Illallisille oli kutsuttu paitsi miekankantajaa ja Oleńkaa myös
muutamia huomattavimpia kiejdanylaisia upseereita ja ruhtinas
Boguslawin hovimiehiä. Hän itse saapui niin komeassa asussa, että
silmiä häikäisi. Hänen peruukkinsa oli kauniisti käherretty, kasvojen
viehkeä väri muistutti maitoa ja ruusua, viikset olivat kuin silkkiä,
ja silmät loistivat kuin tähdet. Hänen pukunsa oli musta; kaulaa
ympäröivä leveä kaulus oli mitä ihaninta, äärettömän kallista
brabantilaista pitsiä, ja samanlaiset olivat kalvosimet. Rinnalla
riippuivat kultavitjat, ja oikealta olkapäältä kulki vasemmalle
lantiolle saakka hollantilaisesta nahasta valmistettu miekankannin,
joka oli niin täynnä jalokiviä, että se oli kuin säihkyvä valojuova
Samoin välkkyi miekan kahva täynnä timantteja, ja hänen kenkiensä
ruusukkeissa oli kaksi metsäpähkinän suuruista jalokiveä. Koko olemus
oli ylevä ja kaunis.
Toisessa kädessä hänellä oli pitsinenäliina, toinen käsi lepäsi
harvinaisen pitkillä kamelikurjen sulilla koristetulla hatulla, joka
ajan tavan mukaan riippui miekan kahvassa.
Kaikki, myös ruhtinas Janusz, katselivat häntä ihmetellen ja ihaillen.
Vojevodalle muistuivat mieleen nuoruuden vuodet, jolloin hän itse
samalla tavoin himmensi Ranskan hovissa kaikki kauneudellaan ja
rikkaudellaan. Nuo vuodet olivat jo kaukana, mutta hetmanista tuntui
nyt, kuin hän olisi uudestaan syntynyt tuossa loistavassa ritarissa,
jolla oli sama nimikin kuin hänellä.
Ruhtinas Janusz ilostui ja töykkäsi ohi kulkiessaan etusormellaan
serkkuansa rintaan.
— Sinä loistat kuin aurinko, — sanoi hän. — Neiti Billewiczin tähdenkö
olet noin laittautunut?
— Auringon on helppo tunkeutua kaikkialle, — vastasi Boguslaw ylpeästi.
Ja hän ryhtyi jatkamaan keskustelua Ganchoffin kanssa, jonka viereen
hän kenties tahallaan oli asettunut, sillä Ganchoff oli harvinaisen
ruma mies. Hän oli kuin jokin pimeyden henki, ja hänen rinnallaan
Boguslaw näytti valkeuden hengeltä.
Nyt tulivat sisälle naiset — rouva Korf ja Oleńka. Boguslaw loi häneen
nopean silmäyksen ja kumarrettuaan rouva Korfille asetti jo sormensa
huulilleen lähettääkseen neiti Billewiczille ritarien tavan mukaan
lentosuukon, mutta huomasi silloin hänen ylpeän ja arvokkaan ryhtinsä
ja muutti samassa menettelytapaa Hän otti hatun oikeaan käteensä, astui
neidon luo ja kumarsi niin syvään, että peruukin suortuvat valahtivat
yli olkapäiden, miekka tuli vaakasuoraan asentoon ja hatun sulat
kävivät permantoon. Sen kunnioittavammin ei olisi voinut tervehtiä
Ranskan kuningatartakaan. Neiti Billewicz, joka oli kuullut hänen
tulostaan, arvasi heti, kuka oli hänen edessään, tarttui sormiensa
nenillä hameeseensa ja niiasi hänelle syvään.
Boguslaw nosti päänsä pystyyn, heilautti peruukin suortuvat taakse ja
meni nopeasti Oleńkan luo. Hän antoi paashille hattunsa ja tarjosi
samassa Oleńkalle käsivartensa.
— En usko silmiäni... on kuin näkisin unessa tämän, — sanoi hän
taluttaen Oleńkan pöytään. — Sanokaa minulle, ihana jumalatar, mikä
ihme on siirtänyt teidät Olymposta Kiejdanyyn?
— Vaikka olenkin vain yksinkertainen aatelistyttö enkä jumalatar, —
vastasi Oleńka, — en kuitenkaan ole niin yksinkertainen, että pitäisin
teidän ylhäisyytenne sanoja muuna kuin kohteliaisuutena.
