Tykkitaistelu ei ollenkaan estänyt rauhanneuvotteluja. Illalla tämän
pommituksen jälkeen Müller lähetti eversti Kuklinowskin kehoittamaan
luostaria antautumaan. Tälle Kuklinowskille priori näytti kuninkaan
suojeluskirjeen. Mutta Müllerillä oli kuninkaan myöhemmin antama käsky
vallata erinäisiä paikkoja, m.m. Częstochowo.
Tähän vastasi priori Kordecki, että jos kenraalilla on käsky ottaa
haltuunsa Częstochowo, niin hän voi sen huoletta tehdä ja saa olla
varma siitä, että luostarin taholta ei häntä toimessaan häiritä, mutta
Częstochowo ei ole Jasna Góra ja tätä jälkimmäistä ei ole käskyssä
mainittu.
Kuultuaan tämän vastauksen Müller huomasi olevansa tekemisissä
taitavampien diplomaattien kanssa kuin hän itse oli. Hänellä ei ollut
muuta neuvoa kuin turvautua aseihin.
Koko yön kesti kuitenkin aselepoa. Ruotsalaiset toimivat pontevasti
rakentaen vahvempia valleja. Luostarin puolustajat tarkastivat
kärsimiään vaurioita ja ihmeekseen huomasivat, että semmoisia ei
ollutkaan. Siellä täällä oli jokin katto tahi sen kannatin murtunut,
paikoittain oli rappausta irtautunut seinistä — siinä kaikki. Ihmisistä
ei yksikään ollut kaatunut eikä edes haavoittunut. Kulkiessaan ympäri
muureilla isä Kordecki sanoi nauraen sotamiehille:
— Katsokaahan nyt, ei tuo vihollinen eikä hänen pommituksensa ole niin
vaarallinen kuin on sanottu. Jumala meitä suojelee, Jumalan käsi meitä
kaitsee. Olkaamme vain lujia, niin saamme nähdä vielä suurempia ihmeitä.
Tuli seuraava päivä, joka oli sunnuntai ja kirkollinen juhlapäivä.
Jumalanpalvelus pidettiin häiriöittä, sillä Müller odotti lopullista
vastausta, joka oli luvattu lähettää puolenpäivän aikaan.
Kirje tulikin kello kaksi, mutta se ei sisältänyt antautumispäätöstä,
vaan siinä toistettiin Kuklinowskille annettu vastaus, että kirkon
ja luostarin nimi on Jasna Góra, kun taas Częstochowon kaupunki ei
ollenkaan kuulu luostariin.
Müller raivostui ja käski uudelleen ryhtymään pommitukseen.
Käsky lensi nopeasti ruotsalaisten rintaman päästä päähän. Vallit
peittyivät sinertävään savuun, luostari vastasi ammuntaan tarmokkaasti.
Mutta nyt olivat ruotsalaisten tykit paremmin asetetut ja tekivät
enemmän vahinkoa. Ruudilla täytettyjä pommeja lenteli jättäen jälkeensä
pitkän liekin. Heiteltiin myös palavia tulisoihtuja ja tervattuja,
palavia tappuroita.
Niinkuin toisinaan muuttava kurkiparvi väsyneenä lentämästään pitkästä
matkasta istahtaa kukkulalle, niin näitten ilmaan lennätettyjen
tulisten kappaleitten joukko putoili kirkon torniin ja rakennusten
puisille katoille. Ne, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun eivätkä
olleet tykkien luona, istuivat katoilla. Osa oli ammentamassa vettä
kaivoista, toinen osa veti nuorilla vesiämpäreitä ylös, kolmas
sammutti paloa märillä vaatteilla. Jotkin kuulat puhkaisten katon tahi
murtaen sen kannattimia tunkeutuivat ullakolle ja savu sekä palaneen
käry täytti huoneet. Mutta ullakoillakin oli sammuttajia odottamassa
vesitynnyreineen. Suurimmat pommit puhkaisivat välikatonkin. Huolimatta
yli-inhimillisistä ponnistuksista ja valppaudesta näytti selvältä, että
tulipalo ennemmin tahi myöhemmin syttyisi luostarissa. Tulisoihdut
ja tappuratukot, jotka putoilivat katoilta, muodostivat seinien
vierustoille palavia rovioita. Ikkunaruudut halkeilivat kuumuudesta,
huoneissa olevat naiset ja lapset olivat menehtyä savuun ja kuumuuteen.
