Muurin portilta talonpojat ja aateliset, eri seutujen asukkaat, kaiken
ikäiset ja säätyiset ihmiset ryömivät kirkkoon polvillaan, laulaen
hengellisiä lauluja. Tämä virta kulki sangen hitaasti ja pysähtyen
tavan takaa kapeammissa kohdissa. Laulujen ja rukousten lomassa
kumarsivat kulkijat painaen otsansa maahan. Silloin kuuluivat vain
kerjäläisten anovat äänet; nämä istuivat ihmisvirran kummallakin
puolen ja paljastivat nähtäviksi rujot jäsenensä. Heidän uikutukseensa
sekaantuivat lanttien kilahdukset, kun ne putoilivat läkki- ja
puuastioihin. Ja uudelleen lähti päitten virta kulkemaan eteenpäin ja
laulut alkoivat taas kaikua.
Sikäli kuin virta läheni kirkon ovea, kasvoi hartaus ja muuttui
hurmioksi. Kaikkialla näkyi ylöspäin kohotettuja käsiä, taivaaseen
luotuja silmiä, innostuksesta kalvenneita tahi rukouksen vääristämiä
kasvoja.
Säätyerotus katosi kokonaan. Sekaisin olivat siinä talonpoikain viitat
ja aatelisten vaipat, sotamiesten nutut ja porvarien keltaiset takit.
Kirkon ovella tungos vielä kasvoi. — Ihmisten ruumiit eivät enää olleet
virta, vaan silta niin tiivis, että olisi voinut kulkea päitä ja
olkapäitä myöten koskematta maahan. Ei riittänyt ilmaa hengitettäväksi
eikä tilaa ruumiille, mutta henki, joka heitä elähdytti, teki heidät
lujiksi kuin rauta. Jokainen rukoili, ei kukaan ajatellut mitään
muuta. Jokaisen kannettavana oli koko tuon joukon paino, mutta ei
kukaan sortunut, vaan tuhansien likistämänä tunsi voimansa kasvavan
tuhatkertaisiksi ja sen voiman avulla tunkeutui eteenpäin rukoukseen
vaipuneena, innostuksen hurmiossa.
Kmicic oli miehineen ensimmäisten joukossa, ja he olivat myös kirkossa
ensimmäisiä. Virta painoi hänet sitten ihmeitätekevään kappeliin, jossa
kaikki lankesivat kasvoilleen itkien ja suutelivat haltioituneina
lattiaa. Niin teki myös Andrzej, ja kun hän vihdoin uskalsi kohottaa
päänsä, niin hänet täytti semmoinen ilon ja onnen, mutta samalla myös
pyhän vavistuksen tunne, että hän oli pyörtyä.
Kappelissa vallitsi punertava valohämy, jota alttarin luona liekehtivät
kynttilät eivät kyenneet sanottavasti haihduttamaan. Värillistä valoa
tuli ikkunoittenkin kautta, ja kaikki tuo punainen, sinipunerva,
kultainen ja tulenkeltainen välke väreili seinillä ja sen veistoksilla
ja painautui nurkkien pimentoon, josta hahmottui näkyviin oudon
näköisiä, aivan kuin uneen vaipuneita esineitä. Salaperäiset valon
pilkahdukset ja varjot sulautuivat pimeyteen niin huomaamatta, että
kaikki ero valon ja pimeyden välillä katosi. Alttarin kynttilöillä
oli kultaiset kehät liekin ympärillä. Suitsutusastioista pöllähteli
savu purppuranpunaisina pilvinä. Uhritoimitusta suorittavan munkin
valkea puku heijasteli hillittyjä sateenkaaren värejä. Kaikki tämä oli
puolittain näkyvää, puolittain peitettyä, ylimaailmallista — valojen
ja varjojen häilyntä ei ollut tästä maailmasta, vaan salaperäistä,
mystillistä, pyhää, rukouksen ja hartauden kyllästämää.
Kirkon päälaivasta kuului ihmisäänten sorina kuin suuren meren
kaukainen pauhu, mutta täällä vallitsi syvä hiljaisuus, jonka keskeytti
vain messupapin ääni.
Munkin laulua säestivät urut, joiden sävelet olivat lempeitä ja
suloisia kuin enkelien harpun äänet. Väliin ne olivat kuin veden
lirinää lähteestä, väliin putoilivat hiljaa ja tiheään kuin kevätsade.
