Seuraavana päivänä oli Jasna Góran edustalla rauhallista, ja
munkit käyttivät tilaisuutta valmistautumalla entistä innokkaammin
puolustukseen.
Priori Kordecki ennätti kaikkialle. Hän toimitti jumalanpalvelukset,
oli läsnä neuvotteluissa, ei ollut poissa päivä- eikä yömessuista,
kulki muureilla, puheli aatelisten ja talonpoikien kanssa, ja hänen
kasvonsa ja olemuksensa olivat koko ajan niin rauhalliset kuin
kivipatsaan. Hänen sielunsa oli kuin kirkas lähde, josta virtasi uskoa.
Kaikki joivat siitä täysin siemauksin, ja se, kenellä oli sairas sielu,
tuli terveeksi. Missä hänen valkoinen pukunsa vilahti, siellä kasvot
kirkastuivat, silmät ilostuivat ja suut lausuivat: »Hyvä isämme,
lohduttajamme, turvamme, toivomme!» Suudeltiin hänen käsiään ja hänen
viittaansa, mutta hän hymyili lempeästi ja kulki eteenpäin, ja hänen
ympärillään, hänen edessään ja takanaan kulki luottamus ja ilo.
Kuitenkaan hän ei jättänyt käyttämättä maallisiakaan pelastuskeinoja.
Isät, jotka tulivat hänen koppiinsa, tapasivat hänet joko polvillaan
rukoilemassa tahi kirjoittamassa kirjeitä, joita hän lähetti eri
tahoille. Hän kirjoitti Krakovan ylikomendantille Wittenbergille
pyytäen häntä säästämään pyhää paikkaa, hän kirjoitti Jan Kasimirille,
joka Opalessa teki viimeisiä yrityksiä pelastaakseen kiittämättömän
kansansa. Hän kirjoitti Wrzeszczowiczille ja eversti Sadowskille, joka
oli tshekkiläinen ja luterilainen ja Müllerin käskettävänä, mutta
oli ritarillinen mieleltään ja koetti kaikin tavoin saada ankaran
kenraalinsa luopumaan hyökkäyksestä luostaria vastaan.
Kaksi eri mielipidettä taisteli keskenään Müllerin leirissä Wielunissa.
Wrzeszczowicz närkästyneenä marraskuun 8 päivänä kohtaamastaan
vastarinnasta koetti kaikin tavoin saada kenraalin ryhtymään
hyökkäykseen. Hän puhui luostarin määrättömistä aarteista ja vakuutti,
että tuskin koko maailmassa oli kirkkoa, joka oli Częstochowon kirkon
veroinen rikkaudessa. Sadowski taasen moniin syihin vedoten neuvoi
ehdottomasti luopumaan hyökkaystuumista ja jättämään luostarin rauhaan.
Wrzeszczowiczin mielipide pääsi voitolle. Retkeen Częstochowoa vastaan
päätettiin ryhtyä.
Päätöstä ei edes pidetty salassa, minkä vuoksi Wielunista hyvissä ajoin
voitiin toimittaa tieto Częstochowoon. Sanaa tuova munkki ei hetkeäkään
ollut otaksunut, että luostari aikoisi tehdä vastarintaa. Hän tahtoi
vain antaa Jasna Góran veljille ennakolta tiedon asiasta, että he
voisivat pitää varansa ja siten saada paremmat ehdot antautuessaan.
Ilmoitus oli omiaan lamauttamaan munkkeja. Muutamat jo heti menettivät
rohkeutensa. Mutta priori Kordecki vahvisti heitä oman sydämensä
hehkulla ja sai siinä määrin omalla innostuksellaan heidät muuttumaan,
että he valmistautuivat taisteluun samalla tavalla kuin suuriin
kirkkojuhliin, nimittäin iloisin ja hartain mielin.
