Varsovassa olivat jo kauan olleet vallassa ruotsalaiset. Wittenberg,
varsinainen kaupungin ja sen varusväen päällikkö, oli tällä hetkellä
Krakovassa, ja hänen sijaisenaan oli Radziejowski. Noin pari tuhatta
sotamiestä oli itse kaupungissa, joka oli vallien ympäröimä, ja
esikaupungeissa, joissa oli kauniita palatseja. Linna ja kaupunki
olivat säästyneet hävitykseltä, sillä herra Wessel oli ne luovuttanut
taistelutta ja itse kiireesti paennut peläten persoonallisen
vihamiehensä Radziejowskin kostoa.
Mutta kun Kmicic alkoi katsella lähempää ja tarkemmin, niin hän näki
monissa taloissa ryöstön jälkiä. Niin oli laita semmoisissa taloissa,
joiden asukkaat olivat paenneet vierasta valtiasta tahi tehneet
vastarintaa silloin, kun ruotsalaiset nousivat valleille.
Kaupunki oli aivan kuin vierasmaalainen. Kaduilla kuuli enemmän
vieraita kieliä kuin puolaa, kaikkialla kohtasi ruotsalaisia,
saksalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja skotlantilaisia sotilaita
mitä erilaisimmissa asuissa. Kaikkialla muukalaista kirjavuutta,
muukalaisia kasvoja, muukalaisia lauluja.
Tähän vierasten vilinään kaupungin omat asukkaat aivan hävisivät. Oman
turvallisuutensa vuoksi he istuivat enimmäkseen kotona lukkojen takana,
näyttäytyivät harvoin kadulla ja kulkivat kiireesti asioillaan. Vain
joskus jonkun ylhäisen herran vaunut, joita seurasi heitukoita tahi
sotaväkeä puolalaisissa puvuissa, kulkiessaan valtakatua linnaan päin
muistuttivat mieliin, että oltiin puolalaisessa kaupungissa.
Kaikki tämä vilahti Andrzejn ihmettelevien silmien ohi, mutta kauan
hän ei viipynyt Varsovassa. Hän ei tuntenut täällä ketään eikä voinut
kenellekään avata sydäntään. Ei edes puolalaisten aatelismiesten
kanssa hän tullut lähempiin tekemisiin. Yhtä ja toista hän tosin
joskus puhutteli, mutta ne kaikki olivat innokkaita ruotsalaisten
puoluelaisia, jotka Kaarle Kustaan paluuta odotellessaan liehakoivat
Radziejowskia ja ruotsalaisia upseereita saavuttaakseen etuja.
Porvareista kuuli Kmicic kerrottavan, että he yhä säälivät onnetonta
isänmaata ja hyvää kuningasta. Ruotsalaiset vainosivat heitä,
toimittivat kotitarkastuksia ja nylkivät sotaveroa.
Kerrottiin myös, että ammattikunnilla oli asevarastoja, varsinkin
voimakkaalla räätälien järjestöllä, ja että ne toivoaan menettämättä
odottivat Jan Kasimirin takaisintuloa sekä olivat valmiit iskemään
ruotsalaisten kimppuun, jos vähänkään apua tulisi ulkoapäin.
Kmicic ei ollut uskoa korviaan eikä hän tahtonut voida tajuta, että
alhaissukuiset ja alhaisessa asemassa olevat ihmiset osoittivat enemmän
isänmaanrakkautta ja uskollisuutta lailliselle hallitsijalle kuin
aateli, jota jo syntyperä velvoitti osoittamaan näitä tunteita.
Vain aateli ja ylimykset olivatkin ruotsalaisten puolella, kun taas
alempi kansa pikemminkin oli taipuvainen vastarintaan. Oli usein
sattunut, että kun ruotsalaiset ajoivat väestöä työhön Varsovan
varustuksille, alhainen kansa mieluummin kärsi pieksämisen, vankeuden
ja kuolemankin kuin myötävaikutti ruotsalaisten vallan lujittamiseen.
Varsovan ulkopuolella olivat kaikki tiet täynnä sotamiehiä ja
aatelisjoukkoja, jotka olivat ruotsalaisten palveluksessa. Kaikki oli
ryöstetty, vallattu ja kukistettu, kaikki oli niin ruotsalaista kuin
maa aina olisi ollut ruotsalaisten käsissä.