Mutta äkkiä alkoivat rämistä torvet ja rummut — ja kaikki sydämet
vavahtivat.
Verho jumalankuvan edestä avautui, ja jalokivien kimmellys lähetti
valovirran alas rukoilijoitten päiden päälle.
Nyyhkytyksiä, itkua ja huudahduksia kuului yli kappelin.
— »_Salve Regina_», — huusivat aatelismiehet, — »_monstra Te esse
matrem_». Talonpojat taas huusivat: »Pyhä Neitsyt! Jumalan äiti!
Taivaan kuningatar! Pelasta, auta, lohduta, armahda meitä!»
Ja kauan kaikuivat nämä huudot sekä naisten nyyhkytykset, onnettomien
valitukset, sairaitten ja raajarikkojen pyynnöt, että ihme tapahtuisi.
Kmicic oli melkein tajuton. Hän tunsi vain edessään äärettömyyden,
jota hän ei voinut ymmärtää eikä saavuttaa, mutta jonka edestä kaikki
muu hävisi. Mitä olivat epäilyt tämän varmuuden rinnalla, joka oli
suurempi kuin että se saattoi mahtua hänen olemukseensa, mitä olivat
onnettomuudet tämän lohdutuksen rinnalla, mitä oli ruotsalainen
sotavoima tämän turvan rinnalla, mitä inhimillinen pahuus tämmöisen
suojelijan rinnalla?
Hän lakkasi ajattelemasta, ja kaikki muuttui hänessä vain tunteeksi.
Hän unhotti kaiken, lakkasi tietämästä kuka hän oli ja missä hän oli...
Hänestä tuntui, että hän oli kuollut, että hänen sielunsa lensi urkujen
sävelten kantamana, sekaantui suitsutuksen savuun. Kätensä, jotka
olivat tottuneet käyttämään miekkaa ja vuodattamaan verta, hän kohotti
ylöspäin innostuksen vallassa.
Sillä välin oli messu loppunut. Andrzej ei tietänyt itsekään, miten
hän jälleen oli joutunut kirkon päälaivaan. Pappi saarnatuolissa
puhui, mutta Kmicic ei pitkään aikaan siitä mitään kuullut eikä mitään
ymmärtänyt aivan niinkuin unesta herännyt ihminen ei heti huomaa, missä
uni loppuu ja todellisuus alkaa.
Ensimmäiset sanat, jotka hän tajusi, kuuluivat: »Täällä sydämet
muuttuvat ja sielut puhdistuvat, eikä ruotsalainen voi tätä voimaa
voittaa, eivät myös voi pimeässä vaeltavat sammuttaa totuuden valoa!»
— Amen! — sanoi Kmicic itsekseen ja alkoi lyödä rintaansa. Hänestä
tuntui nyt, että hän oli tehnyt suuren synnin luullessaan, että kaikki
oli jo hukassa ja että ei ollut mitään toivoa.
Jumalanpalveluksen päätyttyä hän pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa
munkin ja ilmoitti tahtovansa puhutella prioria asiassa, joka koski
kirkkoa ja luostaria.
Priori otti hänet vastaan heti. Hän oli jo iäkäs mies, elämänsä iltaan
kallistumassa. Hänen kasvoissaan oli harvinaisen rauhallinen ilme.
Tuuhea, musta parta ympäröi kasvoja, sinisissä silmissä oli läpitunkeva
katse. Valkeassa puvussaan hän muistutti pyhimystä. Kmicic suuteli
hänen hihaansa, priori laski kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi, kuka
hän oli ja mistä tuli.
— Tulen Samogitiasta, — vastasi Andrzej, palvelemaan Pyhää Neitsyttä,
onnetonta isänmaata ja hylättyä kuningasta, joita jokaista vastaan
olen rikkonut, minkä kaiken tarkemmin selitän pyhässä ripissä, jonka
pyydän saada jo tänään tahi huomenna, sillä katumus rikosteni johdosta
ahdistaa minua. Oikean nimeni sanon teille, kunnioitettava isä, myös
silloin rippisalaisuutena, mutta en muuten, sillä ihmiset vihaavat
minua ja voisivat olla haitaksi parannukselleni. Ihmisten edessä
on nimeni Babinicz omistamani maatilan mukaan, joka on vihollisen
vallassa. Mutta minä tuon tärkeän tiedon, jota pyydän teitä,
kunnioitettava isä, kärsivällisesti kuuntelemaan, sillä se koskee tätä
pyhäkköä ja luostaria.