— Vaikka koettaisin olla kuinka kohtelias, niin en pysty sanomaan niin
paljon kuin teidän kuvastimenne.
— Se ei puhu kohteliaammin, vaan totuudenmukaisemmin, — sanoi Oleńka,
pannen ajan muodin mukaisesti suunsa suppuun.
— Jos tässä huoneessa olisi kuvastin, veisin teidät heti sen eteen...
Mutta katsokaa sen puutteessa silmiini, niin huomaatte, että niiden
ihailu on vilpitön.
Boguslaw taivutti päätään, ja Oleńkaa kohtasivat hänen säihkyvät
silmänsä, suuret ja mustat kuin sametti, mutta samalla lempeät,
läpitunkevat ja liekehtivät. Tytön kasvoille kohosi heleä puna, hän loi
silmänsä alas ja vetäytyi hiukan poispäin, sillä hän tunsi Boguslawin
painavan kädellään hiljaa hänen kättään rintaansa vasten.
Käytiin pöytään. Boguslaw istuutui Oleńkan viereen, ja näkyi, että
tytön kauneus teki häneen erittäin voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin
hän oli luullut tapaavansa aatelistytön, joka oli arka kuin hirvi ja
punaposkinen kuin unikon kukka, mutta saikin nähdä ylpeän neidin, jonka
silmistä näkyi taipumaton tahto, äly ja pelottomuus, kasvoissa kuvastui
tyyneys, mutta koko olemus oli samalla niin suloinen ja viehättävä,
että hän missä kuninkaallisessa hovissa tahansa olisi joutunut
kunnioittavan huomion esineeksi maan ensimmäisten ritarien puolelta.
Hänen kauneutensa herätti ihailua ja omistamisen halua, mutta samalla
hänessä oli jonkinmoista ylhäisyyttä, joka sai Boguslawin pakostakin
ajattelemaan: »Olin liian nopea puristamaan hänen kättään... Tuollaiset
pitää ottaa taitavasti eikä yllättämällä.»
Kuitenkin hän päätti voittaa tytön sydämen ja tunsi hurjaa iloa
ajatellessaan, että oli tuleva hetki, jolloin tuo neitseellinen
majesteetillisuus ja puhdas kauneus taipuu hänen tahtoonsa. Kmicicin
ankarat kasvot asettuivat tämän unelman tielle, mutta se vain kiihoitti
yhä enemmän rohkeata nuorta miestä. Nämä tunteet saivat punan nousemaan
hänen poskilleen, hänen verensä alkoi kiertää nopeammin, ja hän säteili
kuin timanttinsa.
Keskustelu pöydässä tuli yleiseksi, eli paremmin sanoen muuttui
yhteiseksi Boguslawin ylistelyksi, jota tämä loistava ritari kuunteli
hymyillen aivan kuin se olisi hänelle tuttu ja jokapäiväinen
asia. Ensin puhuttiin hänen urotöistään sodassa ja hänen
kaksintaisteluistaan. Hänen voittamiensa ruhtinaitten, markiisien
ja paronien nimiä mainittiin yhä useampia, ja hän itse lisäsi
niihin silloin tällöin välinpitämättömästi vielä jonkun. Kuulijat
hämmästyivät, ruhtinas Janusz silitti tyytyväisenä pitkiä viiksiään ja
Ganchoff sanoi:
— Vaikka asemani ja syntyperäni eivät asettaisikaan esteitä, niin enpä
haluaisi joutua otteluun teidän ylhäisyytenne kanssa, ja ihmettelen
vain, että vielä on uskalikkoja, jotka semmoiseen antautuvat.
— Mikäpä siinä, herra Ganchoff, — sanoi ruhtinas. — On tuimannäköisiä
miehiä, joiden pelkkä ulkomuoto peloittaa muita, mutta sitä ei Jumala
ole minulle suonut... Minun ulkomuotoani ei pelästy neitokaan.
— Niinkuin hyttynen ei pelkää tulisoihtua, — sanoi rouva Korf, —
ennenkuin palaa siinä.
Boguslaw rupesi nauramaan, mutta rouva Korf jatkoi kiemaillen:
— Herroja sotilaita huvittavat enimmän kertomukset kaksintaisteluista,
mutta meistä naisista olisi hauska kuulla jotakin teidän ylhäisyytenne
rakkausseikkailuista. Huhuja niistä on kulkenut tänne asti.