Zamoyski ja Czarniecki puolestaan suorittivat myös lopulliset
valmistelut hyökkäyksen varalta. Linnoituksen muurien kupeessa olevat
kojut poltettiin, niin että koko päivän luostaria ympäröi palava
rengas. Mutta sen jälkeen luostarin tykeillä saattoikin esteettömästi
ampua mihin suuntaan tahansa, ja niiden mustat kidat katselivat kauas
eteensä aivan kuin odottaen kärsimättömästi vihollista tervehtiäkseen
tätä peloittavalla jylinällään.
Talvi lähestyi nopein askelin. Kylmä pohjatuuli puhalsi ja lätäköt
jäätyivät. Priori Kordecki käveli muureilla, hieroi sinisiksi
paleltuneita sormiaan ja sanoi:
— Jumala lähettää pakkasen avuksemme! Vaikeata on nyt laittaa
pattereita ja kaivaa maata, ja sillä aikaa kuin te asutte lämpimissä
huoneissa, saavat viholliset tehdä tuttavuutta pohjatuulten kanssa.
Mutta siksipä juuri Burchard Müller päätti suorittaa asian nopeasti.
Hän otti retkelle mukaansa yhdeksäntuhatta miestä, pääasiallisesti
jalkaväkeä, ja yhdeksäntoista tykkiä. Sen lisäksi hänellä oli mukanaan
kaksi osastoa puolalaista ratsuväkeä, mutta niitä hän ei voinut ottaa
lukuun ensiksikin sen tähden, että ratsuväkeä ei voi käyttää kalliolle
rakennettua linnoitusta vallatessa, ja toiseksi sen takia, että
puolalaiset lähtivät mukaan haluttomasti ja ilmoittivat etukäteen,
että he eivät ota osaa taisteluihin. Pikemminkin he olivat tulleet
suojellakseen luostaria, jos se valloitettaisiin, voittajien ryöstöltä.
Muuten heidän oli ollut pakko seurata mukana jo senkin vuoksi, että
niin oli käsketty.
Matka Wielunista Częstochowoon on lyhyt. Marraskuun 28 päivänä oli
hyökkäyksen määrä alkaa. Ruotsalainen kenraali laski sen kestävän
enintään kaksi päivää ja saavuttavansa päämääränsä neuvottelujen tietä.
Sillä välin priori Kordecki edelleen valmisteli mielialaa sopivaksi.
Jumalanpalveluksia pantiin toimeen samaan tapaan kuin suurina juhlina,
ja jos eräitten kasvot eivät olisi olleet kalpeat ja levottomat,
niin olisi voinut luulla iloisen ja juhlallisen »hallelujan» juuri
kajahtavan. Priori itse toimitti messun, ja kaikki kellot soivat.
Messun jälkeen toimeenpantiin kirkollinen juhlakulkue.
Etunenässä kulki isä Kordecki kantaen pyhää sakramenttia Zamoyskin ja
Czarnieckin seuraamana. Sitten seurasi kuoripoikia kantaen palavia
soihtuja ja tämän jälkeen valkopukuisten munkkien rivi. He kulkivat
katse taivaaseen luotuna ja laulaen, kokonaan vaipuneina Jumalaa
ajattelemaan ja unhottaen maailman. Kulkueessa oli myös talonpoikia,
jotka viitoissaan ja pitkine hiuksineen muistuttivat ensimmäisiä
kristittyjä. Pikku lapset, pojat ja tytöt, joita oli joukossa,
yhtyivät vienoilla äänillään yhteiseen lauluun. Ja Jumala kuuli nämä
laulut, nämä sydänten vuodatukset, tämän hurskauden, joka maallista
painoa paeten etsi turvaa Jumalan siipien suojasta. Tuuli lakkasi
puhaltamasta, ilma tyyntyi, taivas oli taas sininen, ja syksyn aurinko
valoi lempeätä, vaaleata, mutta vielä lämmintä valoansa maan päälle.
Kulkue kulki kerran yli muurien, mutta se ei kääntynyt takaisin eikä
hajaantunut, vaan jatkoi kulkuaan. Monstranssista lankesi välke priorin
kasvoille, ja niistäkin näytti jokin valo säteilevän. Isä Kordeckin
silmät olivat suljettuina, ja autuas hymy väikkyi hänen huulillaan.