— Lausun iloni aikomuksestanne parantaa elämänne, — sanoi priori
Kordecki. — Ripin saatte ensi tilassa, ja nyt olen valmis kuuntelemaan.
— Paljon olen matkannut, — sanoi Kmicic, — paljon nähnyt ja itseäni
surulla kiduttanut... Kaikkialla on vihollinen voimistunut, kaikkialla
nostavat vääräuskoiset päätään, vieläpä katolilaisetkin siirtyvät
vihollisen leiriin. Menestyksestä ylpistyneenä vihollinen nyt aikoo
saastaisella kädellään käydä Jasna Góran kimppuun.
— Mistä olette saanut sen tiedon? — kysyi priori Kordecki.
— Olin viime yön Kruszynissa. Sinne saapuivat Weyhard Wrzeszczowicz ja
keisarin lähettiläs Lisola, joka oli matkalla Brandenburgin hovista
Ruotsin kuninkaan luo.
— Ruotsin kuningas ei ole enää Krakovassa, — sanoi pappi katsoen
terävästi Kmiciciä silmiin.
Mutta Andrzej ei luonut silmiään alas, vaan jatkoi:
— En tiedä, onko vai ei... Tiedän vain, että Lisola oli matkalla hänen
luokseen ja Wrzeszczowicz oli lähetetty häntä vastaan ja saattamaan.
Molemmat puhuivat minun läsnäollessani saksaa minusta välittämättä,
koska luulivat, että minä en ymmärrä heidän puhettaan. Weyhardin
puheesta sain sen käsityksen, että hän aikoo vallata luostarin ja sen
aarteiston, johon hän on saanut kuninkaalta luvan.
— Ja te kuulitte sen omin korvin?
— Niin totta kuin olen tässä!
— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi priori tyynesti.
Kmicic pelästyi. Hän luuli priorin nimittävän Jumalan tahdoksi Ruotsin
kuninkaan käskyä eikä aikovan sitä vastustaa. Hämillään hän sanoi:
— Pultuskissa näin kirkon ruotsalaisten käsissä. Sotamiehet
löivät korttia Herran huoneessa, oluttynnyreitä oli alttarilla ja
epäsiveellisiä naisia sotamiesten mukana.
Pappi katsoi häntä yhä silmiin.
— Omituista, — sanoi hän, — rehellisyys ja vilpittömyys loistaa
silmistänne.
Kmicic punastui:
— Kohdatkoon minua kuolema, jos se ei ole totta, mitä puhun!
— Joka tapauksessa ne ovat tärkeitä tietoja, joista täytyy
neuvotella. Sallitteko, että pyydän tänne vanhimpia isiä ja muutamia
arvossapidettyjä aatelismiehiä, jotka nyt asuvat täällä ja auttavat
meitä neuvoilla näinä vaikeina aikoina?...
— Mielelläni toistan heille, minkä kerroin. Priori Kordecki poistui ja
palasi neljännestunnin kuluttua mukanaan neljä isää.
Pian astui sisään myös miekankantaja Rózyc Zamoyski, lipunkantaja
Okielnicki, Piotr Czarniecki, nuori sotilaallisen näköinen upseeri,
ja muutamia muita eri-ikäisiä aatelismiehiä. Priori Kordecki esitteli
heille herra Babiniczin Samogitiasta ja kertoi kaikille Kmicicin tuoman
uutisen. Toiset hämmästyivät suuresti ja alkoivat katsella Andrzejta
tutkivin ja epäluuloisin katsein. Kun ei kukaan alkanut ensimmäisenä
puhua, lausui priori Kordecki:
— Jumala varjelkoon minua epäilemästä tätä ritaria pahoista aikeista
tahi valheesta, mutta hänen tuomansa uutiset näyttävät minusta niin
epätodenmukaisilta, että pidin tarpeellisena meidän neuvotella
yhdessä. Mitä parhaassa tarkoituksessa toimienkin on tämä ritari
voinut erehtyä tahi kuulla väärin tai myös väärinkäsittää, ovatpa myös
jotkin vääräuskoiset voineet hänet tahallaan johtaa harhaan. Täyttää
sydämemme pelolla, saada aikaan hämminkiä pyhässä paikassa, estää
jumalanpalvelustamme — se on heille verraton ilo, josta ei yksikään
heistä ilkimielisyydessään mielellään luovu.