Tuskin oli yksi tulipalon yritys sammutettu, kun jo uusi parvi
tulikuulia, palavia aineita ja kipinöitä lensi sijaan. Koko luostari
oli niitä täynnä, olisi voinut luulla taivaan avautuneen ja alkaneen
sataa tulta. Luostari oli tulessa, mutta ei palanut, kyti, mutta ei
mennyt raunioiksi. Alkoipa vielä keskeltä tuota tulimerta kuulua laulu
niinkuin muinoin, kun nuorukaiset lauloivat tulisessa pätsissä.
Aivan kuin edellisenäkin päivänä kaikui laulu tornista torvien
säestämänä. Miehet, jotka olivat muureilla ja tykkien ääressä ja jotka
joka hetki saattoivat luulla, että kaikki heidän takanaan jo palaa
ja raunioituu, saivat tuosta laulusta uutta voimaa ja lohdutusta, se
vakuutti, että kirkko ja luostari seisoi paikallaan eikä tuli kyennyt
voittamaan ihmisten ponnistuksia. Tuli tavaksi näillä sointuvilla
sävelillä lieventää piirityksen kauhuja ja estää naisia kuulemasta
taistelevien huutoja.
Ruotsalaistenkin leirissä teki tuo laulu ja soitto suuren vaikutuksen.
Sotamiehet valleilla kuuntelivat sitä ensin ihmeissään, sitten
pelästyen.
— Mitä ihmettä? — sanoivat he toisilleen. — Olemme syytäneet tuohon
kanakoppiin niin paljon rautaa ja tulta, että moni vahva linnoitus
siitä olisi mennyt tuhaksi ja raunioiksi, mutta nämä laulavat ilosta...
Mitä se on?
— Taikakeinoja! — vastasivat toiset.
— Kuulat eivät tunkeudu heidän seiniensä läpi. Katoilta ponnahtelevat
kranaatit kuin leikkipallot. Taikakeinoja! Taikakeinoja! Ei meillä ole
täällä mitään hyvää odotettavissa!
Mutta Müller käski pommittamaan kahta vertaa ankarammin.
Hänen käskynsä täytettiin liian hätäisesti. Tähdättiin kiireessä
tykeillä liian korkealle, niin että kuulat alkoivat lentää luostarin
yli aina toisella puolella oleviin ruotsalaisten varustuksiin asti
tehden niissä tuhoa.
Kului tunti ja toinen. Kirkon tornista kuului edelleen laulu ja soitto.
Müller seisoi kaukoputki kädessä Częstochowossa.
Hän tähysti kauan.
Lähellä olevat huomasivat, että käsi, joka piteli kaukoputkea silmien
edessä, alkoi yhä enemmän vavista. Viimein hän kääntyi toisiin ja
huudahti:
— Kuulat eivät ollenkaan vahingoita kirkkoa!
Hillitön viha valtasi vanhan soturin. Hän paiskasi kaukoputken maahan
niin että se meni rikki.
— Minut tekee hulluksi tuo soitto ja laulu! — huusi hän.
Samassa nelisti hänen luokseen insinööri de Fossis.
— Herra kenraali! — sanoi hän. — Kaivantoja ei voi laittaa, sillä
maakerroksen alla on kallio. Pitäisi olla vuoren louhijoita.
Müller alkoi sadatella, mutta ei ennättänyt sitä jatkaa alkua
pitemmälle, kun saapui upseeri Częstochowon varustuksilta ja ilmoitti:
— Suurin tykkimme on säretty! Onko tuotava sijaan toinen Lyotasta?
Ammunta kuului todellakin heikommalta, laulun saattoi erottaa selvemmin.
Müller poistui asuntoonsa sanomatta sanaakaan. Mutta hän ei käskenyt
lopettamaan taistelua. Hän päätti näännyttää piiritetyt. Luostarissa
oli puolustusväkeä vain parisataa miestä, ja hän saattoi aina vaihtaa
joukkojaan vereksiin voimiin.
Tuli yö. Tykit jyrisivät yhtä mittaa, luostarista vastattiin tuleen
tarmokkaasti, tarmokkaammin vielä kuin päivällä, sillä ruotsalaisten
leiritulet helpottivat tähtäämistä. Sattui monta kertaa, että juuri kun
sotamiehet asettuivat tulen ääreen ja ripustivat siihen kattilansa,
pimeydestä lennähti pommi kuin surman henki. Tulirovio hajosi
lennätellen kipinöitä, sotamiehet juoksivat pelästyneinä eri tahoille
ja hakivat turvaa toisten toverien luota tahi harhailivat pimeässä
viluisina ja nälkäisinä.
