Staarostan tyttären sanat rohkaisivat Kmicicin sydäntä suuresti eivätkä
kolmeen päivään lähteneet hänen mielestään. Päivin ratsun selässä ja
öisin vuoteellaan hän mietiskeli sitä, mitä oli tapahtunut, ja tuli
aina siihen johtopäätökseen, että tämä ei voinut olla pelkkää sattumaa,
vaan Jumalan viittaus että jos hän kestää eikä poikkea oikealta
tieltä, jonka Oleńka oli hänelle osoittanut, niin neito pysyy hänelle
uskollisena ja antaa hänelle taas lempensä.
Mutta toiselta puolen oli Andrzejlla paljon huoliakin. Hänen
tarkoituksensa olivat puhtaat, mutta eikö hän ollut liian myöhään
alkanut mitä toteuttaa? Oliko vielä jokin tie avoinna, oliko olemassa
jokin keino? Valtakunta vajosi joka hetki yhä syvemmälle, ja vaikeata
oli sulkea silmänsä siltä kamalalta totuudelta että se ei ollut
pelastettavissa. Kmicic halusi hartaasti ryhtyä johonkin toimintaan,
mutta ei nähnyt missään ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaita
semmoiseen. Yhä uusia kasvoja hän näki matkallaan, mutta kun hän
katseli ihmisiä ja kuunteli heidän puheitaan, niin se vei häneltä
viimeisenkin toivon. Hän ei kohdannut ainoatakaan, jolla olisi ollut
luottamusta tulevaisuuteen.
Ruotsalaisten menestys yhä kasvoi. Huhut, että sotajoukon jäännökset
kapinoivat, uhkasivat päälliköitään ja tahtoivat mennä ruotsalaisten
puolelle, kävivät päivä päivältä yhä varmemmiksi. Tieto Koniecpolskin
antautumisesta joukkoineen Kaarle Kustaalle kulki kuin ukkosen jyrinä
yli koko valtakunnan ja sammutti sydämistä viimeisenkin uskon.
Hänen esimerkkiään seurasivat staarosta Jaworski ja ruhtinas Dymitr
Wisniowiecki.
Alettiin menettää luottamus myös marsalkka Lubomirskiin. Ihmiset,
jotka hyvin tunsivat hänet, vakuuttivat, että hänessä oli enemmän
kunnianhimoa kuin isänmaanrakkautta ja että hän tähän asti oli pysynyt
uskollisena kuninkaalle vain sen vuoksi, että kaikkien katseet olivat
kääntyneet häneen ja hänelle oli uskoteltu, että hän piti käsissään
isänmaan kohtaloita. Ruotsalaisten menestys sai hänet horjumaan ja yhä
selvemmin osoittamaan onnettomalle Jan Kasimirille, että tämän pelastus
tahi lopullinen tuho riippui hänestä.
Maanpakolainen kuningas oli Glogowassa mukanaan kourallinen uskollisia,
joista kuitenkin silloin tällöin joku hänet hylkäsi ja siirtyi
ruotsalaisten puolelle. Kaarle Kustaa otti tämmöiset tulijat vastaan
avoimin sylin ja suosionosoituksin.
Suuret määrät vojevodia, linnoitusten päälliköitä ja virkamiehiä,
lukuisat joukot asestettua aatelia, kokonaisia osastoja verratonta
puolalaista ratsuväkeä oli Kaarle Kustaan leirissä katsoen
palvelushaluisina uuden hallitsijansa silmiin ja valmiina tottelemaan
hänen viittaustaan.
Samaan aikaan oli idässä sota täydessä käynnissä. Peloittava
Chmielnicki piiritti uudelleen Lembergiä.
Liettua oli ruotsalaisten ja Chowańskin käsissä. Radziwill oli ryhtynyt
sotaan Podlasiessa. Vaaliruhtinas viivytteli ja oli joka hetki valmis
antamaan viimeisen iskun kuolevalle valtakunnalle.
Kaikista maista saapui Ruotsin kuninkaan luo lähettiläitä onnittelemaan
häntä voiton johdosta.
Talvi oli tulossa, lehdet putoilivat puista, varikset ja naakat tulivat
suurissa parvissa metsistä kyliin ja kaupunkeihin.
