Aikaisin seuraavana aamuna vallitsi luostarissa outo ja tavaton liike.
Portit olivat tosin avoinna ja hurskailla oli vapaa pääsy sisälle,
jumalanpalvelus toimitettiin kuten tavallisesti, mutta sen päätyttyä
käskettiin kaikkia sivullisia poistumaan luostarin alueelta. Itse
priori Kordecki kulki Zamoyskin ja Czarnieckin kanssa huolellisesti
tarkastamassa muureja sekä sisä- että ulkopuolelta. Siellä täällä
määrättiin tehtäväksi korjauksia. Kaupungin sepiltä tilattiin keihäitä,
palokoukkuja, pitkävartisia taistelukirveitä ja nuijia. Koska
tiedettiin tämmöisiä aseita ennestään olevan luostarissa melkoisen
määrän, niin alettiin kaupungilla puhua, että oli odotettavissa
hyökkäys luostaria vastaan. Huhua vahvistivat yhä uudet toimenpiteet.
Illalla oli jo pari sataa miestä työssä muureilla. Raskaita tykkejä,
joita aikaisemmin oli lähetetty luostariin kaksitoista kappaletta,
asetettiin uusille laveteille ja asianmukaisiin paikkoihin. Luostarin
kellareista kantoivat munkit ja alokkaat kuulia, jotka ladottiin
kasoihin tykkien luo. Tuotiin ruutilaatikoita ja jaettiin varusväelle
musketteja. Torneihin ja pattereihin asetettiin vahteja, joiden piti
yötä päivää tarkoin pitää silmällä ympäristöä. Sen lisäksi lähetettiin
tiedustelijoita eri suunnille.
Luostarin muutenkin hyvin varustettuihin aittoihin tuli uusia
elintarvevarastoja kaupungista ja luostarille kuuluvista kylistä.
Huhu hyökkäyksestä kohtasi koko seutua kuin ukkosen isku. Porvarit ja
talonpojat kokoontuivat yhteen neuvottelemaan. Monet eivät ottaneet
uskoakseen, että vihollinen uskaltaisi ahdistaa Jasna Góraa.
Vuoroin uskottiin, vuoroin epäiltiin. Toiset vääntelivät käsiään
odottaen näkevänsä Jumalan vihan peloittavat merkit maassa ja
taivaassa, toiset vaipuivat äänettömään ja neuvottomaan epätoivoon,
jotkut taas valtasi tavaton raivo. Ja kun kerran inhimillinen
mielikuvitus oli levittänyt siipensä lentoon, niin alkoi kierrellä
yhä järjettömämpiä ja uskomattomampia huhuja. Kaupunki kihisi kuin
muurahaispesä, jota on pengottu.
Iltapäivällä suuret joukot porvareita ja talonpoikia vaimoineen ja
lapsineen piiritti luostarin muureja itkien ja vaikeroiden. Auringon
laskiessa meni priori Kordecki heidän luokseen ja kysyi:
— Mitä te täältä tahdotte?
— Tahdomme tulla luostariin puolustamaan Jumalan Äitiä! — sanoivat
miehet heiluttaen viikatteita ja heinähankoja.
— Me tahdomme viimeisen kerran nähdä Pyhän Neitsyen! — vaikeroivat
naiset.
Isä Kordecki asettui kallion kielekkeelle ja puhui:
— Helvetin portit eivät voi voittaa taivaan voimaa. Rauhoittukaa ja
rohkaiskaa mielenne! Vääräuskoisten jalka ei astu näille pyhille
muureille, ei luterilainen eikä kalvinilainen harhaoppi vietä menojansa
tässä pyhäkössä. En tiedä, tuleeko ylpeä vihollinen tänne vai eikö,
mutta sen tiedän, että jos hän tulee, niin hänen on peräytyminen
häpeällä, sillä korkeammat voimat murskaavat hänen joukkonsa ja onni
luopuu hänestä. Rohkaiskaa mielenne! Ette te viimeistä kertaa näe
suojelijaamme, vielä suuremmassa loistossa te tulette hänet näkemään ja
te saatte nähdä uusia ihmetöitä. Olkaa rohkeat, pyyhkikää kyynelenne
ja olkaa lujat uskossa, sillä minä sanon teille — en minä, vaan
Jumalan henki puhuu minun kauttani — että ruotsalainen ei astu näille
muureille. Pimeys ei sammuta valoa, samoin kuin yö, joka nyt lähestyy,
ei voi estää Jumalan aurinkoa huomenna nousemasta!