Andrzej ei kohdannut muita ihmisiä kuin ruotsalaisia tahi näiden
puoluelaisia tahi sellaisia, jotka epätoivoissaan jo olivat
vakuutettuja siitä, että kaikki oli menetetty. Kukaan ei ajatellutkaan
vastarintaa. Hiljaisesti ja nopeasti täytettiin sellaiset määräykset,
jotka ennen paljon lievemmässäkin muodossa olisivat synnyttäneet
vastarintaa ja vastalauseita. Pelko oli saanut mielissä niin suuren
vallan, että vääryyttä kärsineet ääneen ylistivät lempeätä hallitusta.
Usein sattui, että aateliset asestettuine palvelijoineen kiskoivat
omilta kansalaisilta veroja, jotka ruotsalaisten oli määrä ottaa, ja
toiset alistuivat tähän yhtä nöyrästi kuin lammas kerittäväksi. Sama
vero otettiin usein kaksi kertaa. Ja jospa kaikki olisi rajoittunutkin
vain ruotsalaisten sotakorvauksen ottoon! Pahempia kuin viholliset
olivat omat ilmiantajat. Vanhat riidat ja loukkaukset maksettiin
nyt monin kerroin. Eikä siinäkään kyllin. Muodostui asestettuja
rosvojoukkoja, jotka kävivät sekä aatelisten että talonpoikien
kimppuun. Näitä rosvoja auttoivat tehokkaasti ruotsalaiset sotarosvot
ja kaikenlaatuinen roistoväki. Kaikkialla leimusi tulipaloja.
Kaupunkeja painoi sotilasvallan rautakoura, metsissä isännöivät rosvot.
Valtakunnan pelastusta ja ikeen poistamista ei kukaan ajatellut. Toivo
oli mennyt kaikilta.
Sochaczewin luona tapahtui, että ruotsalaiset ja saksalaiset roistot
hyökkäsivät sikäläisen staarostan herra Luszczewskin kimppuun hänen
omalla maatilallaan Strugissa. Tämä vanha soturi puolustautui
korkeasta iästään huolimatta urheasti. Silloin juuri sattui paikalle
Kmicic, jonka kärsivällisyys jo oli alkanut loppua ja joka nyt juuri
Strugissa loppuikin. Hän salli Kiemliczien »pehmittää» ja hyökkäsi
itse semmoisella voimalla ahdistajain kimppuun, että kukaan näistä
ei päässyt ehein nahoin leikistä. Staarosta, jolle tämä apu oli
kuin taivaan lähettämä, kiitti hartaasti pelastajaansa, ja Andrzej
nähdessään edessään vanhaan polveen kuuluvan arvohenkilön lausui
tälle julki vihansa ruotsalaisia kohtaan ja kysyi, mitä tämä ajatteli
valtakunnan tulevista kohtaloista. Hän toivoi, että staarosta
vuodattaisi edes jonkinmoista lohdutuksen balsamia hänen sydämeensä.
Mutta staarostalla oli aivan toisenlaiset mielipiteet asioista. Hän
sanoi:
— En tiedä, mitä vastaisin teille, jos viikseni vielä olisivat ruskeat,
mutta nyt harmaapäänä ja seitsemänkymmenen vuoden kokemus hartioillani
ja hautaan menevänä näen asiat edessäni selvinä. Senpä vuoksi sanonkin,
että ruotsalaisten valtaa emme voi kukistaa me, vaikka korjaisimmekin
erehdyksemme, eikä sitä voi edes koko Eurooppa.
— Kuinka niin? — huudahti Kmicic. — Milloin Ruotsi on paisunut niin
mahtavaksi? Eikö puolalaisia ole enemmän kuin ruotsalaisia maailmassa,
emmekö voi saada kokoon suurempaa sotajoukkoa? Emmekö ole yhtä rohkeita
taistelussa kuin ruotsalaiset?
— Kansamme on kymmenen kertaa lukuisampi. Puutetta ei meillä
myöskään ole, sillä yksistään minun piirissäni kasvaa enemmän vehnää
kuin koko Ruotsissa, ja mitä taas rohkeuteen tulee, niin olinpa
mukana Kirkholmin luona, jossa me kolmetuhatta husaaria hajoitimme
kahdeksantoistatuhantisen joukon parasta ruotsalaista sotaväkeä.