Andrzejn viimeinen yöpymispaikka ennen Częstochowoon tuloa oli
Kruszynassa, mutta juuri kun hän oli asettunut levolle, tuli sinne
uusia vieraita. Ensin saapui ruotsalainen sotilasjoukko, jota
johtamassa oli muutamia upseereita ja joku huomattava kapteeni. Tämä
oli keski-ikäinen, jokseenkin komean näköinen, kookas, hartiakas
ja voimakas mies. Vaikka hänellä oli vierasmaalaisen puku ja hän
oli muukalaisen näköinenkin, niin hän kuitenkin majataloon sisälle
astuttuaan puhutteli Andrzejta puhtaalla puolankielellä tiedustaen kuka
hän on ja minne menossa.
Andrzej kertoi olevansa aatelismies Sochaczewskista. Kuultuaan Andrzejn
olevan matkalla Ruotsin kuninkaan luo valittamaan, että hänelle ei ole
maksettu hevosista tulevaa rahaa, sanoi upseeri:
— Suuren alttarin ääressä on parasta rukoilla, ja viisaimmin teette,
jo§ menette itse kuninkaan puheille, sillä vaikka hänellä onkin
tuhansia asioita päässä, niin hän ei jätä ketään huomiotta, ja teille
aatelisille hän on sangen suopea.
Keskustelun keskeytti äkkiä uuden sotilasjoukon saapuminen. Upseeri oli
nähtävästi odottanut sitä, sillä hän riensi kiireesti ulos. Kmicic meni
hänen jälkeensä ja pysähtyi ovelle katsomaan, kuka tuli.
Majatalon luo ajoivat umpinaiset vaunut, joita veti neljä hevosta ja
joita vartioivat ruotsalaiset ratsumiehet. Upseeri, jonka kanssa Kmicic
oli puhunut, meni kiireesti vaunujen luo, avasi oven ja kumarsi syvään
vaunussa istujalle.
— On varmaankin joku ylhäinen..., — ajatteli Kmicic.
Samassa tuotiin majatalosta palavia soihtuja. Vaunuista nousi arvokkaan
näköinen henkilö yllään musta, polviin asti ulottuva viitta, jossa oli
sisäpuolella ketunnahkaa, ja päässä sulilla koristettu hattu.
Upseeri tempasi soihdun ratsumiehen käsistä, kumarsi vielä kerran ja
sanoi:
— Tänne, teidän ylhäisyytenne!
Kmicic peräytyi kiireesti huoneeseen ja toiset tulivat sisälle heti
hänen jälkeensä. Upseeri kumarsi kolmannen kerran ja sanoi — Teidän
ylhäisyytenne! Olen Weyhard Wrzeszczowicz, hänen majesteettinsa
kuningas Kaarle Kustaan muonitusmestari ja lähetetty saattojoukon
kanssa vastaanottamaan teidän ylhäisyyttänne.
— Minusta on mieluisaa tutustua niin mainehikkaaseen ritariin, —
vastasi mustaviittainen.
— Haluaako teidän ylhäisyytenne viivähtää täällä pitempään vaiko heti
jatkaa matkaa?... Hänen majesteettinsa on hyvin halukas näkemään teidän
ylhäisyyttänne.
— Aikomukseni oli jäädä Częstochowoon jumalanpalvelukseen, — sanoi
tulija, — mutta Wielunissa sain tietää, että hänen majesteettinsa
kuningas käskee minua kiiruhtamaan. Hiukan levättyämme jatkamme matkaa.
Sillä välin päästäkää saattojoukko menemään ja lausukaa kiitokseni
kapteenille, joka sitä johti.
Upseeri lähti täyttämään käskyä. Andrzej pidätti häntä kysyen:
— Kuka se on?
— Paroni Lisola, keisarin lähettiläs, joka on matkalla Brandenburgin
hovista meidän kuninkaamme luo, — vastasi upseeri.
Hän poistui tämän sanottuaan, mutta palasi pian.
— Teidän ylhäisyytenne käsky on täytetty, — sanoi hän.
— Kiitos, — vastasi Lisola.
Ja perin ystävällisesti, vaikka ylhäisellä tavalla, hän kehoitti
Wrzeszczowiczia istuutumaan vastapäätä.
— Ulkona näyttää rupeavan tuulemaan ja satamaan, — sanoi hän.
— Kenties olomme täällä pitkistyy. Puhelkaamme sillä välin
illallista odottaessamme. Mitä tänne kuuluu? Kerrotaan Vähän-Puolan
vojevodakuntien antautuneen teidän kuninkaallenne.
— Niin ovat, teidän ylhäisyytenne. Hänen majesteettinsa odottaa vain
vielä jäljelläolevien sotavoimien antautumista, minkä jälkeen hän menee
Varsovaan ja Preussiin.