Yö oli todellakin tulossa. Pimeys levisi jo ylt'ympäri, vain kirkko
punoitti auringon viimeisissä säteissä. Sen nähden ihmiset polvistuivat
muurien luo ja rohkeutta valahti heidän sydämiinsä. Torneista alkoi
soida _angelus_. Isä Kordecki viritti laulun _Angelus domini_, ja
siihen yhtyi koko väkijoukko. Muureilla seisovat sotamiehet ja
aateliset yhtyivät myös lauluun, uudelleen soivat isommat ja pienemmät
kirkonkellot ja koko vuori kaikui ja soi kuin jättiläisurut.
Kun joukko alkoi lähteä, siunasi priori Kordecki sitä ja sanoi:
— Ne miehet, jotka ovat olleet sodassa, osaavat käyttää aseita ja
tuntevat miehuutta sydämessään, tulkoot huomisaamuna luostariin!
— Olen ollut sodassa! Olen palvellut jalkaväessä! Minä tulen! —
huusivat monet äänet.
Väkijoukko hajaantui hitaasti. Yö kului rauhallisesti. Herätessään
aamulla kaikki huusivat iloisesti: »Ei ole ruotsalaisia!» Se ei
kuitenkaan estänyt jatkamasta aloitettuja töitä.
Ilomielin Kmicic katseli sotaan varustautumista, sotamiesten
harjoituksia, tykkien ja muitten aseitten kuntoon laittamista. Tämä
oli hänen elementtiänsä. Keskellä näitä hävityskoneita, tätä vilinää
ja kuumeista toimintaa oli hänen mielensä kevyt ja iloinen. Hänen oli
sitäkin hauskempi ja kevyempi olla, kun hän oli ripissä tunnustanut
koko elämänsä synnit niinkuin vain tehdään kuolinvuoteella, ja saanut
vastoin odotustaan synninpäästön, sillä isä Kordecki oli nähnyt hänen
vilpittömän pyrkimyksensä parannukseen.
Andrzej oli siis vapautettu siitä raskaasta taakasta, jonka alle
hän oli ollut miltei sortua. Ankaria katumusharjoituksia oli
hänelle määrätty, ja joka päivä hänen selkänsä veristyi Sorokan
piiskanlyönneistä. Lisäksi oli häntä käsketty olemaan nöyrä, ja se
oli vielä vaikeampaa, sillä nöyryyttä ei ollut hänen sydämessään,
päinvastoin se oli täynnä ylpeyttä ja omahyväisyyttä. Lopuksi hänen
piti hyvillä töillä osoittaa parannuksensa, ja se taas oli helpointa
kaikesta. Hän itse juuri sitä hartaasti halusikin. Hyviksi töiksi hän
käsitti taistelun ruotsalaisia vastaan aamusta iltaan ilman lepoa
ja ilman sääliä. Miten ihana toimiala hänelle tässä avautuikaan!
Piestä ruotsalaisia ei vain isänmaan puolesta ja sen hallitsijan
puolustukseksi, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, vaan lisäksi myös
taivaallisen kuningattaren tähden — se oli suurempi onni kuin hän oli
ansainnutkaan.
Missä oli nyt se aika, jolloin hän oli seisonut kuin tien haarassa
kysyen itseltään, minne oli mentävä? Missä oli se aika, jolloin hän
ei tietänyt, mihin ryhtyisi, kun hän kaikkialla kohtasi epätoivoa ja
itsekin alkoi menettää toivonsa?
Nyt nämä ihmiset täällä, nuo valkoiset munkit ja tuo kourallinen
talonpoikia ja aatelismiehiä, valmistautuivat puolustautumaan ja
taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tämä oli ainoa valtakunnan kolkka,
missä semmoista tehtiin, ja tänne oli Andrzej joutunut aivan kuin
onnen tähden johtamana. Voitosta hän oli aivan varma, vaikka koko
ruotsalaisten sotajoukko olisi keräytynyt näiden muurien luo. Rukous,
ilo ja kiitollisuus täyttivät hänen sydämensä.
Tässä mielentilassa hän käyskenteli muureilla ja tarkasteli töitä.
Tuntijan silmällä hän huomasi, että ne suoritettiin hyvin ja että niitä
tekemässä olivat taitavat miehet, jotka tiesivät velvollisuutensa
ratkaisevan hetken tullessa. Hän ihaili kunnioittamansa priori
Kordeckin levollisuutta ja Zamoyskin taitavuutta, eikä hän ollut nyrpeä
edes Czarnieckille, vaikka ei vielä ollut voittanut harmiaan tätä
kohtaan. Mutta Czarniecki katseli häntä tylysti ja tavattuaan hänet
muurilla tiedustelijain palaamisen jälkeen sanoi:
— Ruotsalaisia ei näy, herra ritari, ja jos he eivät tule, niin teidän
maineenne on mennyttä kalua!