— Jos niin on, — sanoi Kmicic, jonka silmät tuo sotamuisto pani
loistamaan, — niin mitkä syyt nyt estävät meitä voittamasta heitä?
— Ensiksikin,-sanoi ukko hitaasti, — me olemme vähentyneet ja he
kasvaneet. Sitäpaitsi on sanassa ilmoitettu meille ne tunnustähdet
ja merkit, jotka nähdään maailmanlopun lähestyessä. On nähty merkki
auringossa, käden ja miekan kaltainen... Jumala, armahda meitä
syntisiä!... Pahuus saa vallan oikeamielisten yli, sillä Ruotsi ja sen
puoluelaiset voittavat. Oikea oppi sortuu... Oi ihmiset, ettekö näe,
että lähestyy _dies irae, dies illa_! Olen seitsemänkymmenen vuoden
ikäinen, seison Manalan joen rannalla odottaen venettä, joka minut
noutaa... Minä näen!
Staarosta vaikeni, ja Kmicic katseli häntä pelästyneenä, sillä puhe
tuntui vakuuttavalta. Katsomatta Kmiciciin lausui staarosta sitten
aivan kuin itsekseen:
— Kuinka voisimme voittaa ruotsalaiset, kun se kerran on selvä
Jumalan sallimus, profeettain ennakolta näkemä ja ilmoittama... Ah,
Częstochowoon on ihmisten mentävä, Częstochowoon!
Hän vaikeni uudelleen.
Aurinko oli laskemassa. Kmiciciä alkoi yhä enemmän peloittaa, ja
joinakin hetkinä hänestä tuntui, että valo katoaa ja tuomiopasuunan
ääni kajahtaa.
— Mistä ennustuksista te puhutte? — kysyi hän viimein katkaistakseen
edes jollakin painostavan äänettömyyden.
Vastauksen asemesta staarosta käänsi päänsä vastapäätä olevaan
huoneeseen päin ja huusi:
— Oleńka! Oleńka!
— Hyväinen aika, — huudahti Kmicic, — ketä te kutsutte?
Tällä hetkellä hän uskoi mitä tahansa, uskoi että hänen Oleńkansa
ihmeellisellä tavalla Kiejdanysta saapuneena tulisi hänen silmiensä
eteen.
Ovi avautui. Sisälle ei tullut neiti Billewicz, vaan kaunis tyttö,
pitkä ja hieman Oleńkan kaltainen siinä, että hänenkin ilmeensä oli
rohkea ja rauhallinen. Hän oli kalpea, kenties sairas tahi äskeisestä
kahakasta kalvennut, ja kulki silmät alas luotuina niin kevyesti ja
hiljaa kuin jonkin henkäyksen kantamana.
— Tyttäreni, — esitteli staarosta. — Pojat eivät ole kotona, ovat
Krakovan päällikön palveluksessa.
Sitten hän kääntyi tyttärensä puoleen:
— Kiitä ensin tätä urhoollista ritaria meidän pelastuksestamme ja lue
meille sitten pyhän Birgitan ennustus:
Tyttö kumarsi Andrzejlle ja poistui, mutta tuli hetken kuluttua
takaisin kädessään painettuja paperiliuskoja. Asettuen siihen paikkaan
huonetta, mihin auringon viimeiset säteet vielä sattuivat, hän alkoi
lukea sointuvalla äänellä:
— Pyhän Birgitan ennustus: »Ensin ilmestyy viisi kuningasta ja heidän
valtakuntansa: Kustaa Eerikinpoika, laiska aasi, sillä vaikka hän
tuntee oikean opin, niin hän omaksuu väärän. Hyläten apostolisen uskon
hän tuo valtakuntaan Augsburgin tunnustuksen...»
— Kuuletteko? — kysyi staarosta kohottaen vasemman käden peukalon
ikäänkuin valmiina laskemaan sormillaan.
— »Eerikki, Kustaanpoika, ahne susi», — luki neito edelleen, — »vetää
päälleen kaikkien ihmisten ja veljensä Juhanan vihan. Hän kukistaa
veljensä sodalla ja pitää häntä ynnä hänen vaimonsa kanssa vankeudessa
neljä vuotta. Viimein Juhanan onnistuu päästä vankeudesta, ja voittaen
Eerikin sodassa hän syöksee hänet valtaistuimelta ja panee ikuiseen
vankeuteen...»