— Se tuntuu minusta sangen luultavalta,-sanoi isä Nieszkowski, vanhin
joukossa.
— Pitäisi ensin tietää, eikö tämä ritari itse ole harhaoppinen, — sanoi
Piotr Czarniecki.
— Olen katolilainen niinkuin tekin! — vastasi Kmicic.
— Meidän on ensin tarkattava olosuhteita, — lausui Zamoyski.
— Olosuhteet ovat nykyisin sellaiset, — sanoi priori Kordecki, — että
näyttää kuin Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä tahallaan löisivät tämän
vihollisemme sokeudella, ettei se tietäisi määrää vääryyksilleen.
Muuten eivät vihamiehemme koskaan olisi uskaltaneet kohottaa miekkaa
tätä pyhää paikkaa vastaan. Eivät he omalla voimallaan ole kukistaneet
valtakuntaamme, vaan sen omat pojat ovat heitä auttaneet. Mutta niin
syvälle kuin kansamme onkin vajonnut, niin paljon kuin se onkin syntiä
tehnyt, niin onhan itse synnilläkin rajansa, jonka yli se ei mene.
Kansamme on luopunut kuninkaastaan, se on pettänyt maansa, mutta
äitiänsä ja suojelijaansa, taivaan kuningatarta, se ei ole lakannut
kunnioittamasta. Vihollinen halveksii ja pilkkaa meitä kysyen, mitä
entisistä hyveistä meillä on jäljellä. Minä vastaan: ne ovat kaikki
hävinneet, mutta jotakin on sittenkin vielä jäänyt jäljelle, nimittäin
usko Pyhään Neitsyeen, ja tälle perustalle voi vielä kaiken rakentaa
uudelleen. Ja minä näen selvästi, että jos yksikin ruotsalainen kuula
tunkeutuu näihin pyhiin muureihin, niin paatuneimmatkin luopuvat
ruotsalaisista, muuttuvat ystävistä vihamiehiksi, kohottavat miekan
heitä vastaan. Mutta ruotsalaisetkin ymmärtävät hyvin tämän. Senvuoksi
he eivät koskaan uskalla käydä Jasna Góran kimppuun, jollei, kuten
mainitsin, Jumala tahallaan heitä sokaise, sillä sinä päivänä kääntyisi
onni heistä pois ja me tulisimme järkiimme.
Kmicic kuunteli hämmästyen priori Kordeckin sanoja, jotka juuri olivat
vastaus siihen, mitä Wrzeszczowicz oli suustaan syytänyt Puolan kansaa
vastaan. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän lausui:
— Miksi me emme, kunnioitettava isä, uskoisi itse Jumalan soaisseen
vihollisemme? Ajatelkaamme vain heidän kopeuttaan, heidän maallisen
omaisuuden tavoitteluaan, heidän kiskomisiaan ja veroja, joita he
kiristävät hengelliseen säätyyn kuuluviltakin, niin ymmärrämme
helposti, että he haikailematta voivat ryöstää temppelinkin.
Priori Kordecki ei vastannut suorastaan Kmicicille, vaan jatkoi
kääntyen koko seuran puoleen:
— Tämä ritari kertoo nähneensä lähettiläs Lisolan matkalla Ruotsin
kuninkaan luo. Kuinka se on mahdollista, kun minulla on Krakovan
paulinilaisveljiltä saatu varma tieto, että kuningas ei ole enää
Krakovassa eikä koko Vähässä-Puolassakaan, vaan on lähtenyt heti
Krakovan antauduttua Varsovaan?
Kmicic ei osannut tähän mitään sanoa.
— Mutta minä otaksun, — jatkoi priori, — että Ruotsin kuningas ei
halunnut tavata keisarin lähettilästä, vaan tahallaan vältti häntä.