Yö toi raskaita tappioita ruotsalaisille. Joukko miehiä kaatui, ja
muutamat rykmentit joutuivat semmoiseen epäjärjestykseen, että niitä
ei saatu aamuun mennessä järjestetyiksi. Piiritetyt ampuivat yhä
ahkerammin aivan kuin osoittaakseen, että eivät tarvitse unta.
Kun päivä sarasti, nähtiin luostarin muureilla valvoneita, väsyneitä ja
kalpeita mutta samalla kuitenkin innostuneita kasvoja. Priori Kordecki
ilmestyi muureille, ja hänen sointuva äänensä kuului joka paikassa.
— Jumala antaa päivän, lapset... Olkoon sen valo siunattu! Ei kirkko
eivätkä muut rakennukset ole kärsineet vahinkoa... Tuli on saatu
sammutetuksi, henkeään ei kukaan ole menettänyt. Herra Mosinski!
Tulikuula putosi teidän lapsenne kehdon ääreen ja sammui tekemättä
mitään vahinkoa. Kiittäkää Pyhää Neitsyttä ja palvelkaa häntä!
Oli jo valoisa, kun priori Kordecki saapui Kmicicin ja Czarnieckin
vartiopaikalle. Kmiciciä hän ei siellä nähnyt, sillä tämä oli mennyt
muurin toiselle puolelle tutkimaan ruotsalaisten tykinkuulien jälkiä.
Priori kysyi heti:
— Missä on herra Babinicz? Onko hän ehkä nukkumassa?
— Voiko tämmöisenä yönä nukkua! — vastasi Andrzej kiiveten muurille.
— Onhan minullakin omatunto! Parempi on valvoa Pyhän Neitsyen
palveluksessa.
— Parempi, parempi, sinä uskollinen palvelija! — vastasi priori.
Mutta Andrzej näki samassa kaukaa pilkoittavan ruotsalaisen tulen ja
huudahti:
— Tuolla on tulta! Tähtää! Ylemmäksi!
Isä Kordecki hymyili kuin ylienkeli nähdessään tämmöistä intoa ja
palasi luostariin toimittamaan työssä oleville aamujuomaa.
Sitä nauttiessaan sotamiehet puhelivat:
— Huonosti on käynyt ruotsalaisille tänä yönä. Varmaankin he nyt
päivällä suovat itselleen ja meille lepoa.
Mutta sotamiehet erehtyivät. Päivä ei tuonut kaivattua lepoa. Se
oli samanlainen kuin edellinenkin, täynnä tykkien jylinää, savua ja
liekkejä. Paljon semmoisia päiviä sai luostari vielä nähdä. Mutta sen
väki sammutti tulipalot ja ampui yhä miehuullisesti. Miehet alkoivat
tottua alituiseen jyrinään, varsinkin kun huomasivat, että kärsityt
vauriot olivat vähäisiä.
Oli taas yö. Ruotsalaisten valleilla oli hiljaista. Uupuneet sotamiehet
varmaankin nukkuivat tykkiensä luona. Kauempana, tykinkantaman
ulkopuolella, vilkkui muutamia tulia, mutta vallit olivat pimeän
peitossa.
Kmicic meni Czarnieckin luo, joka istui lavetilla ja lämpimikseen löi
jalkojaan vastakkain.
— Kylmä on! — sanoi hän nähtyään Kmicicin. — Ja päätäkin kivistää tämä
ainainen meteli. Korvani soivat yhtä mittaa.
— Kenelläpä ne eivät soisi. Mutta nyt meillä on rauhaa. Nukkuvat
sikeästi tuolla. Heidät voisi nyt kiertää kuin karhun pesässään.
Tokkopa pyssyn laukauskaan heitä herättäisi...
— Oo! — sanoi Czarniecki nostaen päänsä pystyyn. - Mitä te ajattelette?
— Ajattelen Zbarazia, jossa piiritetyt uloshyökkäyksillään tekivät
lurjuksille paljon vahinkoa.
— Teidän mielenne vain yhä tekee verta niinkuin suden yöllä?
— Jumalan tähden, tehkäämme hyökkäys! Lyömme miehet, teemme tykit
kelvottomiksi. Nuo tuolla eivät epäile mitään.
Czarniecki hypähti seisomaan.
— Ja aamulla he ovat aivan ymmällä! Luulevat ehkä peloittaneensa meidät
ja saavansa antautumaan. Siinä olisi heille vastaus. Totisesti tuo on
oivallinen ajatus, tosiritarin päähänpälkähdys! Minulle se ei olisi
tullut mieleen. Täytyy vain ilmoittaa isä Kordeckille.
