Kmicicillä oli todellakin Radziwillin antamat turvakirjat pääsyä varten
kaikkien ruotsalaisten kapteenien, komendanttien ja kuvernöörien luo,
joissa käskettiin päästää hänet vapaasti ja esteettömästi kulkemaan,
mutta hän ei uskaltanut käyttää niitä hyväkseen. Hän otaksui, että
ruhtinas Boguslaw oli heti Pilwiszkistä lähettänyt sanansaattajia
kaikkiin suuntiin varoittamaan ruotsalaisia ja käskemään ottaa hänet
kiinni. Sen vuoksi Andrzej sivuutti Lomzan ja Ostrolekan ja pyrki
Pultuskin kautta Varsovaa kohti.
Rajaseutu oli jo suurimmaksi osaksi ruotsalaisten vallassa, jotka
kuitenkin tyytyivät valtaamaan vain huomattavimmat kaupungit eivätkä
sanottavasti uskaltaneet painautua synkkiin metsiin, joissa asui
urhoollista ja asestettua kansaa, ikänsä metsissä elänyttä ja niin
villiä, että kuningatar Maria Ludvika oli antanut rakentaa kappelin
Myszynciin ja sijoittanut sinne jesuiittoja edes jossakin määrin
totuttamaan asukkaita ihmistapoihin.
Kun Kmicic saapui syvempää salosta metsän rajaan, jossa asutus oli
tiheämpää, niin hän näki kaikkialla tavattoman vilkasta liikettä. Tiet
olivat täynnä erilaisissa ajopeleissä tahi ratsain kulkevaa aatelia.
Kaikki kiiruhtivat lähimpiin kaupunkeihin vannomaan uskollisuudenvalaa
uudelle kuninkaalle. Heille annettiin siitä todistus, joka takasi
heille turvallisuuden ja oikeuden omaisuuteensa. Aateli kiiruhti,
vaikkakin haluttomasti, valan tekoon, sillä niskoitteli joita
uhkasivat kaikenlaiset rangaistukset, omaisuuden takavarikoiminen
ja ryöstö. Kerrottiin ruotsalaisten siellä täällä alkaneen, kuten
Suur-Puolassakin, ahdistaa epäluulonalaisia. Rikkaampia vastaan
esitettiin vääriä syytöksiä, joiden perustalla käytiin heidän
kimppuunsa.
Tämmöisissä oloissa oli vaarallista jäädä maalle. Ken voi kiiruhti
kaupunkiin ollakseen ruotsalaisten päällikköjen välittömän
silmälläpidon alaisena ja välttääkseen syytöstä vehkeilystä Ruotsin
kuningasta vastaan.
Andrzej kuunteli tarkasti aatelin puheita ja pääsi sen verran perille
asioista, että huomasi parhaitten tuttujen ja ystävienkin huolellisesti
koettavan olla puhumatta keskenään ruotsalaisista ja uudesta
hallituksesta. Tosin nuristiin ääneen ja hyvällä syyllä pakko-otoista,
mutta samalla kaikki lohduttivat itseään sillä, että sodan päätyttyä
pakkotilauksetkin lakkaavat. Itse ruotsalaisetkin vakuuttivat, että
heti kun kuningas saa valtaansa koko maan, hän alkaa hallita sitä
isällisesti.
Aateliset, jotka olivat luopuneet omasta hallitsijastaan ja
isänmaastaan ja jotka äsken vielä olivat nimittäneet tyranniksi
hyväntahtoista Jan Kasimiria, syyttäneet häntä yksinvallan
tavoittelusta, vetäneet vastaköyttä kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa
kokouksissa sekä menneet uudistusten tavoittelussa niin pitkälle, että
melkein ilman vastarintaa tunnustivat vihollisen hallitsijakseen, eivät
nyt iljenneet edes valitellakaan. Olihan Kaarle Kustaa vapauttanut
heidät tyrannista, olivathan he vapaaehtoisesti hylänneet laillisen
kuninkaansa, olihan pantu toimeen muutos, jota he niin hartaasti olivat
halunneet.
— Raskasta on, sangen raskasta, — sanoi joskus aatelismies toiselle, —
mutta meidän on kuitenkin oltava ylpeitä uudesta kuninkaastamme. Hän on
suuri hallitsija ja mainio soturi. Hän pitää kasakat kurissa, voittaa
turkkilaiset ja karkoittaa ryssät rajoiltamme, ja meidän valtakuntamme
alkaa kukoistaa liitossa Ruotsin kanssa.
— Oltiinpa ylpeitä tahi ei, — vastasi tavallisesti toinen, — niin
minkäpä voi ylivoimalle. Ei sääsken ääni taivaaseen kuulu.
Przasnyszin läheisyydessä ympäröi Andrzejn ruotsalainen patrulli ja
vei hänet miehineen komentajan luo. Hän selitti komendantille olevansa
vaaliruhtinaan maasta ja kuljettavansa joka vuosi hevosia Sobotaan.