Hänen sielunsa oli taivaassa, ikuisessa kirkkaudessa, riemussa ja
rauhassa. Mutta aivan kuin hän sieltä olisi saanut käskyn muistaa tätä
maallistakin temppeliä ja sen ihmisiä sekä hetkeä, joka oli tulossa,
hän silloin tällöin pysähtyi, avasi silmänsä, kohotti monstranssin ja
siunasi.
Hän siunasi kansaa, sotajoukkoa ja liehuvia lippuja; hän siunasi muurit
ja vuoren, tykit, kuulat ja aseet; hän siunasi kaukaa näkyvät kylät,
pohjoisen, etelän, idän ja lännen aivan kuin hän olisi tahtonut yli
koko ympäristön ja koko maan levittää Jumalan voiman.
Kello oli jo kaksi ja kulkue oli yhä muureilla. Silloin alkoi kaukana,
missä maa ja taivaan ranta yhtyivät siniseen utupilveen, häämöttää
jotakin, joka liikkui ja lähestyi. Äkkiä kuului kulkueen loppupäästä
huuto:
— Ruotsalaiset! Ruotsalaiset tulevat! Sitten syntyi hiljaisuus, aivan
kuin sydämet ja kielet olisivat jähmettyneet. Vain kellot kumahtelivat
edelleen. Mutta läpi hiljaisuuden kuului isä Kordeckin kaikuva ja
rauhallinen ääni:
— Veljet, riemuitkaamme! Voiton ja ihmeen hetki lähestyy!
Ja kohta sen jälkeen:
— Sinun suojaasi antaudumme, Äiti, Valtiatar, Kuningattaremme!
Ruotsalaisten joukko, joka oli ollut kuin pilvi, oli muuttunut
pitkän käärmeen kaltaiseksi, joka kiemurteli lähemmäksi. Muureilta
katselevat munkit saattoivat pian selvästi nähdä kaikki yksityiskohdat.
Edessä kulki ratsuväki, sen jälkeen jalkaväki nelikulmion muotoisena
joukkona. Jokainen rykmentti muodosti pitkän suorakaiteen, ja jokaisen
yläpuolelle muodostui toinen, pienempi rivi keihäistä. Sitten
seurasivat tykit kita käännettynä taaksepäin ja maata kohti.
Niitten mustat tahi keltaiset piiput kiilsivät pahaa ennustavasti
auringossa. Niitten jäljessä heilahteli kuoppaisella tiellä
ruutilaatikoita, ja sitten seurasi loppumattomasti kuormia, joissa oli
telttoja ja kaikenlaisia sotatarpeita.
Uhkaava ja samalla kaunis näky oli tuo järjestyksessä etenevä
sotajoukko, joka aivan kuin pelkoa synnyttääkseen marssi luostarin
asujain silmien edessä. Ratsuväki erosi muusta joukosta ja nelisti
edellä huojuen kuin vilja tuulessa. Se hajaantui useampiin suurempiin
tahi pienempiin osastoihin. Eräät osastot saapuivat linnoituksen luo,
toiset kiitivät ympärillä oleviin kyliin ryöstämään, toiset taas
alkoivat kulkea linnoituksen ympäri, tarkastaa muureja ja miehittää
lähimpiä rakennuksia. Yksityiset sanansaattajat ratsastivat täyttä
laukkaa suurempien ryhmien luota kauemmas jalkaväen luokse ilmoittamaan
upseereille, mihin oli sopivaa asettua. Kavioitten kapse ja hevosten
hirnunta, kutsumiset, huudot, tuhansien äänien sorina ja pyöräin ratina
kuuluivat selvästi piiritettyjen korviin heidän seisoessaan edelleen
rauhallisina muureilla ja katsoessaan ihmettelevin silmin tuota suurta
vilinää ja vihollisen liikehtimistä.
Viimein saapuivat jalkaväkirykmentit ja alkoivat etsiä linnoituksen
läheisyydestä sopivia paikkoja asemikseen. Samalla anastettiin
luostariin kuuluva Częstochowon kylä, jossa ei ollut sotaväkeä ja jonka
talonpojat olivat piiloutuneet ulkorakennuksiinsa.