— Jos heidän tulostaan on jotakin haittaa tälle pyhälle paikalle, niin
menköön sitten mieluummin minun maineeni! — vastasi Kmicic.
— Ette haluaisi haistella heidän ruutiaan. Tunnemme kyllä tuommoiset
ritarit, joilla on jäniksen nahkaa saappaissa!
Kmicic loi silmänsä alas kuin tyttö.
— Tahdotte riitaa, — sanoi hän. — Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?
Unohtakaa kauna niinkuin minäkin olen tehnyt.
— Te nimititte minua pikkuaateliseksi, — sanoi terävästi Czarniecki.
— Mikä te sitten olette, jos saan kysyä? Ovatko Babiniczit jossakin
suhteessa parempia kuin Czarnieckit?... Onko sukunne senaattorisukua?
— Hyvä herra, — vastasi Kmicic iloisesti, — jos minulle ei olisi
määrätty katumusharjoitukseksi nöyryyttä eivätkä piiskan iskut joka
päivä pehmittäisi selkääni entisten syntieni sovitukseksi, niin
nimittäisinpä teitä vielä muuksikin, mutta minä pelkään lankeamista
vanhaan syntiini. Mitä siihen tulee, ovatko Babiniczit vaiko
Czarnieckit parempia, niin sehän nähdään, kun ruotsalaiset tulevat.
— Minkä viran te silloin aiotte saada?... luuletteko ehkä saavanne
päällikön tehtävän?
Kmicic synkistyi.
— Ensin syytitte minua voitonhimosta, nyt puhutte kunniaviroista. Mutta
en ole tullut tänne semmoisia tavoittelemaan, sillä paljon korkeammalle
olisin voinut päästä muualla. Aion olla tavallinen sotamies, vaikkapa
teidänkin johdossanne.
— Mitä tarkoitatte tuolla »vaikkapa»?
— Tarkoitan, että katsotte minuun karsaasti ja varmaankin teette oloni
vaikeaksi.
— Hm! Saattaa olla! On kaunista teidän puoleltanne tyytyä olemaan halpa
sotamies, sillä näkyy, että teillä on kova luonto eikä juuri taipumusta
nöyryyteen. Tappeletteko mielellänne?
— Sen näytän, kun ruotsalaiset tulevat, kuten jo sanoin.
— Entä jos ruotsalaiset eivät tule?
— Silloin... niin, tiedättekö mitä? Menkäämme etsimään heitä! — sanoi
Kmicic.
— Tuo miellyttää minua! — huudahti Czarniecki.
— Voisi koota verraten suuren joukon... Sleesia ei ole kaukana täältä,
ja pian olisi miehiä kertynyt...
— Ja se olisi samalla hyvänä esimerkkinä muille! — sanoi Kmicic
innostuen. — Minullakin on muutamia miehiä... Kunpa näkisitte heidät
oikein työssä!
— Hm! Niin..., — sanoi Czarniecki. — Jumaliste! Antakaa kätenne!
— Antakaa tekin! — sanoi Kmicic.
Ja enempää arvelematta he syleilivät toisiaan.
Samassa kulki isä Kordecki ohi ja nähtyään, mitä oli tapahtunut,
siunasi heitä. He kertoivat hänelle heti, mistä olivat sopineet. Pappi
vain hymähti rauhallisesti ja jatkoi matkaansa lausuen aivan kuin
itsekseen:
— Sairas alkaa tervehtyä.
Illalla valmistelutyöt päättyivät, ja linnoitus oli puolustuskunnossa.
Ei puuttunut mitään: ei elintarpeita, ei ruutia eikä kuulia. Vain
muurit olisivat saaneet olla lujemmat ja varusväki lukuisampi.
Częstochowo tahi paremminkin Jasna Góra oli valtakunnan pienimpiä
ja heikoimpia linnoituksia, vaikka sen asema oli oivallinen.
Puolustusväkeä olisi kyllä saanut miten paljon tahansa, mutta munkit
ottivat tahallaan pienimmän mahdollisen määrän säästääkseen ruokavaroja.
Senvuoksi oli niitäkin, varsinkin saksalaisten tykkimiesten joukossa,
jotka olivat vakuutettuja siitä, että Częstochowo ei kestä hyökkäystä.
Ah, he luulivat ymmärtämättömyydessään, että muurit olivat ainoa
turva, eivätkä tietäneet, mitä ovat uskon innoittamat sydämet! Isä
Kordecki peläten heidän levittävän mielen masennusta toisten joukkoon
erotti heidät kaikki toimistaan, yhtä lukuunottamatta, jota pidettiin
mestarina ammatissaan.