Komendantti, joka itse oli Preussin saksalaisia, ei tehnyt heille
vaikeuksia, mutta halusi nähdä hevoset.
— Minä ostan ne, - sanoi hän. — Toisilta ottaisin muitta mutkitta,
mutta kun te olette Preussista, niin en tahdo teitä sortaa.
Kmicic joutui hieman hämilleen. Ilman hevosia hänellä ei ollut syytä
kulkea etemmäksi, vaan hänen olisi luonnollisesti ollut palattava
Preussiin. Hän määräsi hinnan, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi
tavallista, mutta hänen hämmästyksekseen ei upseeri suuttunut eikä
ruvennut tinkimään.
— Hyvä on, — sanoi hän. — Ajakaa hevoset talliin, minä tuon heti maksun.
Kiemliczit ilostuivat, mutta Andrzej vihastui ja riiteli. Ei ollut
kuitenkaan muuta neuvoa kuin tehdä käskyn mukaan, muuten olisi heitä
alettu epäillä.
Upseeri palasi ja antoi Kmicicille paperin, jossa oli kirjoitus.
— Mikä tämä on? — kysyi Andrzej.
— Rahaa, tahi samaa kuin raha, sillä se on kuitti.
— Mistä minä sitten saan maksun?
— Päämajasta... Varsovasta, — vastasi upseeri naurahtaen ilkeästi.
— Me myymme vain käteisellä — alkoi ukko Kiemlicz vaikerrella. — Mitä
tämä tämmöinen on?... Voi pyhä Neitsyt...
Mutta Kmicic loi häneen ankaran katseen ja sanoi:
— Minulle on herra komendantin sana käteisen rahan veroinen. Varsovaan
menen mielelläni, sillä siellä voi saada armenialaisilta kunnollista
tavaraa, josta Preussissa maksetaan hyvä hinta.
Upseerin poistuttua sanoi Andrzej lohduttaakseen Kiemlicziä:
— Ole hiljaa, hölmö! Tuo kuitti on mitä parhain turvakirja, sillä sen
nojalla voimme mennä vaikka Krakovaan asti valittamaan, että emme
ole saaneet maksua. On helpompaa puristaa kivestä ulos heraa kuin
ruotsalaisista rahoja. Mutta niitähän emme tarvitse. Saalistaja luuli
meidät pimittäneensä eikä tiedäkään, minkä palveluksen hän oikeastaan
on meille tehnyt. Hevosista maksan sinulle omilla rahoillani, ettet
joutuisi häviölle.
Andrzej päätti yöpyä Przasnysziin ja vaihtaa pukunsa parempaan, mutta
käyttää edelleen valenimeään. Halvan hevoskauppiaan puvussa hänen oli
vaikeampi päästä puheisiin varakkaampien aatelisten kanssa ja kuulla
heidän ajatuksiaan.
Muutettuaan ulkoasuaan hän meni kapakkaan, mutta se, mitä hän sai
kuulla, ei ollut omiaan ilahduttamaan. Aateli joi maljoja Ruotsin
kuninkaan kunniaksi ja kilisteli ruotsalaisten upseerien kanssa nauraen
sukkeluuksille, joita nämä laskettelivat kuningas Jan Kasimirista ja
Czarnieckista. Niin oli huoli oman nahan säilyttämisestä saanut ihmiset
unhottamaan arvonsa.
Mutta tälläkin oli rajansa Aateli salli tehtävän pilaa itsestään,
kuninkaasta, hetmaneista, Czarnieckista, mutta ei uskonnosta. Kun eräs
ruotsalainen kapteeni väitti, että Lutherin oppi on yhtä hyvä kuin
katolinenkin, niin hänen vieressään istuva nuori herra Grabkowski ei
voinut tätä sietää, vaan iski häntä ohimoon ja puikahti siitä syntyneen
mellakan aikana pakoon.
Kmiciciä inhoitti, ja hän palasi asuntoonsa, mutta ei saanut unta.
Kuume puistatti häntä, ja mielen valtasi epäilys, että hän kenties
liian myöhään oli kääntynyt väärältä tieltään, kun jo koko maa oli
joutunut ruotsalaisten käsiin. Hän ajatteli, että kaikki oli jo hukassa
ja Puola ainaiseksi raunioina.
— Tämä ei enää ole onnetonta sotaa, — ajatteli hän, joka päättyy jonkin
maakunnan menetyksellä, vaan täydellistä tuhoa, koko Puolan joutumista
Ruotsin maakunnaksi... Ja syypäät siihen olemme me itse, minä enemmän
kuin kukaan muu!
Tämä ajatus häntä vaivasi ja omatunto soimasi. Uni pakeni silmistä.