— Vääriä huhuja, teidän armonne... Matkan varrella ovat ne saaneet
lisiä... Kerran minut tosin tahdottiin naittaa... Hänen majesteettinsa
Ranskan kuningatar oli niin suopea...
— Prinsessa de Rohanin kanssa, — keskeytti Janusz.
— Toisenkin, nimittäin prinsessa de la Forsen kanssa, — vastasi
Boguslaw. — Mutta kun ei edes kuningaskaan voi pakottaa sydäntä
syttymään lempeen, ja varoja taas, Jumalan kiitos, meidän ei ole tarvis
hakea Ranskasta, niin ei niistä jauhoista leipää syntynyt... Ne olivat
rakastettavia neitoja, se on totta, ja ihmeen kauniita, mutta meillä
on vielä kauniimpia... Ei tarvitse mennä tätä huonetta etemmäksi
löytääkseen semmoisen.
Hän loi pitkän silmäyksen Oleńkaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan,
vaan alkoi puhella miekankantajan kanssa. Rouva Korf otti taas
puheenvuoron:
— Kaunottaria täällä kyllä on, mutta ei ole teidän ylhäisyytenne
vertaisia sukuperän ja rikkauden puolesta.
— Sallikaa, teidän armonne, minun olla toista mieltä, — sanoi Boguslaw
vilkkaasti. — Ensiksikään en pane kysymykseenkään, että puolalainen
aatelisnainen ei olisi Rohanien ja Forsein veroinen, toiseksi ei olisi
ensikerta, jos Radziwill naisi pikkuaateliin kuuluvan, — siitähän on
aikakirjoissa useita esimerkkejä. Vakuutan, että se aatelisneito, joka
saa Radziwillin omakseen, menee Ranskan hovissakin edelle sikäläisistä
prinsessoista.
— Rakastettava herra! — kuiskasi miekankantaja Oleńkalle.
— Tätä mieltä olen aina ollut, — jatkoa Boguslaw, — vaikka usein Puolan
aateli on minua hävettänyt, kun olen verrannut sitä ulkomaalaiseen,
sillä ei muissa maissa olisi voinut tapahtua sellaista kuin täällä,
että kaikki olisivat hylänneet kuninkaansa, vieläpä uhanneet hänen
henkeään. Ranskalainen aatelismies voi tehdä minkä muun rikoksen
tahansa, mutta kuningastaan hän ei petä.
Läsnäolijat alkoivat ihmeissään katsoa toisiaan ja ruhtinasta, ruhtinas
Janusz rypisti kulmiaan ja Oleńka loi ihaillen ja kiitollisena siniset
silmänsä Boguslawiin.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Boguslaw kääntyen
Janusz-ruhtinaan puoleen, — tiedän, että te ette voinut menetellä
toisin, sillä koko Liettua olisi joutunut onnettomuuteen, jos olisitte
seurannut minun neuvoani. Mutta vaikka kunnioitan teitä iältänne
vanhempana ja rakastan kuin veljeä, niin en lakkaa olemasta kanssanne
eri mieltä Jan Kasimirista. Olemme uskottujen piirissä ja minä puhun
niinkuin ajattelen: hän on verraton hallitsija, hyvä, lempeä ja
hurskas, ja minulle hän on kaksin verroin kallis. Minähän ensimmäisenä
puolalaisista häntä seurasin, kun hän pääsi ranskalaisten vankeudesta.
Tosin olin silloin vain lapsi, mutta siitä huolimatta en häntä koskaan
unhota, ja antaisin mielelläni vereni suojellakseni häntä edes niiltä,
jotka uhkaavat hänen pyhää persoonaansa.
Vaikka Janusz jo ymmärsi Boguslawin pelin, niin se hänestä
kuitenkin, oli liian rohkeata ja uskallettua noin vähäisen päämäärän
saavuttamiseksi. Salaamatta tyytymättömyyttään hän sanoi:
— Herran tähden, mistä murhayrityksistä entistä kuningastamme vastaan
teidän ylhäisyytenne puhuu? Kuka niitä toimeen panee? Mistä sellainen
hirviö löytyy Puolan kansaa keskuudesta?... Semmoista ei, vakuutan sen,
ole koko valtiomme olemassaolon aikana tapahtunut.
