikaa, kunnes askelet ja lumen narina
lakkasivat kuulumasta.
— Tiedättekö mitä, kunnioitettu isä? — kuiskasi Czarniecki. — Väliin
minusta tuntuu, että hän onnistuu, enkä pelkää ollenkaan hänen
puolestaan. Mikä uskalikko hän onkaan! Joko hän menettää henkensä ennen
aikojaan tahi hänestä tulee hetmani. Hm, jos en tietäisi, että hän on
Neitsyt Maarian palvelija, niin luulisinpa... Suokoon Jumala hänelle
menestystä! Ei ole hänen veroistaan ritaria koko valtakunnassa.
— On niin kovin pimeä! — sanoi priori Kordecki. — He ovat vahdissa
öisen hyökkäyksen varalta. Hän voi huomaamattaan kohdata kokonaisen
joukon vihollisia.
— En luule sitä. Jalkaväki seisoo valleilla, ei niiden edessä eikä
omien tykkiensä suiden edessä. Jos he eivät kuule askeleita, voi hän
helposti hiipiä vallin ohi, ja sitten hän on niiden varjossa... Uh!
Czamiecki äyhkäisi ja veti syvään henkeä, sillä jännitys ja levottomuus
saivat hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin, ja hänestä
tuntui, kuin hän tukehtuisi.
Priori alkoi tehdä ristinmerkkejä.
Äkkiä ilmestyi heidän viereensä kolmas henkilö. Se oli Zamoyski.
— Mitä on tekeillä? — kysyi hän.
— Babinicz on lähtenyt räjähdyttämään rikki ison tykin.
— Kuinka? Mitä?
— Hän otti säkin ruutia, sytytyslangan, piikiven... ja meni.
Zamoyski tarttui molemmin käsin päähänsä.
— Jeesus Maria! Jeesus Maria! — sanoi hän. — Yksinkö?
— Yksin.
— Kuka on hänelle antanut luvan siihen? Sehän on mieletöntä!
— Minä annoin luvan. Jumalalle on kaikki mahdollista, sekin että
Babinicz tulee onnellisesti takaisin! — vastasi priori Kordecki.
Zamoyski vaikeni. Czarniecki hengitti läähättäen.
— Rukoilkaamme! — sanoi priori.
Kaikki kolme polvistuivat ja alkoivat rukoilla. Mutta rauhattomuus
vallitsi kahden sotilaan mielessä. Kului neljännestunti, sitten puoli
tuntia, sitten tunti, pitkä kuin iankaikkisuus.
— Ei siitä tule mitään! — sanoi Czarniecki syvään huoaten.
Äkkiä näkyi kaukana mahtava tulipatsas, ja muureja, kirkkoa ja
luostaria tärisytti niin kova jyrähdys kuin taivaan kaikki ukkoset
olisivat iskeneet maahan.
— Hän on sen räjähdyttänyt! — alkoi Czarniecki huutaa.
Uusi räjähdys esti hänen äänensä kuulumasta. Priori Kordecki lankesi
polvilleen ja huusi kädet ojennettuina taivasta kohti:
— Jumalan Pyhä Äiti, anna hänen palata onnellisesti!
Muureilla syntyi liikettä. Sotamiehet tarttuivat aseihin tietämättä
mitä oli tekeillä. Munkit juoksivat ulos kammioistaan. Naisetkin
nousivat vuoteiltaan. Kysymykset ja vastaukset risteilivät kuin salamat:
— Mitä on tapahtunut?
— Väkirynnäkkö!
— Ruotsalainen tykki on räjähtänyt rikki! — huusi eräs tykkimiehistä.
— Ihme! Ihme!
— Heidän suurin tykkinsä on haljennut! Se kolubriini!
— Missä on isä Kordecki?
— Muurilla! Hän rukoilee! Hän on sen saanut aikaan!
— Babinicz on räjähdyttänyt tykin! - huusi Czarniecki.
— Babinicz! Babinicz! Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! Nyt se ei voi
meitä vahingoittaa!
Hämmennys ruotsalaisten leirissä alkoi kuulua luostariin asti. Kaikille
valleille ilmestyi tulta.
Tulien valossa nähtiin sotamiesjoukkojen sekasorrossa juoksevan sinne
tänne. Rummut pärisivät ja torvet törähtelivät. Kauhun ja tuskan huudot
kaikuivat.
Isä Kordecki oli yhä polvillaan muurilla.
Viimein alkoi päivä sarastaa, mutta Babiniczia ei vielä kuulunut
takaisin.