He lähtivät priorin luo.
Isä Kordecki oli neuvottelusalissa Zamoyskin kanssa keskustelemassa.
Kuullessaan askelia hän kohotti päätään, siirsi kynttilöitä syrjään ja
kysyi:
— Kuka siellä? Kuuluuko jotakin uutta?
— Minä se olen, Czarniecki, — vastasi Piotr, — ja kanssani on Babinicz.
Emme kumpikaan saa unta, sillä ruotsalaiset pyörivät yhä mielessä.
Tämä Babinicz on levoton sielu eikä voi olla yhdessä paikassa. Nyt
hänen mielensä, kovin tekee ruotsalaisten luo heidän valliensa taakse
kysymään, aikovatko he huomennakin ampua entiseen tapaan vai antavatko
meille ja itselleen huoahtamisen aikaa.
— Kuinka? — kysyi isä Kordecki ihmettelyään salaamatta. — Tahtooko
Babinicz poistua linnoituksesta?...
— Toisten kanssa, toisten kanssa! — kiiruhti Czarniecki vastaamaan. —
Minun ja muutamien muiden kanssa. Ruotsalaiset näkyvät tuolla valliensa
takana vetelevän unia, ei näy tulia eikä vahteja. Luottavat liiaksi
meidän heikkouteemme.
— Naulaamme kiinni tykit! — lisäsi Kmicic innokkaasti.
— Ihmeellinen mies, tuo Babinicz! — huudahti Zamoyski. — Yritys on
suuri ja voi päättyä huonosti. Onpa meille Jumala lähettänyt aikamoisen
liettualaisen! Hänen innolleen minä annan tunnustuksen. Ei häntä täältä
kukaan sinne aja, oma halu vain vetää!
Priori Kordecki, joka kammoksui verenvuodatusta, varsinkin silloin,
kun oma henki ei ollut vaarassa, epäröi ensin, mutta huomasi tarkemmin
ajateltuaan suunnitelman sopivaksi Pyhän Neitsyen puolustajille.
— Antakaa minun ensin rukoilla! — sanoi hän. Hän polvistui Jumalan
äidin kuvan eteen ja rukoili. Sen jälkeen hän lausui:
— Rukoilkaa nyt tekin! Sitten saatte lähteä matkaan.
Neljännestuntia myöhemmin he kaikki neljä lähtivät muureille. Vallit
kauempana nukkuivat. Yö oli hyvin pimeä.
— Montako miestä tahdotte ottaa? — kysyi isä Kordecki Kmiciciltä.
— Minäkö? — sanoi Andrzej ihmeissään. — Minä en ole täällä päällikkö
enkä tunne seutua niin hyvin kuin herra Czarniecki. Lähden mukaan
taistelemaan, mutta johtakoon meitä herra Czarniecki. Sen vain
tahtoisin, että Soroka olisi mukana, sillä hän on oivallinen sotilas.
Tämä vastaus oli mieleen sekä Czarnieckille että priorille, joka näki
siinä ilmeisen todistuksen nöyryydestä. Ryhdyttiin heti toimiin.
Valittiin miehet käskettiin olemaan aivan hiljaa ja ryhdyttiin
raivaamaan pääsyä muurista ulos.
Tunnin kuluttua oltiin valmiina lähtöön. Miehillä oli aseina sapelit ja
pistolit, joillakuilla pyssyt, talonpojilla taas viikatteet.
Tultuaan ulos linnoituksesta joukko järjestyi. Czarniecki asettui
sen etunenään, Kmicic aivan viimeiseksi, ja he alkoivat edetä pitkin
vallihaudan reunaa henkeään pidätellen aivan kuin sudet hiipivät
lammastarhaan.
Joskus kuitenkin viikate kalahti toiseen, joskus irtaantui kivi
jalkojen alla, ja näistä äänistä huomasi joukon etenevän. Kun oli tultu
alas, pysähtyi Czarniecki. Hän jätti siihen, verraten lähelle valleja,
osan miehiä unkarilaisen Janiczin johdolla seisomaan. Itse hän suuntasi
kulkunsa jonkin verran oikealle, ja kun maa jalkojen alla alkoi tuntua
pehmeämmältä, niin että askelet eivät kaikuneet, hän johti joukkoaan
nopeammin eteenpäin.
Hänen aikomuksenaan oli kiertää valli, hyökätä nukkuvien kimppuun
takaapäin ja ajaa heidät luostarin suuntaan Janiczin miehiä kohti.