Boguslaw painoi päänsä alas.
— Siitä ei ole kuukauttakaan, — sanoi hän surumielinen vivahdus
äänessään, — kun matkustin Podlasiesta vaaliruhtinaan Preussiin,
Taurogiin. Tällöin tuli luokseni muuan aatelismies, hyvästä perheestä.
Hän nähtävästi tuntematta todellista kiintymystäni armolliseen
kuninkaaseemme ja luullen että minä kuten muutkin olin kuninkaan
vihollinen lupasi minulle suurta palkintoa vastaan mennä Sleesiaan,
ryöstää haltuunsa Jan Kasimirin ja antaa elävänä tahi kuolleena
ruotsalaisten käsiin.
Kaikki istuivat mykkinä kauhistuksesta.
— Ja kun minä vihastuen ja inhoten torjuin moisen tarjouksen, —
lopetti ‒ Boguslaw, — niin tuo härkäpäinen mies sanoi minulle: »Menen
Radziejowskin luo, hän ostaa ja maksaa minulle vastaavan painon kultaa.»
— Minä en ole entisen kuninkaan ystävä, — sanoi Janusz, — mutta jos
minulle olisi tehty tuommoinen ehdotus, niin olisin muitta mutkitta
antanut panna tekijän seinää vastaan ja ammuttanut.
— Ensi hetkessä minäkin aioin tehdä niin, — vastasi Boguslaw, — mutta
keskustelu tapahtui kahden kesken, ja vähänkö on jo muutenkin pidetty
ääntä Radziwillien julmuudesta ja omavaltaisuudesta. Pelästytin
häntä vain sanomalla, että Radziejowski ja Ruotsin kuningas, vieläpä
Chmielnickikin, varmasti hirtättäisivät hänet moisista puuhista,
sanalla sanoen sain roiston luopumaan tuumastaan.
— Ei häntä kuitenkaan olisi pitänyt päästää hengissä pois! — huudahti
rouva Korf.
Boguslaw kääntyi äkkiä Janusz-ruhtinaan puoleen:
— Toivon kuitenkin, että hän ei vältä rangaistusta. Teidän
ylhäisyytenne vain voi häntä rangaista, sillä hän on teidän
hoviväkeänne ja teidän eversti...
— Herra Jumala, minun hoviväkeäni?... Minun everstini?... Kuka se
on?... Kuka?... Sanokaa!
— Hänen nimensä on Kmicic! — sanoi Boguslaw.
— Kmicic! — huusivat kaikki kauhuissaan.
— Se ei ole totta! — huusi yht'äkkiä neiti Billewicz nousten seisomaan
silmät säihkyvinä.
Syntyi painostava äänettömyys. Toiset olivat vielä pelästyksissään
Boguslawin uutisen johdosta, toiset hämmästyivät tuon neidon rohkeutta,
joka uskalsi päin silmiä syyttää nuorta ruhtinasta valheesta.
Miekankantaja alkoi änkyttää: »Oleńka, Oleńka!» — mutta Boguslaw tuli
surullisen näköiseksi ja sanoi vihastumatta:
— Jos hän on teidän sukulaisenne tahi sulhasenne, niin valitan, että
kerroin tämän uutisen. Mutta heittäkää pois hänet sydämestänne, sillä
hän ei ole teidän arvoisenne!
Oleńka seisoi vielä hetken tuskaisena, kauhistuneena ja tulistuneena,
mutta vähitellen puna hänen poskiltaan hävisi ja kasvot muuttuivat
kylmiksi ja kalpeiksi. Hän vajosi takaisin tuolilleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne... Minä epäilin syyttä
sanojanne... Siltä mieheltä voi odottaa mitä tahansa...
— Rangaiskoon minua Jumala, jos tunnen muuta kuin sääliä! — vastasi
lempeästi Boguslaw.
— Hän oli neidin sulhanen, — sanoi ruhtinas Janusz. — Minä itse
heidät vein yhteen. Hän oli nuori, kuumaverinen mies ja oli liiaksi
mellastellut. Pelastin hänet oikeuden käsistä, sillä hän oli hyvä
sotilas. Tiesin, että hän on huimapää ja pysyy ikänsä semmoisena. Mutta
että hän aatelismiehenä voisi olla noin alhainen, sitä en odottanut
edes häneltäkään.
— Hän oli huono mies, tiesin sen jo ennen! — sanoi Ganchoff.