— Onko varmaa, että ne antautuvat?
— Sotajoukkojen edustajat ovat jo Krakovassa. Niillä ei muuten
ole valinnan varaa. Jos ne eivät siirry meidän puolellemme, niin
Chmielnicki lyö ne.
Lisola painoi älykkään päänsä alas.
— Kauheita, ennenkuulumattomia asioita! — sanoi hän.
Keskustelu oli käynyt saksaksi. Kmicic kuunteli tarkkaavasti joka sanaa.
— Teidän ylhäisyytenne; — vastasi Wrzeszczowicz, — on tapahtunut se,
minkä oli pakko tapahtua.
— Saattaa olla niin. Vaikeata on kuitenkin olla tuntematta myötätuntoa
sitä valtaa kohtaan, joka on meidän silmiemme edessä sortunut. Ken ei
ole ruotsalainen, hänen täytyy sitä sääliä.
— Minä en ole ruotsalainen, mutta kun itse puolalaiset eivät siitä
kärsi, niin ei se vaikuta minunkaan tunteisiini, — sanoi Wrzeszczowicz.
Lisola katsoi häneen tarkkaavaisesti.
— Niin, nimenne ei ole ruotsalainen. Saanko kysyä, mitä kansallisuutta
olette?
— Olen tshekkiläinen.
— Niinkö? Siis Saksan keisarin alamainen!... Olemme siis saman
hallitsijan alamaisia.
— Olen hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan palveluksessa, — sanoi
Wrzeszczowicz kumartaen.
— En tahdo millään tavoin vähäksyä sitä palvelusta, — vastasi Lisola.
— mutta tuollainen toiminta on ohimenevää, ja meidän armollisen
hallitsijamme alamaisena te kaikkialla palvellessanne olette kuitenkin
hänen valtansa alainen.
— Sitä en kiellä.
— Silloin sanon teille suoraan, että hallitsijaamme surettaa tuon
kuuluisan valtakunnan ja sen jalon hallitsijan kohtalo, eikä hän
suopein silmin katsele niitä alamaisiaan, jotka myötävaikuttavat
ystävyydessä olevan valtakunnan lopulliseen tuhoamiseen. Mitä ovat
puolalaiset teille tehneet, kun olette niin julma heitä kohtaan?
— Teidän ylhäisyytenne! Voisin vastata paljonkin, mutta pelkään
panevani teidän ylhäisyytenne kärsivällisyyden koetukselle.
— Huomaan, että te ette ole vain kuuluisa upseeri, vaan myös järkevä
mies. Puhukaa vaikka laajastikin, ette te minua kyllästytä sillä.
Muuten, jos joskus päätätte ruveta keisarin palvelukseen, johon teitä
hartaasti kehoitan, niin löydätte minusta ystävän, joka tarpeen
vaatiessa on valmis teitä puoltamaan.
— Niinpä puhun avoimesti ajatukseni. Kuten monen muun aatelisperheen
nuoremman pojan piti minunkin lähteä maailmalle etsimään onneani.
Saavuin viimein tänne sukulaiskansan luo.
— Otettiinko teidät täällä huonosti vastaan?
— Minä pääsin suolakaivoksen johtajaksi. Minulla oli leipää, asema
yhteiskunnassa ja pääsy kuninkaan läheisyyteen. Nyt palvelen
ruotsalaisia, mutta jos joku syyttää minua kiittämättömyydestä, niin
minä panen siihen vastalauseen.
— Kuinka niin?
— Kuinka minulta voidaan vaatia enemmän kuin itse puolalaisilta? Missä
ovat nyt puolalaiset? Missä ovat tämän kuningaskunnan senaattorit,
ruhtinaat, ylimykset, aateli ja ritarit, jos ei ruotsalaisten leirissä?
Heidänhän on ensi sijassa tiedettävä, mitä he ovat velvolliset
tekemään, mikä on heidän isänmaansa pelastus ja mikä sen tuho. Minä
kuljen heidän mukanaan, ja kenellä heistä on oikeus sanoa minua
kiittämättömäksi? Miksi minun, muukalaisen, pitää olla uskollisempi
Puolan kuninkaalle ja Puolalle kuin he itse? Miksi karttaisin sitä
palvelusta, jota he itse kärkkyvät?
Lisola ei vastannut mitään. Hän oli painanut päänsä käden varaan ja
vaipunut mietteisiin. Olisi voinut luulla hänen kuuntelevan tuulen
vinkumista ja syyssateen rapinaa majatalon ikkunoita vastaan.