Carolus mielellään tekee niin, että hän äkkiarvaamatta tulee ja
lähtee. Hän on muuten vihoissaan keisarin välitysyrityksestä, ja
olen taipuvainen uskomaan, että hän on lähtenyt pois muka tietämättä
lähettilään tulosta. Sekään ei minua vielä ihmetytä, että niin
huomattava henkilö kuin kreivi Wrzeszczowicz on lähetetty saattojoukon
kanssa lähettilästä vastaan, sillä saattoi olla valtioviisasta
sillä tavoin sokeroida karvas pala. Mutta kuinka on ymmärrettävä,
että kreivi Wrzeszczowicz heti uskoi aikeensa paroni Lisolalle,
joka on katolilainen sekä meille ja koko valtakunnallemme ja
maanpakolaiselle kuninkaallemme myötätuntoinen?
— Mahdotonta! — sanoi isä Nieszkowski.
— Ei se mene minunkaan päähäni, — sanoi Zamoyski.
— Wreszczowicz on itse katolilainen ja meidän hyväntekijämme, — lausui
eräs toinen isä.
— Ja tämä ritari sanoo kuulleensa sen omin korvin? — kysyi Piotr
Czarniecki tylysti.
— Ottakaa huomioon sekin, — lisäsi priori, — että minulla on turvakirja
Kaarle Kustaalta. Siinä vakuutetaan, että luostari ja kirkko ovat
ainaiseksi vapautetut majoituksesta ja veroista.
— Myönnettävä on, — sanoi Zamoyski juhlallisesti, — että näissä
tiedoissa ei ole mitään paikkansa pitävää. Ruotsalaisille olisi
Częstochowon valtaus vahinko eikä etu, kuningas ei ole täällä
joten Lisola ei voinut olla menossa hänen luokseen, Wrzeszczowicz
ei ole voinut uskoa hänelle salaisuuksiaan, sitäpaitsi hän ei ole
harhaoppinen, vaan katolilainen, ei luostarin vihollinen, vaan
sen hyväntekijä, ja, loppujen lopuksi, vaikka itse saatana häntä
houkuttelisi käymään luostarin kimppuun, niin hän ei uskaltaisi tehdä
sitä vastoin kuninkaan tahtoa ja turvakirjaa.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Mitä vastaatte tähän ja miksi, missä tarkoituksessa tahdotte
peloittaa kunnianarvoisia isiä ja meitä muita täällä?
Kmicic seisoi kuin syytetty oikeuden edessä. Toiselta puolen hänet
valtasi epätoivo, kun hän ajatteli, että luostari joutuisi vihamiehen
saaliiksi, toisaalta hän häpesi, sillä hän itse huomasi, että kaikki
puhui hänen tiedonantoaan vastaan ja häntä voitiin helposti pitää
valehtelijana. Tätä ajatellessa alkoi viha kiehua hänessä, synnynnäinen
kiivaus heräsi, loukattu ylpeys sitä vielä voimisti ja esille tuli
entinen puolivilli Kmicic. Hän taisteli sisällisesti, mutta voitti
itsensä, kokosi kaiken kärsivällisyytensä ja toistettuaan itsekseen:
»Syntieni tähden! Syntieni tähden!» — hän vastasi värin vaihtuessa
hänen kasvoillaan:
— Toistan vielä kerran, mitä olen kuullut: Weyhard Wrzeszczowicz
aikoo vallata luostarin. En tiedä milloin se tapahtuu, mutta luulen
sen tapahtuvan pian... Minä varoitan, ja teidän on syy, jos ette ota
varoitusta varteen.
Tähän vastasi Piotr Czarniecki painokkaasti:
— Hiljempaa, herra ritari, hiljempaa!... Älkää korottako ääntänne!
Sen jälkeen hän lausui kokoontuneille:
— Sallitteko, kunnioitetut isät, että teen muutamia kysymyksiä tälle
tulokkaalle?
— Teillä ei ole oikeutta loukata minua! — huusi Kmicic.
— Ei ole siihen haluakaan, — vastasi Piotr kylmästi. Mutta tässä on
kysymys luostarista ja Pyhästä Neitsyestä. Senvuoksi teidän on nieltävä
harminne tahi ainakin toistaiseksi hillittävä mieltänne. Te tuotte
meille uutisia, me tahdomme ne tarkistaa. Se on paikallaan eikä saa
teitä ihmetyttää, mutta jos ette halua vastata, ajattelemme, että
pelkäätte puhuvanne ristiin.
— Hyvä on! Kysykää! — sanoi Kmicic purren hampaitaan.
— Sanotte olevanne Samogitiasta?
— Niin.
— Ja olette tullut tänne päästäksenne palvelemasta ruotsalaisia ja
Radziwill petturia?