— Miksi et varoittanut minua? — kysyi Janusz nuhtelevasti.
— Pelkäsin teidän ylhäisyytenne epäilevän minua, koska hänet aina
asetettiin edelle minusta.
— Hyvät herrat, — huudahti Boguslaw, — puhutaan nyt muusta! Jos teidän
on raskasta kuulla tätä, niin kuinka sitten onkaan neiti Billewiczin.
— Älkää välittäkö minusta, teidän ylhäisyytenne! — sanoi Oleńka. — Voin
nyt kuulla mitä tahansa.
Mutta illallinen oli jo lopussa. Tuotiin vettä käsien pesemistä varten.
Ruhtinas Janusz nousi ensimmäisenä pöydästä ja tarjosi käsivartensa
rouva Korfille, ruhtinas Boguslaw Oleńkalle.
— Jumala on jo rangaissut petturia, — sanoi Boguslaw Oleńkalle, — sillä
ken on menettänyt teidät, on menettänyt taivaan riemun... Vain kaksi
tuntia sitten tutustuin teihin, ihana neiti, mutta tahtoisin nähdä
teitä ikuisesti, ei murheellisena ja kyynelöivänä, vaan onnessa ja
autuudessa!
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Oleńka.
Kun naiset olivat poistuneet, palasivat miehet pöytään pikarien
ääreen, joita käytettiinkin ahkerasti. Ruhtinas Boguslaw ryyppäsi
vahvasti, sillä hän oli tyytyväinen itseensä. Ruhtinas Janusz puheli
miekankantajan kanssa.
— Huomenna lähden sotajoukkoineni Podlasieen, — sanoi ruhtinas. —
Kiejdanyyn tulee ruotsalainen varusväki. Jumala tietää, milloin palaan.
Te ette voi jäädä tänne neidin kera, nuo sotamiehet eivät ole sopivaa
väkeä hänen läheisyyteensä. Te lähdette molemmat ruhtinas Boguslawin
kanssa Taurogiin, missä neiti saa paikan vaimoni hovinaisena.
— Teidän ylhäisyytenne! — vastasi miekankantaja. — Jumala on antanut
meille oman kotinurkan, miksi siis menisimme vieraille maille! Teidän
ylhäisyytenne on hyvin ystävällinen, kun pitää meistä huolta, mutta en
tahtoisi käyttää väärin teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisuutta, vaan
palata kotiini.
Ruhtinas ei voinut sanoa miekankantajalle kaikkia syitä, minkä tähden
hän ei mistään hinnasta tahtonut päästää Oleńkaa käsistään, mutta osan
niistä hän mainitsi mahtavan ylimyksen häikäilemättömyydellä.
— Jos pidätte sitä hyväntahtoisuutena, niin sitä parempi. Mutta
sanon teille, että se on myös varovaisuustoimenpide. Te olette
panttivankinani ja vastaatte minulle kaikista Billewiczeistä, jotka,
kuten hyvin tiedän, eivät ole ystäviäni, vaan ovat valmiit nostamaan
kapinaan koko Samogitian, kun lähden pois... Antakaa heille se neuvo,
että pysyisivät alallaan eivätkä toimisi ruotsalaisia vastaan, sillä
teidän ja veljentyttären henki riippuu siitä.
Mutta miekankantajan kärsivällisyys näytti nyt loppuvan. Hän vastasi
kiivaasti:
— Turhaa kai minun on vedota oikeuksiini aatelismiehenä. Ylivoima on
teidän ylhäisyytenne puolella, ja minusta on samantekevää, missä olen
vankina. Olenpa mieluumminkin siellä kuin täällä.
— Riittää jo siitä asiasta! — sanoi ruhtinas ankarasti.
— Riittää kuin riittääkin! — sanoi miekankantaja. — Jumalan avulla tämä
väkivallan aika vielä loppuu ja oikeus pääsee voimaan. Lyhyesti sanoen,
älkää uhkailko minua, teidän ylhäisyytenne, sillä minä en pelkää.
Boguslaw huomasi vihan välähdyksen ruhtinaan kasvoissa ja kiiruhti
hänen luokseen.
— Mistä on kysymys? — sanoi hän asettuen keskustelijain väliin.
— Olen sanonut herra hetmanille, — vastasi suuttuneena miekankantaja, —
että minusta vankeus Taurogissa on parempi kuin Kiejdanyssa.