Tämän ajatuksen oli hänelle antanut Kmicic, joka nyt kulki sapeli
kädessä hänen vierellään.
Äänettömänä eteni joukko. Äkkiä pilkisti kuu pilvien lomasta ja valaisi
hiukan ympäristöä. He olivat tulleet jo vallin taakse.
Kuten Kmicic oli otaksunutkin, ei täällä ollut vartijoita. Miksi
ruotsalaiset olisivatkaan asettaneet niitä omien valliensa ja
pääjoukkonsa väliin, joka oli hiukan etempänä? Varovaisinkaan päällikkö
ei olisi voinut odottaa mitään vaaraa siltä taholta.
— Nyt aivan hiljaa! — sanoi Czarniecki. — Jo näkyy telttoja.
— Ja kahdessa on valoa... Niissä valvotaan... Varmaankin päälliköitä...
Nyt pitäkää varanne, että aseet eivät kalahda yhteen...
He tulivat mäelle, joka oli laitettu vallien taakse. Siellä oli joukko
rattaita, joilla kuljetettiin ruutia ja tykinkuulia. Rattaitten luona
ei ollut ketään.
Näin saapuivat he aivan telttojen luo aseet käsissä. Kmicic
vaihdettuaan pari sanaa Czarnieckin kanssa sanoi:
— Menen ensin niihin, missä ei nukuta... Odottakaa, kunnes laukaukseni
pamahtaa, ja sitten käykää kimppuun.
Näin sanottuaan hän lähti.
Partioretken menestys oli jo taattu, eikä hän koettanutkaan kulkea
hiljaa. Hän sivuutti muutamia pimeässä olevia telttoja. Ei kukaan
niissä herännyt, ei kukaan kysynyt: »Wer da?»
Jasna Góran sotilaat kuulivat hänen rohkeitten askeltensa kopinan ja
oman sydämensä lyönnit. Hän kulki valaistun teltan luo, kohotti verhoa
ja seisoi ovella pistoli kädessä.
Hän oli pysähtynyt sen vuoksi, että valo jonkin verran häikäisi
hänen silmiään. Pöydällä oli kuusihaarainen kynttilänjalka palavine
kynttilöineen.
Pöydän ääressä istui kolme upseeria kumartuneina karttojen yli.
Keskimmäinen upseereista oli niihin niin syventynyt, että hänen pitkät
hiuksensa valuivat valkeille karttalehdille. Huomattuaan jonkun ovella
hän nosti päätään ja kysyi rauhallisella äänellä:
— Kuka siellä?
— Sotamies! — vastasi Kmicic.
Toisetkin kaksi upseeria käänsivät katseensa ovelle.
— Mikä sotamies? Mistä? — kysyi ensimmäinen. Se oli insinööri de
Fossis, joka johti varsinaista piiritystyötä.
— Luostarista, — vastasi Kmicic. Hänen äänessään oli jotakin
peloittavaa.
De Fossis nousi nopeasti ja varjosti silmiään kädellään. Kmicic seisoi
suorana ja liikkumattomana kuin aave, mutta hänen ankarat kasvonsa,
jotka muistuttivat petolintua, ilmaisivat, että vaara oli uhkaamassa.
Salamannopeasti välähti de Fossisin päässä ajatus, että mies ehkä oli
paennut luostarista, ja hän kysyi vielä, vaikka hiukan kiihtyneenä:
— Mitä tahdot?
— Tätä! — huudahti Kmicic ampuen häntä rintaan.
Samassa kuului peloittava huuto ja joukko laukauksia valleilta. De
Fossis kaatui kuin honka, johon salama on iskenyt. Toinen upseeri
hyökkäsi miekka kädessä Kmiciciä vastaan, mutta sai tältä sapelin iskun
vasten kasvojaan. Kolmas upseeri heittäytyi maahan ja koetti päästä
pois teltan seinän alitse, mutta Kmicic hyppäsi hänen luokseen, polki
jalallaan hänen hartioitaan ja naulitsi yhdellä iskulla hänet maahan.
Sillä välin oli hiljainen yö muuttunut tuomiopäiväksi. Hurjat huudot
»Iske!», »Tapa!» sekaantuivat pelästyneitten ruotsalaisten sotamiesten
avunhuutoihin. Hämmästyneet miehet syöksyivät ulos teltoista tietämättä
minne kääntyisivät, mistä päin etsisivät pelastusta. Jotkut eivät
huomanneet, mistä hyökättiin, vaan juoksivat suoraan Jasna Góran
miehiin päin saaden surmansa sapelien, viikatteiden ja sotakirveiden
iskuista. Toiset pistelivät pimeässä omia tovereitaan miekoillaan.