Suomalaisten rykmentti, joka sinne saapui ensimmäisenä, hyökkäsi
rajusti aseettomien talonpoikien kimppuun. Heidät vedettiin tukasta
ulos piilopaikoistaan ja vastaanhangoittelevat surmattiin. Muut
ajettiin ulos kylästä, ja ratsumiesten hätyyttäminä he hajaantuivat
kaikkiin ilmansuuntiin.
Jo sitä ennen oli sanantuoja saapunut luostarin portille ja kehoittanut
Müllerin nimessä munkkeja antautumaan. Luostarin puolustajat, jotka
olivat nähneet Częstochowossa harjoitetun julmuuden, vastasivat
tykkitulella.
Nyt, kun asukkaat oli ajettu pois kaikista lähellä olevista
rakennuksista ja ruotsalaiset asettuneet niihin, oli ensityöksi
tuhottava nuo rakennukset, että vihollinen ei voisi niiden turvin
vahingoittaa luostaria. Muurit alkoivat täristä tykkien paukkeesta
ja kirkon ikkunain ruudut helisivät. Valkoisten hattarain kaltaisina
lentelivät tulikuulat ruotsalaisten keskuuteen, ja siitä, mihin ne
putosivat, kohosi kohta savupatsaita.
Rakennukset syttyivät palamaan.
Ruotsalaiset syöksyivät suin päin ulos rakennuksista ja hajaantuivat
eri suuntiin. Epäjärjestystä alkoi syntyä heidän keskuudessaan. He
siirsivät etemmäksi tykkinsä, joita ei vielä oltu saatu asetetuiksi
paikoilleen. Müller hämmästyi. Hän ei ollut odottanut tämmöistä
vastaanottoa eikä aavistanut luostarissa olevan semmoisia tykkimiehiä.
Yö oli tulossa, ja hän tarvitsi aikaa saattaakseen järjestykseen
joukkonsa. Senvuoksi hän pyysi aselepoa.
Munkit suostuivat siihen mielellään.
Yöllä poltettiin kuitenkin vielä iso varastohuone runsaine
ruokavaroineen. Sinne oli Länsi-Göötanmaan rykmentti majoittunut.
Tuli levisi rakennuksessa niin nopeasti ja kuulat putoilivat
niin tiheään, että ruotsalaiset eivät ennättäneet ottaa mukaansa
muskettejaan eikä ruutivarastoaan, joka räjähti tulessa.
Ruotsalaiset valvoivat koko yön. He tekivät valmistuksia, laittoivat
pattereita, asettivat telttoja paikoilleen. Vaikka sotamiehet olivat
useissa taisteluissa monen vuoden aikana karaistuja ja luonnostaan
urheita ja toimeliaita, eivät he kuitenkaan ilomielin odottaneet
alkavaa päivää. Ensimmäinen päivä oli heille tuottanut tappion.
Luostarin tykit olivat tuottaneet niin suuren mieshukan, että
kokeneimmat upseerit katsoivat sen aiheutuneen varomattomuudesta
piirityksessä. Jos seuraava aamu toisikin voiton, niin ei se
sanottavasti toisi kunniaa, sillä mitä merkitsisi vähäpätöisen
linnoituksen ja luostarin valtaaminen niin monen suuren ja sata
kertaa paremmin varustetun kaupungin valloittajille? Vain runsaan
saaliin toivo kiihoitti taisteluhalua, mutta toiselta puolen taas se
mielenahdistus, joka oli vallannut puolalaiset heidän lähestyessään
kuuluisaa Jasna Góraa, vaikutti ruotsalaisiinkin lamauttavasti.
Edellisiä kauhistutti ajatus, että pyhäkkö häväistäisiin, jälkimmäiset
pelkäsivät jotakin epämääräistä, jota he eivät oikein osanneet
itselleen selvittää ja jota he ylimalkaisesti nimittivät taikavoimaksi.
Uskoihan itse Burhard Müller semmoiseen, kuinka siis sotamiehet eivät
olisi uskoneet!