Samana päivänä tuli Kmicicin luo ukko Kiemlicz poikineen pyytämään,
että saisivat eron palveluksestaan.
Andrzejn valtasi vihastus.
— Koirat! — sanoi hän. — Vapaaehtoisesti kieltäydytte semmoisesta
onnesta ettekä tahdo puolustaa Pyhää Neitsyttä! Hyvä, olkoon niin!
Maksun hevosista olette saaneet, ottakaa loput saatavastanne!
Hän otti kukkaron ja paiskasi sen maahan.
— Tässä on palkkanne! Tahdotte vaania saalista muurin tuolla puolen!
Olette mieluummin rosvoja kuin Neitsyt Marian puolustajia! Pois
silmistäni! Te ette ole ansiolliset täällä olemaan ja kuolemaan
semmoisen kuoleman kuin meitä täällä odottaa. Pois, pois!
— Emme ansiolliset, — sanoi ukko levittäen kätensä ja painaen alas
päänsä, — silmillämme näkemään Jasna Góran pyhäkköä! Taivaan valtiatar!
Syntisten turvapaikka! Kelvottomat, kelvottomat!
Hän kumarsi syvään, niin syvään, että oli kaksinkerroin, ja sieppasi
lattialta kukkaron.
— Mutta muurin tuolla puolenkin, — hän sanoi, — jatkamme
palvelustamme... Teidän armonne!... Jos jotakin erikoista sattuu,
niin heti ilmoitamme kaikesta... Teemme kaiken, mitä pitää... Teidän
armollanne on muurien ulkopuolella uskollisia palvelijoita...
— Pois! — toisti Andrzej.
He poistuivat kumarrellen. Pelko painoi heidän mieltään, ja he olivat
onnellisia, että asia päättyi sillä tavoin. Illalla heitä ei enää ollut
linnoituksessa.
Tuli pimeä ja sateinen yö. Oli marraskuun kahdeksas päivä. Aikainen
talvi oli tulossa, ja sadevirtojen mukana tuli ensimmäisen kerran
lumiräntää. Hiljaisuuden keskeyttivät vain muurilla olevien vartijain
huudot, ja pimeässä vilahteli siellä täällä priori Kordeckin valkoinen
puku. Ei Kmicickään nukkunut. Hän oli muureilla Czarnieckin kanssa, ja
he keskustelivat sotaseikkailuistaan. Czarniecki ei voinut olla jonkin
verran kehuskelematta ja puhui:
— Tehtiin mitä voitiin. Jokaisen surmaamani ruotsalaisen muistoksi
laitoin solmun miekankantimeen. Minulla on nyt kuusi solmua, mutta
Jumalan avulla niitä tulee lisää. Siksi on sapelini niin korkealla.
Pian en voi käyttää koko kanninta, mutta en avaa solmuja, vaan annan
panna jokaiseen turkoosin ja sodan loputtua ripustan sapelini jonkin
pyhimyskuvan luo — siinä on minulla _votum_. Entä onko teillä monta
ruotsalaista omallatunnolla?
— Ei yhtään! — vastasi Kmicic häpeissään.
— Sen sijaan olette varmaan aika joukon venäläisiä peitonnut?
— Onhan niitä.
— Ruotsalaiset ovat pahempia, sillä useimmat heistä ovat loitsijoita.
Suomalaisilta ovat he oppineet käyttämään noitakeinoja, ja jokaisella
on kaksi tahi kolme pirua palveluksessaan, onpa sellaisiakin, joilla
niitä on seitsemän. Nämä suojelevat heitä kahakoissa... Mutta jos he
tulevat tänne, niin pirut eivät voi heitä auttaa, sillä semmoisella
alalla, mihin näkyy kirkon torni, ovat pirut voimattomia. Oletteko
kuullut siitä?
Kmicic ei vastannut, kallisti päätään ja kuunteli tarkasti.
— Ne tulevat! — sanoi hän äkkiä.
— Kutka? Mitä te puhutte?
— Kuulen kavioitten kapsetta.
— Tuuli vain panee sadepisarat rapisemaan.
— Kristuksen nimessä, se ei ole tuuli, se on hevosten kavioitten
kopinaa! Minulla on erikoisen tarkka kuulo... Se on suuri ratsujoukko,
ja se on jo lähellä, vaikka tuuli estää kuulemasta. Aseihin! Aseihin!