— Huomatkaa, — sanoi staarosta, — tämä on jo toinen!
Tyttö jatkoi lukemista:
— »Juhana, Eerikin veli, mahtava kotka, voittaa Eerikin, tanskalaiset
ja venäläiset. Hänen poikansa Zygmunt (Sigismund) valitaan Puolan
valtaistuimelle, ja hänen veressään asuu hyve. Kunnia hänen
jälkeläisilleen!»
— Ymmärrättekö? — kysyi staarosta.
— Jumala lisätköön ikää Jan Kasimirille! — vastasi Kmicic.
— »Kaarle, Södermanlandin herttua, pässi, joka samoin kuin pässit
johtavat lammaslaumaa johtaa ruotsalaiset väärälle tielle...»
— Se on jo neljäs, — keskeytti staarosta.
— »Viides on Kustaa Aadolf»,-luki neito, — »uhrilammas, mutta ei
tahraton, jonka veri on syynä kärsimyksiin ja onnettomuuteen».
— Niin, se on Kustaa Aadolf — sanoi staarosta. — Kristiinaa ei tässä
mainita, sillä on lueteltu vain miehet. Lue nyt loppu, joka täsmälleen
sopii nykyisiin oloihin.
Neito luki seuraavaa:
— »Näytän sinulle kuudennen, joka myllertää maan ja meren ja hämmentää
yksinkertaiset... joka käteensä laskee minun rangaistukseni ajan. Jos
ei hän pian saavuta päämääräänsä, niin häntä kohtaa minun tuomioni ja
hän jättää valtakuntansa sekasortoon, ja tapahtuu niinkuin kirjoitettu
on: hän kylvää tuulta ja niittää myrskyä. Minä tulen tähän valtakuntaan
ja myös rikkaisiin ja mahtaviin kaupunkeihin, sillä kutsuttu on
nälkäinen, joka syö niiden jäännökset. Vallassa tulevat olemaan tyhmät,
mutta viisaat ja vanhukset kulkevat pää riipuksissa. Rehellisyys ja
oikeus katoavat, mutta tuleva on se, joka minun vihani lauhduttaa ja
joka ei säästä henkeänsä rakkauden ja totuuden tähden.»
— Siinä se on! — sanoi staarosta.
— Kaikki käy niin toteen, että sokeankin täytyy uskoa! — vastasi Kmicic.
— Siksipä ruotsalaisiakaan ei voida voittaa, — sanoi staarosta.
— Mutta tuleva on se, joka ei säästä henkeään totuuden tähden! —
huudahti Kmicic. — Ennustus jättää meille toivon. Ei tuomio odota
meitä, vaan pelastus!
— Sodomakin olisi säästetty, jos siitä olisi löytynyt kymmenen
vanhurskasta, — vastasi staarosta, — mutta niitä ei löytynyt senkään
vertaa. Samoin myös ei ole löytyvä sitä, joka ei säästä henkeänsä
totuuden puolesta, ja tuomion hetki lyö.
— Herra staarosta, se on mahdotonta! — sanoi Kmicic.
Ennenkuin staarosta ennätti vastata, avautui ovi, ja huoneeseen astui
keski-ikäinen mies rautapaita yllään ja musketti kädessä.
— Herra Szczebrzycki? — kysyi staarosta.
— Aivan niin! — vastasi tulokas. — Kuulin rosvojen hyökänneen
kimppuunne ja riensin väkeni kera avuksenne.
— Jumalan tahdotta ei hiuskarvaakaan putoa ihmisen päästä, — vastasi
ukko. — Tämä ritari pelasti minut pulasta... Entä mistä te tulette?
— Sochaczewista.
— Kuuluuko jotakin uutta?
— Jokainen uutinen on uusi paha sanoma, herra staarosta. Uusi
onnettomuus...
— Mitä on tapahtunut?
— Krakovan, Sandomirin, Ruskin, Lublinin, Belzkin, Volynian ja Kievin
vojevodakunnat ovat antautuneet Kaarle Kustaalle. Edustajat ja Kaarle
ovat jo allekirjoittaneet sopimuksen.