Oli huomattu, että kun Müller lähestyi Pyhän Barbaran kirkkoa, hänen
hevosensa äkkiä pysähtyi, luimisti korviaan ja kieltäytyi menemästä
eteenpäin. Vanha kenraali ei näyttänyt pelkoaan, mutta seuraavana
päivänä hän määräsi sille paikalle Hessenin prinssin ja meni itse
isompien tykkien kanssa luostarin pohjoispuolelle. Siellä luotiin yöllä
valleja seuraavan päivän taistelua varten.
Heti päivän koittaessa alkoi tykistötaistelu, mutta tällä kertaa sen
aloittivat ruotsalaiset. He eivät yrittäneetkään vielä alussa ampua
aukkoja muuriin rynnätäkseen niistä sisälle, vaan tahtoivat ainoastaan
peloittaa luostarin puolustajia, ampua sinne kuulia, sytyttää
tulipaloja, turmella luostarin tykit ja aikaansaada mieshukkaa.
Luostarin muurille ilmestyi taas juhlakulkue, sillä ei mikään niin
rohkaissut taistelijoita kuin pyhän sakramentin ja sen jäljessä tyynenä
astuvien munkkien näkeminen. Luostarin tykit vastasivat jyrinällä
jyrinään, tulella tuleen. Maan perustukset tuntuivat vapisevan.
Savumeri levisi kirkon ja luostarin ylle.
Mitä hetkiä, mitä näkyjä ihmisille, jotka eivät koskaan elämässään
olleet nähneet sodan verisiä kasvoja!
Yhtämittaista jylinää, tulen välähdyksiä, savua, ilmaa halkovien
kuulain vinkunaa, kranaattien sähinää, rapinaa seiniä ja kattoja
vastaan, särkyvien ikkunaruutujen kilinää, pommien räjähtelyä,
sekasortoa, hävitystä, helvetillistä menoa!...
Ja kaiken tämän aikana ei hetkenkään levähdystä, tuskin edes
mahdollisuutta hengittää savun täyttämää ilmaa, vain yhtämittaista
kuulasadetta ja sekasortoisia huutoja:
— Palaa! Vettä! Vettä!
— Katolle palokoukkujen kanssa!... Enemmän suojaverhoja!
Muureilla taasen kaikui sotamiesten huutoja:
— Tähtää ylemmäksi!... Ylemmäksi!... Talojen väliin!... Laukaise!
Keskipäivän aikana taistelu kävi yhä rajummaksi. Olisi voinut luulla,
että savun hälvettyä ruotsalaiset näkevät luostarin paikalla vain
kuula- ja kranaattikasan. Rappaus, jonka kuulat irroittivat seinistä,
levisi hienona tomuna ilmaan, sekaantui savuun ja pimitti ilman. Munkit
tulivat ulos pyhäinjäännöksiä kantaen manatakseen pois nuo pilvet
häiritsemästä puolustusta.
Kmicic seisoi muurilla tykin luona vastapäätä Częstochowon kylää, jonne
Müller oli asettunut ja josta voimakkaimmin pommitettiin. Hän sysäsi
syrjään tottumattoman tykkimiehen ja alkoi itse hoitaa tulta. Ja niin
innokkaasti hän toimi, että hän pian pakkasesta huolimatta riisui
ketunnahkaturkkinsa ja takkinsakin ja puuhaili vain housut jalassa ja
paita yllä.
Sotaan tottumattomat miehet innostuivat nähdessään tämän tosisoturin,
joka keskellä kaikkea kauheata sekasortoa tuntui olevan omassa
elementissään aivan kuin salamanteri tulessa.
Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, silmät paloivat, posket hehkuivat
ja raju ilo kuvastui kasvoilla. Hän eli kokonaan taistelussa eikä
nähnyt mitään muuta, tähtäsi milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi ja
huuteli: »Laukaise!» Ja kun Soroka vei sytyttimen ruudin läheisyyteen
ja laukaisi, hyppäsi Kmicic lavetille, tähysti ja huuteli:
— Hyvä! Hyvä!