Kmicicin huuto herätti lähellä torkkuvat vartijat, mutta se ei ollut
vielä lakannut kaikumasta, kun alhaalta pimeästä kuului torven
törähdyksiä. Kaikki heräsivät ja hyppäsivät pökertyneinä vuoteistaan
kysellen toisiltaan:
— Tuomiopasuunatko nyt soivat synkässä yössä? Sitten alkoi munkkeja,
sotamiehiä ja aatelisia virrata valleille. Kellonsoittajat kiiruhtivat
torneihin, ja pian alkoivat kaikki kellot kaikua, suuret sekä pienet,
aivan kuin tulipalossa, ja niiden kumahtelut sekaantuivat torvien
ääneen, joka yhä jatkui.
Palavia soihtuja heitettiin tervatynnyreihin, jotka oli varattu sitä
varten. Punainen loimu valaisi ympäristön, ja nyt Jasna Góran väki
näki joukon hevosen selässä istuvia torvensoittajia aivan lähellä
torvet suun edessä ja näiden takana sankat joukot ratsumiehiä liehuvine
lippuineen.
Torvensoittajat puhalsivat vielä jonkin aikaa aivan kuin tahtoisivat
näillä äänillä osoittaa ruotsalaisjoukon suurta voimaa ja lopullisesti
säikähdyttää munkit. Viimein ne vaikenivat. Yksi soittajista erkani
joukosta, lähestyi porttia heiluttaen valkoista liinaa ja huusi:
— Hänen majesteettinsa Ruotsin, Götan ja Vendein kuninkaan nimessä,
Suomen, Viron, Karjalan, Bremenin, Werdenin, Stettinin, Pommerin ja
Kasubian suuriruhtinaan, Rügenin ruhtinaan, Inkerin, Wismarkin ja
Baijerin herran, Pfalzin, Julichin, Kleven ja Bergin kreivin — avatkaa!
— Päästäkää hänet sisälle! — kuului priori Kordeckin ääni.
Avattiin vain pikkuportti. Tulija epäröi hetken, mutta laskeutui sitten
hevosen selästä, astui muurien sisäpuolelle ja nähdessään joukon
valkeita viittoja kysyi:
— Kuka teistä on veljeskunnan päämies?
— Minä! — vastasi priori Kordecki.
Mies antoi hänelle sinetöidyn kirjeen ja sanoi:
— Herra kreivi odottaa Pyhän Barbaran luona vastausta.
Priori Kordecki kutsui heti munkit ja aatelin neuvottelukokoukseen.
Mennessään sanoi Czarniecki Kmicicille:
— Tulkaa tekin!
— Tulen vain uteliaisuudesta, — sanoi Andrzej, — sillä tämä ei kuulu
minuun. Muulla kuin suullani aion nyt palvella Pyhää Neitsyttä!
Kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelusaliin, avasi priori Kordecki
kirjeen ja luki:
»Teille on tunnettua, kunnioitetut isät, millä kunnioituksella ja
rakkaudella aina olen kohdellut tätä pyhää paikkaa ja veljeskuntaanne
samoinkuin sekin, miten alati olen teitä suojellut ja tehnyt teille
hyvää. Olkaa senvuoksi vakuutetut, että ystävyyteni teitä kohtaan on
nytkin yhä sama kuin ennenkin. En tule tänään luoksenne vihollisena,
vaan ystävänä. Jättäkää pelkäämättä luostarinne minun suojelukseeni,
kuten nykyiset olosuhteet vaativat. Tällä tavoin saavutatte rauhan
ja turvallisuuden, jota haluatte. Minä lupaan teille juhlallisesti,
että pyhäköt jäävät loukkaamattomiksi, varanne koskemattomiksi ja minä
itse suoritan kaikki kulut. Harkitkaa siis tarkoin, mitä voitatte
luovuttamalla luostarin minulle. Muistakaa myös, että suurempi
onnettomuus voi teitä kohdata ankaran kenraali Müllerin puolelta,
jonka toimenpiteet tulevat olemaan sitäkin rasittavammat, kun hän
on harhaoppinen ja oikean uskon vihollinen. Kun hän tulee, täytyy
teidän alistua välttämättömyyteen ja täyttää hänen tahtonsa. Turhaan
te silloin, tuntien tuskaa sielussanne ja ruumiissanne, kadutte sitä,
että ette ole ottaneet varteen ystävällistä neuvoani.»
Wrzeszczowiczin entiset hyvät työt muistuivat elävästi munkkien
mieleen. Heidän joukossaan oli niitä, jotka luottivat hänen
vakuutuksiinsa ja pitivät hänen kehoitustaan haluna torjua vaaroja ja
onnettomuuksia.