— Taurogissa ei ole mitään vankilaa, vaan ainoastaan minun taloni,
jossa tulette olemaan kuin kotonanne. Tiedän,-että hetmani pitää teitä
panttivankina, mutta minulle te olette vain mieluinen vieras.
— Kiitän teidän ylhäisyyttänne! — sanoi miekankantaja.
— Minun on kiitettävä teitä! Kilistäkäämme pikareita ja ryypätkäämme,
sillä sanotaanhan, että ystävyyttä on heti kasteltava, ettei se
kuihtuisi alkuunsa!
Näin sanoen vei Boguslaw miekankantajan pöytään ja he alkoivat
uutterasti maistella maljoja.
Tuntia myöhemmin palasi miekankantaja hieman epävarmoin askelin
huoneeseensa puhellen itsekseen puoliääneen:
— Kohtelias herra, oiva herra! Jalompaa ei löytäisi, vaikka lyhty
kädessä etsisi... Kultainen sydän sillä on... Antaisin mielelläni
vereni hänen puolestaan...
Ruhtinaat olivat jääneet kahden kesken. Heillä oli vielä puhuttavaa, ja
myös oli saapunut joitakin kirjeitä, joita paashi lähetettiin hakemaan.
— Tietysti,-sanoi Janusz, — ei siinä ole sanaakaan totta, mitä puhuit
Kmicicistä?
— Tietysti... Itsehän sen parhaiten tiedät. Myönnä siis, että Mazarin
oli oikeassa! Yhdellä iskulla kostamme perin pohjin viholliselle ja
teemme aukon tuohon komeaan linnoitukseen... Mitä? Sitä voi sanoa
juoneksi, joka sopisi maailman ensimmäiseen hoviin! Mutta tuo neiti
Billewicz on helmi, kaunis ja komea ja niin ylhäinen käytökseltään kuin
olisi ruhtinatar! Luulin, etten pysy nahoissani!
— Muista, että annoit sanasi! Muista että olemme hukassa, jos Kmicic
julkaisee kirjeet!
— Millaiset kulmakarvat! Mikä kuninkaallinen katse — pakostakin se
herättää kunnioitusta... Mistä on tuollainen tyttö saanut miltei
kuninkaallisen olemuksen?... Näin kerran Antverpenissa seinämaton,
johon oli mestarillisesti kudottu Diana koirineen... Juuri semmoinen on
hän!
— Varo vain, ettei Kmicic julkaise kirjeitä, sillä silloin kaluavat
koirat meidät kuoliaiksi.
— Ei ole hätää! Minä muutan Kmicicin Akteoniksi ja annan koirien tappaa
hänet. Kahdessa taistelussa olen jo hänet voittanut, ja vielä me
joudumme tekemisiin toistemme kanssa!
Keskustelu katkesi, kun paashi toi kirjeen.
Vilnon vojevoda otti kirjeen käteensä ja teki ristinmerkin. Hän teki
aina näin suojellakseen itseään huonoilta uutisilta. Sitten hän
avaamatta kirjettä alkoi sitä tarkastella kaikilta puolin.
Äkkiä ilme hänen kasvoillaan muuttui.
— Sapiehan vaakuna sinetissä! — huudahti hän. — Tämä on Vitebskin
vojevodalta!
— Avaa pian! - sanoi Boguslaw.
Hetmani avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan keskeyttäen tavan takaa
lukemisensa huudahduksilla:
— Menee Podlasieen!... Kysyy, onko minulla terveisiä Tykociniin!...
Tekee minusta pilkkaa!... Pahempaakin vielä, sillä kuulehan, mitä hän
vielä kirjoittaa:
»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kansalaissotaa ja pistää vielä yhden
miekan lisää äidin rintaan? Tulkaa siinä tapauksessa Podlasieen,
odotan teitä ja toivon Jumalan rankaisevan ylpeyttänne minun käsieni
kautta. Mutta jos säälitte isänmaata, jos omatuntonne on alkanut
puhua, jos teidän ylhäisyytenne katuu entisiä tekoja ja tahtoo tehdä
parannuksen, niin tie on avoinna. Pankaa kansalaissodan asemesta
käyntiin yleinen kansannousu, nostakaa sotaan talonpojat ja hyökätkää
ruotsalaisia vastaan, niin kauan kuin Pontus ei mitään aavista.