Hänen kotkansilmänsä näki läpi savun ja tomun. Kun hän jossakin
rakennusten välissä huomasi lakkeja tahi kypäröitä kerääntyvän yhteen,
niin hän suuntasi tykin suun sinne ja hajoitti joukon tarkasti
tähdätyllä laukauksella.
Joskus hän purskahti nauramaan, kun oli saanut tehdyksi tavallista
suurempaa tuhoa. Kuulia vinkui hänen ympärillään, mutta hän ei niitä
huomannutkaan. Erään laukauksen jälkeen hän hypähti lavetille, tähysti
terävästi kauas ja huudahti:
— Yksi tykki on ammuttu rikki!... Nyt siellä on vain kolme!...
Hän ei levähtänyt koko aamupäivänä. Hiki virtaili hänen otsastaan,
paita höyrysi, kasvot olivat ruudin savusta mustuneet, silmät kiiluivat.
Itse Czarniecki ihmetteli hänen osuvia laukauksiaan ja sanoi hänelle
useamman kerran työn lomassa:
— Te ette ole ensikertaa sodassa! Heti sen näkee! Missä olette näin
hyvän opin saanut?
Kello kolme sai Kmicic tarkasti tähdätyllä laukauksella toisen
ruotsalaisten tykin vaikenemaan. Muutkin tykit vieritettiin pian pois
patterilta. Ilmeisesti ruotsalaisten mielestä sitä asemaa ei voinut
säilyttää.
Kmicic hengähti syvään.
— Levätkää nyt! — sanoi hänelle Czarniecki.
— Hyvä on! Minun on nälkä, — vastasi Kmicic. — Soroka, anna syötävää,
mitä sattuu olemaan!
Vanha vääpeli kiiruhti pois ja toi hetkisen kuluttua tuopissa viinaa
sekä astian savustettua kalaa.
Kmicic alkoi syödä hyvällä halulla, mutta loi väliin aina katseensa
ylös ja seurasi silmillään lähellä lenteleviä kranaatteja yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi katsellut variksia.
— Niillä on huonot tykkimiehet, tähtäävät liian ylös, — sanoi Andrzej
jatkaen syöntiään. — Katsokaa, kaikki kuulat lentävät muurin yli meidän
luoksemme!
Nämä sanat kuuli nuori munkki, seitsemäntoista vuoden ikäinen
nuorukainen, joka juuri oli päässyt alokkaaksi. Hän oli koko ajan
antanut kuulia, kun tykkiä ladattiin, vaikka hänen koko ruumiinsa
vapisi pelosta, sillä hän oli ensikertaa sodassa. Kmicicin levollisuus
teki häneen valtavan vaikutuksen. Kun hän nyt kuuli Kmicicin sanat,
vetäytyi hän vaistomaisesti lähemmäksi häntä aivan kuin toivoen suojaa
hänen voimakkaiden siipiensä alla.
— Voivatko nuo tuolta päin tulevat kuulat osua meihin? — kysyi hän.
— Miksikä ei!-vastasi Andrzej. — Pelkäätkö, veliseni?
— Hyvä herra, — vastasi nuorukainen vavisten, — olin kuvitellut sodan
kauheaksi, mutta en luullut, että se on näin kauheata!
— Jokainen kuula ei tapa, muutenhan ei ihmisiä olisi maailmassa, ei
ennättäisi syntyä riittävää määrää.
— Enimmän minä pelkään noita tulikuulia, noita kranaatteja. Miksi ne
niin pamahtavat haljetessaan?... Jumalan Äiti, auta!... ja haavoittavat
niin pahasti?...
— Minä sen selitän sinulle, niin saat lisää kokemusta, pikku isä.
Tuommoinen kuula on raudasta, mutta sisältä ontto ja ruudilla täytetty.
Yhdessä paikassa on pieni reikä, jossa on paperitulppa tahi joskus
puinen nappula.
— Herra Jeesus! Tulppa?