Mutta ei kukaan käyttänyt puheenvuoroa, vaan kaikki odottivat, että isä
Kordecki puhuisi. Tämä oli vaiti vähän aikaa, ja vain hänen huulensa
liikkuivat hänen hiljaa rukoillessaan. Sitten hän sanoi:
— Tuleeko todellinen ystävä yöllä ja peloittaa tuolla tavoin
torventoitotuksin nukkuvat Jumalan, palvelijat? Tulisiko hän noiden
tuhansien asestettujen miesten etunenässä, jotka seisovat nyt muuriemme
luona? Miksi hän ei tullut viiden tahi kymmenen miehen kanssa, koska
hän hyväntekijänä saattoi odottaa iloista vastaanottoa? Mitä merkitsee
tuo vahva sotavoima, jollei uhkausta sen varalta, että emme luovuttaisi
luostaria?... Rakkaat veljet, muistakaa myöskin, että tämä vihollinen
ei ole koskaan pitänyt sanaansa eikä valaansa. Meillä on suojeluskirje
kuninkaalta, joka on meille vapaaehtoisesti lähetetty ja jossa
nimenomaan luvataan, että luostari on vapaa majoituksesta, — ja nyt
on hänen väkensä muuriemme edustalla kuuluttamassa vaskitorvin hänen
petollisuuttansa. Rakkaat veljet! Ylentäköön kukin sydämensä Jumalan
puoleen, jotta Pyhä Henki häntä valaisisi, ja puhukoon sitten kukin,
mitä omatunto ja huolenpito tästä pyhäköstä hänelle neuvoo.
Syntyi hiljaisuus.
Sitten kuului Kmicicin ääni:
— Kuulin Kryszynissa Lisolan kysyvän: »Entä kurkistatteko munkkien
aartehistoon?» — ja tähän vastasi Wrzeszczowicz, hän, joka nyt seisoo
tuolla muurien ulkopuolella: »Jumalan äiti ei tarvitse taalereita,
jotka ovat priorin raha-arkussa.» Nyt sama Wrzeszczowicz kirjoittaa
teille, kunnioitetut isät, että hän ei kajoa omaisuuteenne ja itse
suorittaa kulut. Huomatkaa hänen rehellisyytensä laatu!
— Ilman provinsiaalia, jolle olemme velvolliset olemaan kuuliaisia,
emme voi päättää mitään, — sanoi isä Dobrosz.
Pappi Tomicki lisäsi:
— Sota ei ole meidän toimialaamme. Kuunnelkaamme senvuoksi, mitä
sanovat ne ritarit, jotka ovat kokoontuneet tähän luostariin Jumalan
Äidin suojaan.
Kaikkien katseet kääntyivät Zamoyskiin, joka oli vanhin ja huomattavin
joukossa. Hän nousi ja puhui:
— On kysymyksessä teidän kohtalonne, kunnioitettavat isät.
Verratkaa vihollisen voimaa siihen vastarintaan, jota voimienne ja
varojenne mukaan voitte tehdä, ja päättäkää itse. Mitäpä neuvoja
me, teidän vieraanne, voisimme teille antaa? Mutta koska kysytte
meiltä, kunnioitettavat isät, mitä on tehtävä, niin vastaan: olkoon
antautumisen ajatus meistä kaukana niin kauan kuin hätä ei siihen
pakota. On häpeällistä ja arvotonta pelkurimaisella myöntyväisyydellä
ostaa epävarma rauha valapattoiselta viholliselta. Me olemme tulleet
vapaaehtoisesti vaimoinemme ja läpsinemme tänne Pyhän Neitsyen turviin
ja järkähtämättömästi olemme päättäneet elää kanssanne ja, jos se
on Jumalan tahto, kuolla yhdessä. Jumalan Äiti, joka on vuodattanut
sydämiimme halun puolustaa häntä jumalattomia vääräuskoisia vastaan,
varmasti tulee palvelijainsa avuksi ja tukee meitä oikeassa asiassamme.
Zamoyski vaikeni. Kaikki tunsivat saavansa hänen sanoistaan voimaa ja
miehuutta. Kmicic, joka aina toimi hetken tunteitten mukaan, juoksi
hänen luokseen ja vei hänen kätensä huulilleen.
Toisia tämä innosti, ja jokaisesta oli tuon nuoren innostuksen puuska
hyvä merkki. Halu puolustaa luostaria kasvoi.
Samassa kuului ikkunan alta vanhan kerjäläisen väräjävä ääni, joka
lauloi:
— Turhaan sä, uskoton, voimaasi luotat,
helvetin joukotkin avukses tuotat,
turhaan sä myös punot juonias noita:
Et mua voita!
Vaikka mun tuhannet pakanat saartais,
lentävät liskot mun päätäni kaartais,
turhat ois sittenkin keinosi sinun:
voitto on minun!