Monet seisoivat aseettomina, puolipukimissa, paljain päin ja kädet ylös
nostettuina liikkumatta paikallaan. Jotkut lankesivat maahan telttojen
väliin.
Kun huudoista vihdoin saatiin selville, että hyökkäys ei tullut
luostarista päin, vaan selkäpuolelta, niin ahdistettujen hämminki tuli
täydelliseksi. He luulivat yhdistyneitten puolalaisten sotajoukkojen
yllättäneen heidät.
Jasnagóralaiset olivat sillä välin, jakaen iskuja joka puolelle,
päässeet tykkien luo ja syöksyivät niitä naulaamaan. Toimekas päällikkö
Horn koetti huutaen ja miekkaansa heilutellen koota miehiään.
Ruotsalaiset tunsivat hänet ja alkoivat järjestyä hänen ympärilleen,
mutta silloin viuhahti ilmassa viikate ja Hornin ääni vaikeni äkkiä.
Ruotsalaisjoukko hajaantui aivan kuin kranaatti olisi siihen sattunut.
Kmicic ja Czarniecki muutaman miehen kanssa hyökkäsivät heidän
jälkeensä ja tekivät heistä lopun.
Patteri oli valloitettu.
Ruotsalaisten pääleirissä alkoivat torvet antaa hälyytysmerkkejä. Äkkiä
alkoivat luostarin tykit toimia helpottaakseen partioretkeilijäin
paluuta. Nämä palasivat hengästyneinä ja verellä tahrittuina kuin
sudet, jotka tehtyään tuhoja lammastarhassa poistuvat, kun kuulevat
ihmisten lähestyvän. Czarniecki kulki etunenässä, Kmicic viimeisenä.
He saapuivat luostariin tykkien paukkuessa ja liekkien loimottaessa.
Heitä vastassa oli jo isä Kordecki ja laski heidän lukumääräänsä sikäli
kuin päät tulivat sisälle muurin aukosta. Ei puuttunut ketään muita
kuin Janicz.
Häiritty yörauha ei enää palautunut. Luostarin muureilla paukkuivat
tykit, ruotsalaisten keskuudessa vallitsi suuri hämminki. Ei tiedetty
tappion suuruutta eikä voitu sanoa, hyökkääkö vihollinen ehkä
uudestaan. Ruotsalaiset vetäytyivät pois lähinnä luostaria olevilta
pattereiltaan. Kokonaiset rykmentit harhailivat epäjärjestyksessä
aamuun asti, luulivat usein omia miehiä vihollisiksi ja ryhtyivät
ampumaan niitä. Itse pääleirissäkin sotamiehet ja upseerit poistuivat
teltoistaan ja odottivat taivasalla tämän kaamean yön loppumista.
Aamulla Müller esikuntineen meni valloitettua patteria tarkastamaan.
Hänet voitiin kyllä nähdä luostarista ja avata tuli häntä kohti, mutta
vanha kenraali ei siitä välittänyt. Hän tahtoi omin silmin nähdä
kärsityt vauriot ja itse laskea kaatuneitten lukumäärän.
Taistelun jälkiä näkyi kaikkialla. Repeytyneitä telttoja oli tykkien
alla. Ruumiskasoja makasi varsinkin telttojen välissä. Kaatuneet olivat
vain puoleksi pukimissa, kauhun ilme avoimissa silmissä. Ilmeisesti
nämä miehet oli kaikki yllätetty keskellä syvää unta.
Müller meni tarkastamaan tykkejä. Ne seisoivat äänettöminä,
naulittuina, yhtä vaarattomina kuin puupölkyt. Yhden päällä oli
tykkimiehen ruumis melkein kahtia leikattuna kauhealla viikatteen
iskulla. Veri oli tahrannut lavetin ja muodostanut sen alle lammikon.
Müller tutki kaikki tarkasti, äänettömänä ja kulmat rypyssä. Ei
yksikään upseereista uskaltanut katkaista äänettömyyttä.
Kuinka olisi voinutkaan lohduttaa vanhaa kenraalia, joka
varomattomuutensa vuoksi oli joutunut tappiolle kuin mikäkin
aloittelija? Tämä ei ollut ainoastaan tappio, vaan myös häpeä.