Ukko alkoi puistella päätään ja kääntyi Kmicicin puoleen.
— Katsokaa nyt! — sanoi hän. — Ja te vielä toivotte, että löytyy
semmoinen, joka ei säästä henkeään totuuden tähden!
Kmicic repi epätoivoissaan tukkaansa. Mutta herra Szczebrzycki jatkoi:
— Kerrotaan myös, että herra hetmani Potockin johdossa olevat
sotajoukon jäännökset jo osoittavat halua mennä ruotsalaisten puolelle.
Hetmanin henki on vaarassa, ja hänen on tehtävä mitä he tahtovat.
— Kylvävät tuulta ja niittävät myrskyä, — sanoi staarosta. — On aika
katua syntejänsä niiden, .. jotka tahtovat.
Mutta Kmicic ei jaksanut enää kuunnella ennustuksia eikä uutisia. Hän
tahtoi niin pian kuin mahdollista nousta ratsun selkään ja vilvoittaa
päätään ulkoilmassa. Siksi hän nousi ja alkoi hyvästellä.
— Mihin teillä on niin kiire? — kysyi häneltä vanhus.
— Częstochowoon, sillä minäkin olen syntinen.
— Siinä tapauksessa en pidättele, vaikka mielelläni olisin pitänyt
teidät vieraanani. On syytä kiiruhtaa, sillä tuomiopäivä lähestyy.
Kmicic lähti. Häntä saattamaan tuli neiti isänsä asemesta, sillä ukko
oli jo kömpelö jaloiltaan.
— Voikaa hyvin, neiti! — sanoi Kmicic! — Olen teille hyvin kiitollinen!
— Jos niin on, — vastasi tyttö, — niin tehkää minulle palvelus. Te
menette Częstochowoon...
Tässä on kultaraha... ottakaa se ja tilatkaa sillä messu...
— Kenen puolesta? — kysyi Kmicic.
Tyttö loi katseensa alas, tuli hämilleen, punastui hieman ja sanoi
äänellä, joka oli hiljainen kuin lehtien kahina:
— Andrzejn puolesta, että Jumala johtaisi hänet pois väärältä tieltä.
Kmicic vetäytyi pari askelta taaksepäin eikä hämmästykseltään kyennyt
vähään aikaan sanomaan mitään.
— Kristuksen tähden, — huudahti hän, — mikä talo tämä on? Missä
olen?... Vain ennustuksia yhtä mittaa... Nimenne on Oleńka ja tilaatte
messun syntisen Andrzejn puolesta!... Se ei voi olla pelkkä sattuma, se
on Jumalan sormi... se on... ah, minä menetän järkeni!... Jumal’auta,
minä menetän järkeni!...
— Mikä teitä vaivaa?
Mutta Kmicic tarttui rajusti hänen käsiinsä ja alkoi puristaa niitä.
— Ennustakaa minulle enemmän, puhukaa loppuun asti!... Jos tuo Andrzej
tekee parannuksen ja sovittaa rikoksensa, niin pysyykö Oleńka hänelle
uskollisena?... Puhukaa, vastatkaa, ilman vastausta en lähde!
— Mikä teidän on?
— Pysyykö Oleńka hänelle uskollisena? — toisti Kmicic.
Kyynelet nousivat tytön silmiin.
— Viimeiseen hengenvetoon, kuolinhetkeen saakka! — vastasi hän
nyyhkyttäen.
Tuskin oli hän ennättänyt sanoa tämän, kun Kmicic lankesi hänen
jalkoihinsa. Tyttö tahtoi poistua, mutta Kmicic ei päästänyt häntä,
suuteli hänen jalkojaan ja puhui:
— Minäkin olen syntinen Andrzej ja tahdon tehdä parannuksen!...
Minullakin on oma rakas Oleńkani... Kääntyköön teidän Andrzejnne
oikealle tielle ja pysyköön minun Oleńkani minulle uskollisena...
Olkoot sananne profeetallinen ennustus! Te olette vuodattanut toivon
balsamia sairaaseen sydämeeni!... Jumala teidät palkitkoon! Jumala
teidät palkitkoon!
Hän hypähti pystyyn, nousi hevosen selkään ja kiiti pois.