— Siinä on meille viittaus, — sanoi priori Kordecki, — jonka Jumala
antaa vanhan kerjäläisen suun kautta. Pitäkäämme puoliamme, veljet,
sillä ei koskaan kenelläkään piiritetyllä ole ollut sellaista
turvapaikkaa kuin meillä!
— Uhraamme mielellämme henkemme! — huudahti Piotr Czarniecki.
— Emme luota valapattoihin! Emme luota vääräuskoisiin emmekä niihin
katolilaisiin, jotka ovat antautuneet pahan hengen palvelukseen! —
huusivat toiset äänet tukahduttaen kuulumattomiin niiden sanat, jotka
olivat toista mieltä.
Päätettiin lähettää kaksi munkkia Wrzeszczowiczin luo ilmoittamaan,
että portit pysyvät suljettuina ja että piiritetyt aikovat
puolustautua, mihin heidät oikeuttaa kuninkaan suojeluskirje.
Samalla tuli lähettiläiden nöyrästi pyytää Wrzeszczowiczia luopumaan
aikeestaan tahi ainakin lykkäämään sen, kunnes munkit olisivat
ennättäneet neuvotella veljeskunnan provinsiaalin Teofil Broniewskin
kanssa, joka nyt oli Sleesiassa.
Lähettiläät lähtivät, ja toiset jäivät odottamaan pamppailevin sydämin
neuvottelusaliin. Nämä rauhalliset, sotaan tottumattomat munkit eivät
voineet olla tuntematta pelkoa ajatellessaan, että hetki oli nyt lyönyt
ja heidän oli valittava velvollisuuden täyttämättä jättäminen tahi
vihollisen viha ja kosto.
Tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun molemmat lähettiläät palasivat.
Heidän päänsä olivat alaspainetut, heidän kasvonsa surulliset ja
kalpeat. Ääneti he ojensivat priori Kordeckille uuden kirjeen
Wrzeszczowiczilta, ja tämä luki sen ääneen. Siinä oli kahdeksan
antautumisehtoa, joihin viitaten Wrzeszczowicz kehoitti munkkeja
luovuttamaan luostarin.
Lopetettuaan lukemisen priori katsoi kauan läsnäolijoita ja sanoi
viimein juhlallisella äänellä:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Pyhän Jumalanäidin nimeen!
Muureille, rakkaat veljet!
— Muureille! Muureille! — kaikuivat huudot salissa.
Hetkeä myöhemmin valaisi luostarin rakennusta kirkas liekki.
Wrzeszczowicz oli antanut sytyttää tuleen Pyhää Barbaran kirkkoa
ympäröivät rakennukset. Tulipalo sai pian vallan vanhoissa taloissa ja
voimistui joka hetki. Punertavia savupatsaita kohosi taivasta kohti ja
kirkkaat tulikielet valaisivat niiden kasvua. Viimein oli koko taivas
tulimerenä.
Tulen valossa nähtiin ratsastavia sotamiesosasto ja, jotka nopeasti
siirtyivät paikasta toiseen. Alkoi sotamiesten tavallinen mielivalta.
Ratsumiehet ajoivat karjan ulos navetoista, se juoksenteli pelästyneenä
edestakaisin ja mölisi surkeasti. Joukko yhteen painautuneita lampaita
syöksyi päättömästi tuleen. Palon haju levisi kaikille suunnille ja
kohosi luostarin muureille asti. Monet puolustusmiehistöstä näkivät
ensikerran sodan kauhuja, ja heidän sydämensä jähmettyi, kun he näkivät
sotilaitten ajavan takaa miehiä ja lyövän heitä miekalla sekä laahaavan
naisia maata pitkin hiuksista. Tulen veripunaisessa valossa näkyi
kaikki niin selvästi kuin kämmenellä. Huudot ja lausutut sanatkin
tunkeutuivat piiritettyjen korviin asti.
Koska luostarin tykit eivät vielä toimineet, hyppäsivät ratsumiehet
hevosten selästä ja lähestyivät aivan muurien luo heristellen
miekoillaan ja musketeillaan.
Tavan takaa saapui lähelle joku keltaiseen ratsumiehen takkiin puettu
miehen rumilas, pani kätensä torveksi suun eteen ja syyti piiritetyille
herjauksia ja uhkauksia, joita nämä kuuntelivat kärsivällisesti.
Kmicic seisoi Czarnieckin vieressä aivan lähellä Pyhän Barbaran kirkkoa
ja näki kaiken selvästi. Hänen poskilleen nousi puna, silmät kiiluivat
kuin tähdet, ja kädessä hänellä oli oivallinen jousi, jonka hän oli
perinyt isältään. Hän kuuli uhkaukset ja pilkkapuheet, ja viimein, kun
jättiläiskokoinen ratsumies saapui kallion juurelle ja alkoi sadatella,
Andrzej kääntyi Czamieckiin päin:
— Jumalan tähden! Hän häpäisee Pyhää Neitsyttä! Minä ymmärrän saksaa...
hän herjaa kamalasti!... En voi sitä sietää!