Olihan kenraali itse nimittänyt Jasna Góran linnoitusta kanakopiksi
ja luvannut litistää sen sormiensa väliin! Olihan hänellä sotaväkeä
yhdeksäntuhatta miestä ja luostarin varusväkeä oli vain kaksisataa!
Olihan hän ammattisotilas ja hänen vastustajansa munkkeja!
Raskas oli Müllerille tämän päivän alku.
Sotamiehiä saapui, ja alettiin kantaa ulos ruumiita. Neljä miestä,
jotka kantoivat ruumista lakanalla, pysähtyi käskemättä kenraalin eteen.
Müller katsahti ruumiiseen ja sulki silmänsä.
— De Fossis..., — sanoi hän käheällä äänellä.
Heti tämän ryhmän mentyä tulivat toiset kantajat. Sadowski riensi
niiden luo ja huusi jo kauempaa esikuntaan päin kääntyen:
— Horn on tässä!
Mutta Horn oli vielä elossa. Kauhea viikatteen isku oli tunkeutunut
syvälle rintaan. Haavoittunut oli kuitenkin tajussaan. Nähtyään
Müllerin esikuntineen hän hymyili ja yritti puhua, mutta sanojen
asemesta kohosi huulille vain veristä vaahtoa, hänen silmänsä alkoivat
mulkoilla ja hän pyörtyi.
— Viekää hänet minun telttaani! — sanoi Müller. — Lääkärini tutkikoon
hänet heti!
Lähellä olevat upseerit kuulivat hänen mutisevan itsekseen:
— Horn, Horn... Näin hänestä viime yönä unta... heti illalla... Kauhea,
käsittämätön asia...
Luoden silmänsä alas hän vaipui syviin mietteisiin. Niistä hänet äkkiä
herätti Sadowskin pelästynyt ääni:
— Kenraali, kenraali! Katsokaa! Tuolla, tuolla, luostari!
Müller katsoi ja hämmästyi.
Oli jo täysi päivä ja kirkas ilma, vain Jasna Góraa ympäröi valkoinen
sumu. Tämän olisi luullut peittävän luostarin näkyvistä, mutta vastoin
tavallista asiain järjestystä luostari oli kohonnut kallioltaan
alhaalla riippuvien pilvien yläpuolelle ja näkyi taivaan siinnossa.
Sotamiesten huudot todistivat, että hekin olivat havainneet ilmiön.
— Ylöspäin nousee! Ylös, ylös! - huusivat he — Katoaa näkyvistä!
Todellakin kalliota ympäröivä sumu alkoi jättiläismäisen savupatsaan
tavoin kohota taivasta kohti, ja luostari, joka oli kuin tuon patsaan
päässä, näytti kohoavan yhä korkeammalle aina taivaaseen asti, jossa se
viimein häipyi näkyvistä.
Müller kääntyi upseerien puoleen, ja hänen silmissään kuvastui ihmetys
ja pelko.
— Minä tunnustan, — hän sanoi, — että en ole elämässäni nähnyt
tämmöistä ilmiötä. Se on kokonaan luonnonlakien vastainen eikä voine
olla muuta kuin paavillisten taikoja.
— Olen kuullut, — sanoi Sadowski, — sotamiesten huudahtavan: »Kuinka
osaa ampua tuommoista linnoitusta?» En todellakaan minäkään ymmärrä.
— Vaikka tämä olisikin luonnonlakien mukainen ilmiö, — sanoi Hessenin
prinssi, — niin missään tapauksessa se ei ole meille hyvä enne.
Katsokaahan, tänne tulomme hetkestä asti emme ole päässeet askeltakaan
eteenpäin!
— Kun se vain olisi sitä! — sanoi Sadowski. — Mutta totta puhuen
olemme kärsineet tappion toisensa jälkeen... eikä tämänpäiväinen ole
niistä pahin. Sotamiehet menettävät halunsa ja rohkeutensa ja tekevät
tehtävänsä leväperäisesti. Tapahtuu kummempiakin. Yhteen aikaan
vuorokaudesta ei voi mennä yksin eikä kahdenkaan ulos leiristä, ja jos
joku sen uskaltaa tehdä, niin hän katoaa jäljettömiin. Luulisi susien
vaanivan ympärillämme...
— Pahempaa vielä tulee, kun talvi saapuu! — lisäsi Hessenin prinssi. —
Nytkin jo yöt ovat sietämättömiä.
— Sumu hälvenee! — sanoi äkkiä Müller. Tuuli oli alkanut puhaltaa ja
hajoitti sumua.