— Niin.
— Mutta siellä on myös semmoisia, jotka eivät palvele häntä, vaan
isänmaata, on joukkoja, jotka ovat kieltäytyneet häntä tottelemasta, on
herra Sapieha — miksi ette ole liittynyt heihin?
— Se on minun asiani!
— Ahaa! Teidän asianne! — toisti Czarniecki. — Mutta ehkä suvaitsette
vastata muihin kysymyksiini?
Andrzejn kädet vapisivat, katse kiintyi raskaaseen vaskiseen
soittokelloon, joka oli hänen edessään pöydällä, ja siirtyi siitä
kysyjän päähän. Hänet valtasi hurja halu temmata tuo kello ja lennättää
se Czarnieckin kalloon. Entinen Kmicic yhä enemmän pääsi voitolle
jumalisesta ja katuvaisesta Babiniczista. Mutta hän hillitsi vielä
kerran itsensä ja sanoi:
— Kysykää!
— Jos olette Samogitiasta, niin tiedätte, mitä petturin hovissa
tapahtuu. Mainitkaa minulle ne, jotka ovat avustaneet isänmaan
tuhoamisessa, mainitkaa everstit, jotka ovat hänen käytettävinään.
Kmicic tuli kalmankalpeaksi, mutta mainitsi kuitenkin muutamia nimiä.
Czarniecki kuunteli ja sanoi:
— Minulla on kuninkaan hovissa palveleva ystävä, herra Tiesenhausen,
joka on minulle kertonut vielä yhdestä, kaikkein huomattavimmasta.
Ettekö tiedä mitään tuosta päälurjuksesta?
— En.
— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole kuullut hänestä, joka on
vuodattanut veljesverta kuin Kain?... Ettekö ole Samogitiassa kuullut
puhuttavan Kmicistä?
— Kunnianarvoisat isät! — huudahti äkkiä Andrzej väristen kuin
kuumeessa. — Kysyköön minulta joku hengellisen säädyn mies, sen minä
kestän... Mutta älkää Jumalan tähden antako tuon pikkuaatelisen
kauempaa minua kiusata!
— Jättäkää hänet rauhaan! — sanoi priori Kordecki Piotrille. - Eihän
nyt ole kysymys tästä ritarista.
— Vain yksi kysymys vielä, — sanoi Zamoyski. Ja kääntyen Kmicicin
puoleen hän kysyi:
— Te ette luullut, että uutisianne epäiltäisiin?
— En, niin totta kuin Jumala on taivaassa! — vastasi Andrzej.
— Miten suuren palkinnon toivoitte saavanne? Vastauksen asemesta
Andrzej pisti kuumeisesti väräjävät kätensä nahkasäkkiin, joka riippui
hänen vyössään, ja kun hän veti ne siitä ulos, sirotti hän pöydälle
kaksi kourallista helmiä, smaragdeja, turkooseja ja muita kalliita
kiviä.
— Kas tässä!... sanoi hän käheällä äänellä. — En tullut palkinnon
takia!... Nämä ovat helmiä ja muita jalokiviä... Kaikki on
sotasaalista, bojaareilta otettuja... Katsokaa!... Tarvitsenko minä
palkintoja?... Tarkoitukseni oli uhrata nämä Pyhälle Neitsyelle...
mutta vasta ripin jälkeen... puhtaasta sydämestä... Niin se on... Niin
minä palkintoa tavoittelin... On minulla enemmänkin!...
Ottakaa!
Kaikki vaikenivat hämmästyneinä nähdessään aarteet, jotka noin
huolimattomasti heitettiin esille. Jokainen kysyi pakostakin itseltään:
mitä syytä tuolla miehellä on pettää, jos hän ei tavoittele palkintoa?
Piotr Czarniecki joutui aivan ymmälle, sillä sellainen on ihmisen
luonto, että toisen mahdin ja rikkauden näkeminen häikäisee. Hänen
epäluulonsa haihtuivat, sillä kuinka saattoi otaksua, että mies, joka
noin sirotteli aarteita ympärilleen, olisi voitonhimossa tahtonut
peloittaa munkkeja?