Hän kohotti jousen, mutta Czarniecki tarttui hänen käteensä.
— Jumala rankaisee häntä herjauksistaan! — sanoi hän. — Isä Kordecki on
kieltänyt meitä ensin ampumasta. Alkakoot he!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun ratsumies kohotti musketin perän
lähelle kasvojaan ja laukaus pamahti. Luoti ei lentänyt muurille asti,
vaan putosi jonnekin kallion koloon.
— Nyt on lupa? — huudahti Kmicic.
— On! — vastasi Czarniecki
Kmicic sotaan tottuneena miehenä tuli heti aivan levolliseksi.
Ratsumies varjosti kädellään silmiään ja katseli, mihin hänen luotinsa
oli mennyt. Sillä välin Kmicic jännitti jousen ja laukaisi. Jousi
visersi kuin leivonen, mutta Kmicic nojautui eteenpäin ja huusi:
— Sattui! Sattui! Samassa kuului nuolen vingahdus. Ratsumies pudotti
musketin, nosti molemmat kätensä ylös, pää retkahti, ja mies putosi
selälleen maahan. Hetkisen hän sätkytteli kuin vedestä nostettu kala
ja penkoi maata jaloillaan, mutta ojentautui äkkiä ja jäi makaamaan
liikkumattomana.
— Se oli yksi! — sanoi Kmicic.
— Pankaa solmu miekankantimeen! — sanoi Czarniecki.
— Ei niihin solmuihin riitä kirkonkellon nuorakaan, jos Jumala suo! —
huudahti Andrzej.
Samassa kiiruhti kaatuneen luo toinen ratsumies katsomaan, mitä oli
tapahtunut, tahi ehkä ottamaan kaatuneen kukkaron. Mutta taas vingahti
nuoli, ja mies kaatui edellisen päälle.
Nyt alkoivat paukkua kenttätykit, joita Wrzeszczowicz oli tuonut
mukanaan. Hän ei voinut niillä ampua rikki linnoitusta niinkuin hän
myöskään ei voinut sitä vallata pelkällä ratsuväellä, mutta hän tahtoi
peloittaa munkkeja. Alku oli nyt ainakin tehty.
Priori Kordecki ilmestyi Czarnieckin viereen ja hänen mukanaan oli
isä Dobrosz, joka rauhan aikana oli luostarin tykistön päällikkönä
ja pyhinä ampui juhlalaukaukset, minkä vuoksi häntä veljeskunnan
keskuudessa pidettiin aimo tykkimiehenä.
Priori siunasi tykin ja osoitti sitä isä Dobroszille. Tämä kääri hihat
ylös ja suuntasi tykin kahden rakennuksen välillä olevaan aukkoon,
jossa liikehti muutamia ratsumiehiä ja näiden joukossa upseeri miekka
kädessä. Pappi Dobrosz tähtäsi kauaa, sillä kysymyksessä oli hänen
maineensa. Viimein hän otti sytyttimen ja laukaisi tykin.
Pamahdus kajahti ja savu esti mitään näkemästä. Pian kuitenkin tuuli
haihdutti savun. Rakennusten välissä ei nyt enää näkynyt ainoatakaan
ratsumiestä liikkeessä. Muutamia makasi hevosineen maassa, toiset
olivat kadonneet.
Munkit alkoivat laulaa muureilla. Laulua säesti Pyhän Barbaran kirkon
luona olevain sortuvain rakennusten ryske. Tuli pimeämpää. Vain
kipunapatsas kohosi rakennusten sortuessa ilmaan.
Wrzeszczowiczin joukoissa alkoivat taas torvet soida, mutta niiden
ääni tuntui etenevän. Tulipalo oli sammumassa. Pimeys vallitsi vuoren
juurella. Sieltä täältä kuului hevosen hirnuntaa, mutta se loittoni ja
heikkeni yhä. Wrzeszczowicz vetäytyi poispäin.
Isä Kordecki polvistui muurilla.
— Maria, Jumalan äiti! — lausui hän voimakkaalla äänellä. — Anna
senkin, joka saapuu hänen jälkeensä, samoin poistua häveten ja voimaton
viha sydämessään!
Hänen näin rukoillessaan hajaantuivat pilvet hänen päänsä yllä, ja
kirkas kuun hohde valaisi tornit, muurin, polvistuneen priorin ja
palaneitten rakennusten rauniot.