Chowańskin puolelta ette kohtaa vastarintaa, sillä huhut Moskovasta
kertovat, että he itse siellä suunnittelevat hyökkäystä Liivinmaalle,
vaikka pitävät sen salassa. Ja vaikkapa Chowański tahtoisikin ryhtyä
johonkin, niin minä pidän hänet kurissa ja autan kaikin voimin teidän
ylhäisyyttänne isänmaan pelastamisessa. Kaikki riippuu teistä, sillä
vielä on aika palata oikealle tielle ja korjata vääryydet. Silloin käy
selväksi, että teidän ylhäisyytenne ei ole itsekkäistä syistä, vaan
pelastaakseen Liettuan lopullisesta häviöstä antautunut ruotsalaisten
suojeluksen alaiseksi. Jumala teidän ylhäisyyttänne valaiskoon, sitä
rukoilen Häneltä joka päivä, vaikka teidän ylhäisyytenne luulee minun
vehkeilevän.
P.S. Olen kuullut, että Nieswiezin piiritys on lakkautettu ja että
ruhtinas Michal tahtoo yhtyä meihin. Katsokaa, teidän ylhäisyytenne,
kuinka kelpo sukulaisenne menettelevät ja seuratkaa heidän
esimerkkiään! Ottakaa huomioon joka tapauksessa, että nyt teidän on
lopullisesti valittava.»
— Kuulitko? — kysyi ruhtinas Janusz luettuaan kirjeen loppuun.
— Kuulin... Mitä siis? — kysyi Boguslaw luoden terävän katseen häneen.
— Pitäisi luopua kaikesta, repiä omin käsin kaikki, mitä on
rakentanut...
— Rikkoa välit mahtavan Kaarle Kustaan kanssa ja langeta maanpakoon
ajetun Jan Kasimirin jalkoihin, jotta hän suvaitsisi olla armollinen
ja ottaa sinut taas palvelukseensa... ja pyytää herra Sapiehan
puoltolausetta...
Janusz-ruhtinaan kasvot sävähtivät punaisiksi.
— Huomaatko, miten hän minulle kirjoittaa: »Tee parannus, niin minä
annan sinulle anteeksi» aivan kuin hallitsija alamaiselleen!
— Hän olisi kirjoittanut toisin, jos kuusituhatta sapelia olisi
suunnattu hänen kurkkuaan kohti.
— Mutta... — Ruhtinas Janusz keskeytti lauseen ja vaipui synkkiin
mietteisiin.
— Mitä mutta?
— Kenties se olisi pelastus isänmaalle, jos tekisi niin kuin Sapieha
neuvoo.
— Entä sinulle? Ja minulle? Ja Radziwilleille? Janusz ei vastannut
mitään, painoi päänsä käsiin ja mietti.
— Olkoon niin! — sanoi hän vihdoin. — Täyttyköön se!
— Mitä päätit?
— Huomenna lähden Podlasieen ja viikon kuluttua isken Sapiehan kimppuun.
— Noin puhuu Radziwill! — sanoi Boguslaw. Ja he ojensivat toisilleen
kätensä.
Kohta Boguslaw lähti levolle Janusz jäi yksin. Pari kertaa hän kulki
raskain askelin yli huoneen ja paukutti sitten käsiään.
Kamaripalvelija astui sisälle.
— Käske astrologia tulemaan tänne tunnin kuluttua mukanaan valmis
kuvio, — sanoi hän.
Kamaripalvelija poistui, ja ruhtinas alkoi uudelleen kävellä
edestakaisin mutisten rukouksia. Sitten hän alkoi puoliääneen laulaa
virttä, jonka kuitenkin läähätys vähän väliä keskeytti, ja katsahti
tuon tuostakin ikkunasta taivaalla tuikkiviin tähtiin.
Vähitellen sammuivat kaikki tulet linnassa, mutta paitsi ruhtinasta
ja astrologia valvoi vielä yksi henkilö huoneessaan, nimittäin Oleńka
Billewicz.
Polvistuneena vuoteensa ääreen hän oli kohottanut molemmat kätensä pään
yli ja kuiskasi silmät suljettuina-.
— Armahda meitä!... Armahda meitä!...
Ensimmäisen kerran Kmicicin lähdön jälkeen hän ei tahtonut, ei voinut
rukoilla hänen puolestaan.