Aurinko ilmestyi näkyviin, ja pian oli ilma aivan kirkas.
Luostari seisoi entisellä paikallaan. Linnoitus oli hiljainen ja
äänetön aivan kuin siinä ei olisikaan ollut ihmisiä.
— Kenraali! — sanoi Hessenin prinssi pontevasti. — Koettakaa vielä
kerran neuvotteluja! Asia olisi saatava loppuun suoritetuksi.
— Mutta jos neuvottelut eivät vie mihinkään tuloksiin, niin neuvotteko
luopumaan piirityksestä? — kysyi Müller nyrpeästi.
Upseerit vaikenivat. Hetken kuluttua sanoi Sadowski:
— Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten, mitä on tehtävä.
— Tiedän, — vastasi Müller ylpeästi, — ja sanon vain teille: minä
kiroan päivää ja hetkeä, jolloin saavuin tänne, samoinkuin niitä
neuvonantajia (hän vilkaisi Wrzeszczowicziin), jotka ovat saaneet minut
ryhtymään tähän piiritykseen. Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut
en minä peräydy ennenkuin olen muuttanut tämän kirotun linnoituksen
soraläjäksi tahi itse sortunut!
Müller esikuntineen lähti palaamaan Częstochowoon, mutta ei ennättänyt
aivan perille asti, kun hänelle tuotiin kirje sotamarsalkka
Wittenbergiltä. Kenraali avasi sen kiireesti, silmäsi sen läpi ja sanoi
synkän näköisenä:
— Posenista tulee huonoja sanomia. Suur-Puolan aateli ryhtyy
taisteluun, rahvas yhtyy siihen... Liikkeen johdossa on Zegocki, joka
aikoo tulla Częstochowon avuksi.
— Sanoinhan jo edeltäkäsin, että laukauksemme täällä synnyttävät
vastakaiun Karpaateilta Itämereen saakka, — murahti Sadowski. — Tämä
kansa muuttaa nopeasti mieltään. Ette tunne vielä puolalaisia, mutta
myöhemmin tulette heidät tuntemaan.
— Hyvä! Tulemme heidät tuntemaan! — vastasi Müller. — Parempi on
minusta selvä vihollinen kuin petollinen liittolainen... He alistuivat
itse ja nostavat nyt aseen... Hyvä, saavatpa maistaa meidän aseitamme!
— Ja me heidän! — tokaisi vastaan Sadowski. — Herra kenraali, käykäämme
neuvotteluihin täällä, tehkäämme kaikenlaisia myönnytyksiä... Ei
ole nyt kysymys linnoituksesta, vaan hänen majesteettinsa kuninkaan
hallitusvallasta tässä maassa.
— Munkit antautuvat! — sanoi Wrzeszczowicz. — Jos ei tänään, niin
huomenna, se on varmaa!
Heidän näin keskustellessaan vallitsi luostarissa aamumessun jälkeen
suuri riemu. Naiset kokoontuivat Czarnieckin ympärille ja osoittivat
hänelle kiitollisuuttaan, mutta hän osoitti Kmiciciä ja sanoi:
— Kiittäkää häntäkin! Hän ei anna teidän suudella käsiään, sillä ne
ovat vielä veressä, mutta jos joku nuoremmista muiskaa suulle, niin
enpä luule hänen panevan pahakseen!
Mutta Kmicic ajatteli Oleńkaa, jonka kiitollisten tyttöjen näkeminen
toi hänen mieleensä. »Ah, tyttöraukka», — sanoi hän itsekseen, — »jospa
edes tietäisit, että minä nyt palvelen Pyhää Neitsyttä ja puolustan
häntä niitä vihollisia vastaan, joiden palveluksessa suureksi surukseni
äskettäin olin.»
Ja Andrzej päätti kirjoittaa heti piirityksen päätyttyä hänelle kirjeen
Kiejdanyyn ja lähettää Sorokan viemään sitä. »Nyt», - hän ajatteli, —
»en lähetä hänelle paljaita sanoja ja lupauksia, vaan nyt on minulla jo
tekojakin, jotka yhtään kehumatta mutta tarkalleen kerron kirjeessä.
Tietäköön hän, että hän on ne saanut aikaan, ja lohduttakoon se häntä!»
Ja niin häntä viehätti tämä ajatus ja niin hän siihen syventyi, että ei
huomannutkaan, kuinka tytöt poistuessaan puhelivat toisilleen:
— Ihana ritari hän on, mutta auttamattoman jörö mies, eikä hän näy
muusta välittävän kuin sodasta.