— Jatkakaa! — sanoi hän viimein. — Puhutte todellakin omituisia asioita.
— Etsin onnea sieltä, mistä voin sen löytää, — sanoi Wrzeszczowicz. —
Mutta tämä kansa nukkuu, siitä ei tarvitse enää huolehtia. Ja vaikka
siitä huolehtisinkin, niin ei siitä olisi apua, sillä sen on pakko
tuhoutua.
— Miksi niin?
— Ensiksikin sen tähden, että se itse tahtoo sitä. Toiseksi sen tähden,
että se ansaitsee sen. Onko maailmassa toista maata, jossa olisi
niin paljon epäjärjestystä ja mielivaltaa?... Millainen on täällä
hallitus? Kuningas ei hallitse, sillä hänen ei sallita sitä tehdä...
Valtiopäivät eivät hallitse, sillä ne hajoitetaan... Sotajoukkoa ei
ole, sillä ei kukaan tahdo maksaa veroja. Ei ole kuuliaisuutta, sillä
se ei sovi yhteen omavaltaisuuden kanssa. Ei ole lakia eikä oikeutta,
sillä ei ole ketään, joka panisi täytäntöön tuomiot, ja jokainen, jolla
on voimaa, polkee niitä. Ei ole tässä kansassa uskollisuutta, sillä
ovathan kaikki hylänneet kuninkaansa. Ei ole isänmaanrakkautta, sillä
puolalaiset ovat antaneet maansa ruotsalaisille sitä lupausta vastaan,
että heidän sallitaan jatkaa omavaltaista elämäntapaansa... Missä
muualla voisi tapahtua tämmöistä? Mikä muu kansa auttaisi vihollista
oman maan valloittamisessa? Mikä muu kansa olisi tällä tavoin hylännyt
kuninkaansa, ei siksi, että hän oli hirmuvaltias ja teki pahoja töitä,
vaan siksi, että tuli toinen voimakkaampi?... Mitä tällä kansalla
on? Mainittakoon vaikkapa vain yksi ainoa hyve: vakavuus, kestävyys,
äly, kohtuullisuus? Mitä sillä on? Hyvä ratsuväki — niin, se kyllä,
mutta ei mitään muuta... Niin olivat numidialaisetkin ja gallialaiset,
kuten roomalaiset historiankirjoittajat kertovat, kuuluisia hyvästä
ratsuväestään, mutta missä ovat ne nyt? Hävinneet he ovat niinkuin
täytyy hävitä tämänkin kansan. Ken tahtoo puolalaiset pelastaa, hän
hukkaa vain aikaansa, sillä he itse eivät tahdo pelastua... Vain
mielenvikaisia, väkivallantekijöitä, ilkiöitä ja pettureita on tämän
maan asukkaina.
Lisola ei väittänyt vastaan. Sensijaan hän kysäisi äkkiä:
— Herra Weyhard, oletteko katolilainen? Wrzeszczowicz joutui hämilleen.
— Olen kyllä, teidän ylhäisyytenne! — vastasi hän.
— Kuulin Wielunissa, että on niitä, jotka kehoittavat hänen
majesteettiaan Kaarle Kustaata valtaamaan Jasnogorin luostarin...
Onkohan se totta?
— Teidän ylhäisyytenne, luostari on lähellä Sleesian rajaa, ja Jan
Kasimir voi saada sieltä helposti apujoukkoja. Meidän on vallattava se
estääksemme häntä toimimasta... Minä itse ensimmäisenä kiinnitin siihen
huomiota, ja hänen majesteettinsa on uskonut minulle tämän tehtävän.
Tässä Wrzeszczowicz äkkiä keskeytti puheensa muistaen Kmicicin, joka
istui huoneen toisessa päässä, Hän meni nopeasti hänen luokseen ja
kysyi:
— Herra ritari, ymmärrättekö saksaa?
— En sanaakaan! — vastasi Andrzej.
— Sepä vahinko! Tarkoituksemme oli pyytää teitä kanssamme puhelemaan.
Hän palasi taas Lisolan luo.
— Täällä on vieras aatelismies, — sanoi hän, — mutta hän ei ymmärrä
sanaakaan saksaa, niin että voimme puhua vapaasti.
— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, — vastasi Lisola, — mutta
koska olen itsekin katolilainen, niin en haluaisi pyhää paikkaa noin
häväistävän... Olen varma siitä, että hänen majesteetillaan keisarilla
on samanlaiset tunteet, ja siksi aion pyytää hänen majesteettiaan
kuningasta säästämään munkkeja. Älkää kiiruhtako valtaamaan luostaria
ennenkuin asiasta tulee uusi päätös.
— Minulla on tarkat, vaikkakin salaiset ohjeet. Voin vakuuttaa teidän
ylhäisyydellenne, että pyhää paikkaa ei millään tavoin häväistä. Minä
olen katolilainen...
Lisola naurahti ja kysyi leikillään:
— Mutta kurkistatte kaiketi sentään munkkien aarrekammioon, vai kuinka?
— Se on mahdollista, — vastasi, Wrzeszczowicz. — Pyhä Neitsyt ei
tarvitse priorin arkussa olevia taalereita. Koska kaikki maksavat
veroa, niin maksakoot munkitkin.
— Entä jos he panevat vastaan? Wrzeszczowicz purskahti nauramaan:
— Tässä maassa ei kukaan pane vastaan, ja nyt ei enää voikaan — nyt on
myöhäistä!
— Myöhäistä on, — toisti Lisola.
Siihen keskustelu päättyi. Illallisen syötyään he lähtivät matkaan.
Kmicic jäi yksin. Tämä yö oli pahin kaikista, mitä hän oli viettänyt
lähdettyään Kiejdanysta.
Kuunnellessaan Weyhard Wrzeszczowiczin sanoja hänen oli kaikin voimin
hillittävä itseään, ettei olisi huudahtanut hänelle: »Valehtelet,
koira!» ja hyökännyt hänen päälleen sapeli kädessä. Ettei hän sitä
tehnyt, johtui vain siitä, että hän, valitettavasti, tunsi muukalaisen
sanoissa sittenkin piilevän totuuden, kamalan ja polttavan kuin tuli,
mutta kieltämättömän.
— Mitä minä olisin hänelle voinut sanoa? — kysyi hän itseltään. — Mitä
todisteita esittää?... Totta hän puhui!... Tuo keisarin lähettiläskin
myönsi, että kaikki on jo lopussa ja kaikki puolustus myöhäistä.
Kmicic kärsi kenties senkin takia niin suuresti tuosta sanasta
»_myöhäistä_», että se oli tuomio, ei vain isänmaalle, vaan myös hänen
yksityiselle onnelleen. Hän oli jo tarpeeksi saanut kärsiä. Hänen
voimansa olivat lopussa, sillä viikkokausiin hän ei ollut kuullut muuta
kuin »Kaikki on mennyttä, ei ole enää tilaisuutta, on jo myöhäistä!» Ei
yksikään toivon säde ollut missään langennut hänen sieluunsa.
Koko yön hän oli kuumeessa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli
auttamattomasti sairastuvansa. Vihdoin alkoi päivä sarastaa. Kmicic
nousi vuoteeltaan ja meni ulos.
Valo kamppaili vielä pimeyden kanssa. Pilvet keräytyivät pitkiksi
kaistaleiksi läntiselle taivaalle, mutta itäpuoli oli pilvetön.
Taivaalla vilkkui tähtiä. Kmicic herätti miehensä, pukeutui pyhäasuun,
sillä oli sunnuntai, ja lähdettiin matkaan.
Unettoman yön jälkeen Kmicic oli uupunut ruumiillisesti ja henkisesti.
Tuo kalpea ja raikas syysaamu ei haihduttanut murhetta, joka jäyti
hänen sydäntään. Toivo hänen sydämessään sammui kuin lamppu, josta öljy
oli lopussa. Mitä tuopi hänelle tämä päivä? Ei mitään! Samat tuskat ja
saman epätoivon! Mielen ahdistus ei vähene.
Päivä valkeni yhä enemmän, vaalea taivas muuttui viheriäiseksi ja
kellertäväksi, ja kaukana taivaanrannalla alkoi eräs kohta niin
välkkyä, että silmiä huikaisi.
Hänen miehensä, jotka olivat alkaneet laulaa, vaikenivat ja katselivat
sinnepäin. Viimein Soroka sanoi:
— Ihmeellistä! Tuolla on länsi, mutta näyttää ihan kuin aurinko nousisi
sieltä.
Todellakin tuo valo, joka ensin oli näyttänyt vain pisteeltä, alkoi
kasvaa, ja siitä muodostui kehä, joka vielä suureni. Oli kuin joku
olisi ripustanut taivaalle hyvin ison, valoa säteilevän tähden.