— Niin! Tuohon tulppaan on pantu rikkiä, ja se syttyy palamaan, kun
laukaistaan. Kuulan pitää pudota tulppa maata kohti, jotta tulppa
tunkeutuisi ruutiin, jolloin kuula räjähtää kappaleiksi. Paljon kuulia
kuitenkin putoaa toisin päin, mutta ei se haittaa, sillä kun tuli
ennättää ruutiin asti, niin tapahtuu räjähdys.
Kmicic ojensi kätensä ja jatkoi vilkkaasti:
— Katso! Katso tuota! Siinä on esimerkki!
— Jeesus! Maria! Joosef! — huudahti munkki nähdessään kranaatin
lentävän heitä kohti.
Kranaatti putosi samassa avoimelle paikalle heidän läheisyyteensä,
alkoi sähisten ja pyörien hyppiä siinä sinisen, hienon savun siitä
kohoillessa, kieri aivan heidän luokseen ja jäi märkään hiekkaläjään.
Onneksi se oli pudonnut tulppa ylös päin, mutta tuli siitä ei ollut
sammunut.
— Maahan! Pitkällenne! — alkoivat pelästyneet äänet huutaa. — Pian
maahan!
Mutta Kmicic hyppäsi samassa hiekkaläjälle, tarttui salamannopealla
liikkeellä paperitulppaan, kiskaisi sen pois ja alkoi huutaa
heilutellen palavaa paperia päänsä päällä:
— Nouskaa! Ei se koira enää pure! Ei se tapa kärpästäkään!
Toiset hämmästyivät nähdessään tämän luonnottoman rohkean teon. Vähään
aikaan ei kukaan uskaltanut puhua mitään. Viimein huudahti Czarniecki:
— Huimapää! Jos se olisi räjähtänyt, olisitte murentunut yhtä hienoksi
jauheeksi kuin ruuti!
Andrzej naurahti niin iloisesti, että valkoiset hampaat välkkyivät kuin
sudella.
— Eikö teille sitten ruuti kelpaa? Olisitte ladanneet minulla tykin, ja
minä olisin tuottanut vielä kuoltuanikin harmia ruotsalaisille!
— Hitto soikoon, missä kohti teissä pelko asuu? Nuori alokas pani
kätensä ristiin ja katseli äänettömän ihailun vallassa Kmiciciä. Mutta
tämän teon oli nähnyt myös priori Kordecki, joka oli tulossa sinne
päin. Tämä meni Andrzejn luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja
teki sitten sen yli ristinmerkin.
— Sellaiset kuin sinä eivät jätä Jasna Góraa vihollisen käsiin! — sanoi
hän. — Mutta minä kiellän sinua panemasta tarpeettomasti henkeäsi
vaaraan. Pommitus jo alkaa loppua ja vihollinen vetäytyy etemmäksi. Ota
tämä kranaatti, poista siitä ruuti ja vie se Pyhän Neitsyen kappeliin.
Tämä lahja on hänestä parempi kuin ne helmet ja kalliit kivet, jotka
hänelle lahjoitit!
— Isä! — sanoi Kmicic liikutettuna. — Eihän se ole mitään!... Pyhälle
Neitsyelle minä... Ah, en löydä sanoja!... Mihin kärsimyksiin tahansa,
kuolemaankin olisin valmis... En tiedäkään, mitä kaikkea olisin valmis
tekemään palvellakseni häntä...
Kyynelet kiilsivät Andrzejn silmissä ja isä Kordecki sanoi:
— Lähde ja polvistu hänen eteensä, ennenkuin nuo kyynelet kuivuvat!
Hänen armonsa tulee sinun päällesi, rauhoittaa ja lohduttaa sinua, tuo
sinulle kunniaa ja arvoa!
Näin sanoen isä Kordecki otti häntä käsivarresta ja lähti johdattamaan
kirkkoon. Czarniecki katseli heidän jälkeensä hetkisen ja sanoi:
— Paljon olen eläessäni nähnyt pelottomia ritareita, jotka eivät ole
vaaraa karttaneet, mutta tuo liettualainen lienee ihan pir...
Hän pani käden suunsa eteen, ettei lausuisi pahan nimeä pyhässä
paikassa.