Hän ei tietänyt mitä tekisi: jatkaisiko matkaa, jäisikö kaupunkiin vai
kääntyisikö takaisin?... Jos hän kokoaa joukon ja ryhtyy taistelemaan
ruotsalaisia vastaan, niin häntä ahdistetaan rosvona eikä sotilaana.
Muuten hän on jo oudossa maassa, jossa häntä ei kukaan tunne. Kukapa
häneen yhtyisi? Jos täällä joku oli kuullut Kmicicistä, niin se piti
häntä petturina ja ruotsalaisten ystävänä. Nimi Babinicz taas oli
kaikille aivan outo.
Tuo kaikki oli turhaa, ja kuninkaan luo meno oli jo myöhäistä... Ei ole
syytä mennä Podlasieen, sillä liittoutuneet pitävät häntä petturina.
Ei kannata palata Liettuaan, sillä siellä on Radziwill herrana. Turhaa
on jäädä tännekin, sillä täällä ei ole mitään tehtävää. Parasta olisi
kuolla, jotta pääsisi näkemästä tätä maailmaa ja kuulemasta omantunnon
soimauksia!
Mutta onko kuoleman jälkeen parempi niiden syntisten, jotka eivät
millään ole sovittaneet rikoksiaan ja saapuvat semmoisina viimeiselle
tuomiolle? Kmicic heittelehti vuoteellaan kuin kidutuspenkissä. Näin
sietämättömiä tuskia hän ei ollut tuntenut edes Kiemliczin metsämajassa.
Hän tunsi olevansa voimakas, terve, toimintakykyinen ja
toimintahaluinen, mutta nyt olivat kaikki tiet tukossa aivan kuin joka
puolella löisi päänsä seinään, ei ollut ulospääsyä, ei pelastusta, ei
toivoa!
Ennen aamun koittoa hän herätti miehensä ja lähti Varsovaa kohti
tietämättä itsekään miksi. Myöhään illalla he saapuivat Pultuskiin.
Siellä Kmicic kutsuttiin piispan palatsiin, toisin sanoen linnaan,
tekemään selkoa itsestään ruotsalaiselle komendantille.
— Toimitan hevosia hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle, — sanoi
Andrzej, ja minulla on kuitteja, joilla nostan rahoja Varsovassa.
Eversti Israel (se oli tämän komendantin nimi) naurahti partaansa ja
sanoi:
— Ah, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, ja ottakaa paluumatkalle rattaat, millä
kuljetatte noita rahoja.
— Kiitos neuvosta! — vastasi Andrzej — Ymmärrän kyllä, että teidän
armonne laskee leikkiä. Mutta minä menen perimään omaani, vaikka
pitäisi mennä itse hänen majesteettinsa kuninkaan luo.
— Tulee vielä sekin hetki, jolloin maksatte minulle, — lisäsi hän
poistuessaan.
Kaupungissa vietettiin, samoinkuin Przasnyszissakin oli Kmicicin
lähtiessä tehty, kolmipäiväistä juhlaa Krakovan valtauksen
johdosta. Kmicic sai kuitenkin tietää, että hänen Przasnyszissa
saamansa tiedot ruotsalaisten voitoista olivat liioiteltuja. Kievin
linnanpäällikkö Czarniecki ei ollenkaan ollut joutunut vangiksi, vaan
oli saanut sopimuksen mukaan lähteä kaupungista joukkoineen täysissä
varustuksissa. Sanottiin hänen olevan menossa Sleesiaan. Ei se ollut
suuri lohdutus, mutta lohdutus kuitenkin.
Täällä Pultuskissa Kmicic näki ensikerran sotajoukon asettuneena
kirkkoon. Kauniissa goottilaisessa temppelissä, jonka rakentamisen
kaksisataa vuotta sitten oli pannut alulle piispa Gizycki, oleksi
saksalainen palkkasoturijoukko. Kirkko oli sisältä valoisa kuin suuren
juhlan aikana, sillä kivilattialla paloi rovioita. Niitten yllä savusi
kattiloita. Oluttynnyrien luona tunkeili vierasmaalaisia sotamiehiä,
vanhoja rosvoja, jotka olivat ryöstäneet koko katolisen Saksan eivätkä
ensikertaa olleet yötä kirkossa. Kuului joka puolelta melua ja huutoja.
Käheät äänet vetelivät sotamieslauluja. Naiset, jotka noina aikoina
pakkautuivat sotajoukkojen mukaan, vikisivät ja huudahtelivat.
Kmicic seisoi avoimella ovella ja katseli sotamiesten monenlaisia
hommia vähän aikaa. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää, silmät eivät
ottaneet uskoakseen näkemäänsä, hengitys pysähtyi. Ei helvettikään
olisi voinut hänestä olla kauheampi.
Hän repi tukkaansa ja syöksyi pois toistellen kuin mieletön:
— Jumala, anna vihasi langeta! Jumala, rankaise! Jumala, pelasta meidät!