Kmicic ja hänen miehensä katselivat hämmästyneinä tätä valoilmiötä
ymmärtämättä mitä oli heidän edessään.
He huomasivat talonpojan ajavan tietä. Kun Kmicic kääntyi katsomaan
häntä, huomasi hän miehen ottavan lakin päästään ja rukoilevan valoon
päin kääntyneenä.
— Mikä tuolla välkkyy? — kysyi Andrzej mieheltä.
— Jasnogorin kirkko!-vastasi talonpoika.
— Ylistetty olkoon Pyhä Neitsyt! — huudahti Kmicic ottaen hatun
päästään.. Hänen seuralaisensa paljastivat myös päänsä.
Niin monien päivien sieluntuskien ja epäilysten jälkeen Andrzej äkkiä
tunsi itsessään tapahtuvan ihmeellisen muutoksen. Heti kun hän kuuli
sanat »Jasnogorin kirkko», katosi murhe hänen mielestään aivan kuin
joku olisi poistanut sen kädellään.
Hänet valtasi jonkinmoinen käsittämätön pelko ja samalla suuri, pyhä
riemu. Tuosta temppelistä, joka kukkulallaan kimalteli nousevan
auringon säteissä, säteili Kmiciciä vastaan toivoa, jommoista hän ei
ollut pitkään aikaan tuntenut, varmuutta, jota hän niin kauan oli
turhaan etsinyt, lannistumatonta voimaa, johon hän tahtoi turvautua.
Häneen tuli kuin uutta elämää, ja se alkoi veren mukana kiertää hänen
suonissaan. Hän hengähti syvään kuin sairas, joka herää kuumehoureista.
Mutta kirkko välkkyi yhä kirkkaampana aivan kuin olisi koonnut itseensä
kaikki auringon säteet. Kmicic ei pitkään aikaan voinut kääntää siitä
pois katsettaan. Hänen miestensäkin kasvot tulivat vakaviksi.
Äkkiä läpi tyynen ilman kajahti kirkonkellon kumahdus.
— Alas hevosen selästä!-huusi Andrzej.
Kaikki hyppäsivät alas satulasta ja polvistuivat rukoilemaan. Kmicic
lausui ääneen rukouksen sanat, ja sotamiehet toistivat niitä yhteen
ääneen. Ohi ajavat talonpojat yhtyivät heihin, ja joukko kasvoi yhä.
Kun rukous päättyi, lähti Andrzej miehineen jalkaisin eteenpäin,
taluttaen hevosiaan ja laulaen. Andrzej kulki niin kevyesti kuin
hänellä olisi ollut siivet hartioilla. Tien käänteissä kirkko väliin
katosi näkyvistä, väliin tuli taas näkyviin. Näin he kulkivat kauan.
Kirkko, luostari ja sen muurit alkoivat näkyä yhä selvempinä ja
kasvoivat yhä suuremmiksi. Viimein näkyi kaukaa kaupunkikin ja kukkulan
juurella taloja ja mökkejä, jotka valtavan kirkon rinnalla näyttivät
pieniltä kuin linnunpesät.
Oli sunnuntai. Auringon noustua tie täyttyi ajopeleillä ajavista ja
jalkamiehistä, jotka olivat matkalla jumalanpalvelukseen. Korkeista
torneista alkoivat soida suuremmat ja pienemmät kirkonkellot täyttäen
ilman soinnillaan. Tuossa näyssä ja kellojen kuminassa oli jotakin
majesteetillista ja samalla tyyntä. Tämä maapala Jasna Góran luona oli
kokonaan toisenlainen kuin muu maa.
Väkijoukko keräytyi kirkon seinien luo. Mäen alla seisoi satoja
erilaisia ajopelejä. Ihmisten puheen sorina sekaantui hevosten
hirnuntaan. Kauempana oikealla, mäelle johtavan valtatien varrella oli
kokonaisia rivejä kojuja, joissa myytiin metallisia ja vahasta tehtyjä
uhrilahjoja, kynttilöitä, pyhimysten kuvia ja ristejä. Ihmisjoukko
lainehti vapaasti paikalla.
Portit olivat levällään; jokainen tuli ja meni vapaasti mielensä
mukaan. Muureilla tykkien luona ei ollut sotamiehiä. Itse paikan pyhyys
näytti suojelevan kirkkoa ja luostaria. Kenties munkit myös luottivat
Kaarle Kustaan kirjeisiin, jotka takasivat heille turvallisuuden.