Läsnäolijat katsoivat toisiinsa, mutta Kmicic seisoi aarteitten
ääressä pää pystyssä kuin ärsytetty nuori kotka, silmät säkenöivinä
ja puna poskilla. Tuore haava, joka kulki ohimosta yli posken, tuli
sinertäväksi, ja hän oli peloittavan näköinen, kun hän loi uhkaavan
katseen Czarnieckiin, johon hänen vihastuksensa etupäässä kohdistui.
— Teidän vihastuksenne läpi kuultaa totuus, — sanoi priori Kordecki, —
mutta korjatkaa aarteenne, sillä Pyhä Neitsyt ei voi vastaanottaa sitä,
mikä sille tarjotaan vihan, vaikkapa oikeutetunkin vihan vallassa.
Muuten ei, kuten jo sanoin, ole nyt kysymys teistä, vaan uutisista,
jotka ovat saattaneet meidät pelon ja kauhun valtaan. Jumala tietää,
eikö siinä ole jokin väärinkäsitys tahi erehdys, sillä kuten itse
huomaatte, ei puheenne pidä yhtä tosiasiain kanssa. Kuinka voimme
käskeä pois uskovaiset, lakkauttaa Pyhän Neitsyen palveluksen ja pitää
portit yöt päivät suljettuina?
— Pitäkää portit suljettuina! Jumalan tähden pitäkää portit
suljettuina! — huudahti Kmicic väännellen käsiään niin että sormien
nivelet natisivat. Hänen äänensä oli niin vilpitön ja epätoivoinen,
että toiset tahtomattaan vapisivat aivan kuin vaara jo olisi ihan
lähellä. Zamoyski sanoi:
— Mehän pidämmekin tarkoin silmällä, mitä ympäristössä tapahtuu,
ja muureja korjataan parhaillaan. Päivällä voimme päästää kansaa
jumalanpalvelukseen, mutta varuillaan täytyy olla jo senkin takia, että
Carolus on mennyt pois ja Wittenberg hallitsee rautakourin Krakovassa
sortaen hengellisiä yhtä paljon kuin maallikkojakin.
— Vaikka en usko hyökkäyksen tapahtuvan, niin ei minulla ole mitään
varovaisuutta vastaan, — sanoi Piotr Czarniecki.
— Ja minä lähetän lähettejä Wrzeszczowiczin luo, — sanoi Kordecki, —
kysymään, eikö kuninkaan turvakirja enää mitään merkitse.
Kmicic huokasi helpotuksesta.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — huudahti hän.
— Herra ritari! — sanoi hänelle Kordecki. — Jumala palkitkoon
teitä hyvän tarkoituksenne vuoksi ... Jos olette syystä meitä
varoittanut, niin olette ainaiseksi ansioitunut Pyhän Neitsyen ja
isänmaan edessä. Mutta älkää ihmetelkö, että otimme epäluuloisesti
vastaan ilmoituksenne. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin meitä on
peloitettu. Jotkut ovat tehneet sen nurjamielisyydestä uskoa kohtaan
järkyttääkseen luottamusta Pyhään Neitsyeen. Toiset ovat tehneet sen
voitonhimosta jotakin ansaitakseen. Vielä on niitäkin, jotka ovat
tehneet sen voidakseen kertoa uutisia ja herättääkseen huomiota.
Kenties joukossa on semmoisiakin, jotka on petetty, niinkuin luulemme
teille tapahtuneen. Saatana on perin kiivas tätä pyhäkköä vastaan
ja tekee kaiken voitavansa häiritäkseen täällä jumalanpalvelusta
ja uskovaisten osanottoa siihen, sillä ei mikään saata helvetin
sotajoukkoja semmoiseen raivoon kuin palveleminen häntä, joka on rikki
polkenut käärmeen pään... Mutta nyt on vesperin aika. Rukoilkaamme
Pyhältä Neitsyeltä armoa, antautukaamme hänen suojaansa ja menköön
kukin nukkumaan turvallisena, sillä missä on turvallisuutta ja rauhaa,
jos ei hänen siipiensä alla?
Kaikki erkanivat.
Kun iltajumalanpalvelus oli pidetty, ripitti isä Kordecki itse
Andrzejn. Sitä kesti kauan. Sen jälkeen oli Andrzej puoliyöhön asti
polvillaan kappelin lukittujen ovien edessä.
Sydänyöllä hän palasi koppiinsa, herätti Sorokan ja käski tämän
piiskaamaan häntä siihen asti, kunnes selkä ja hartiat alkoivat vuotaa
verta.