Radziwill olisi jo kauan sitten hyökännyt Podlasieen, jolleivät
erityiset syyt olisi pidättäneet häntä Kiejdanyssa. Ennen kaikkea hän
odotti ruotsalaisia apujoukkoja, mutta Pontus de la Gardie viivytteli
tahallaan niiden lähettämistä. Vaikka ruotsalainen kenraali oli sukua
itse kuninkaalle, niin hän ei sittenkään syntyperään, vaikutusvaltaan
ja rikkauteen nähden vetänyt vertoja tuolle liettualaiselle
ylimykselle. Kun nyt kohtalo oli niin järjestänyt, että Radziwill
oli riippuvainen Pontuksesta, niin kenraalille tuotti tyydytystä,
kun sai osoittaa valtaansa ja antaa tuon mahtavan herran tuntea
riippuvaisuutensa.
— Pari vuotta sitten hän olisi pitänyt onnena saada minulta kirjeen
ja olisi määrännyt sen testamentissa jälkeläisilleen, mutta nyt hän
esiintyy melkein hallitsijan tavoin, — sanoi Radziwill hoviherroilleen.
Muuan hoviherroista, laajalti koko ympäristössä tunnettu leukailija,
uskalsi kerran tämän johdosta vastata:
— Sananlasku sanoo, että sitä niittää mitä kylvää. Radziwill suuttui ja
käski panna miehen torniin, mutta päästi hänet sieltä pois seuraavana
päivänä ja lahjoitti hänelle kultaisen soljen, sillä hänellä kerrottiin
olevan rahaa, ja ruhtinas tahtoi lainata häneltä rahoja velkakirjaa
vastaan. Aatelismies otti soljen vastaan, mutta ei antanut rahaa.
Viimein tuli ruotsalaisia apujoukkoja kahdeksansataa raskasaseista
ratsumiestä. Kolmesataa jalkamiestä ja sata kevyttä ratsumiestä oli
Pontus lähettänyt suoraan Tykocinin linnaan, jotta hänellä olisi siellä
kaiken varalta oma joukkonsa.
Chowańskin joukot väistyivät näitten miesten tieltä tekemättä heille
vähintäkään vastarintaa. Liittoutuneitten joukot olivat tähän aikaan
hajaantuneina ympäri Podlasien ja ryöstelivät vain Radziwillin tiluksia.
Luultiin apujoukkojen saavuttua ruhtinaan lähtevän heti liikkeelle,
mutta hän viivytteli yhä. Syynä siihen olivat viestit, jotka kertoivat
liittoutuneitten päällikköjen olevan riidassa keskenään.
— Täytyy antaa heille aikaa käydä kiinni toistensa haiveniin, — sanoi
ruhtinas. — He syövät toisensa itse ilman sotaakin, ja sitten me käymme
Chowańskin kimppuun.
Mutta pian alkoi tulla aivan toisenlaisia sanomia. Päälliköt eivät
olleetkaan tuhonneet toisiaan, vaan olivat päinvastoin kokoontuneet
sovussa Bialystokiin. Ruhtinas vaivasi päätään miettimällä tuon
muutoksen syytä. Viimein tuli ruhtinaan korviin ylipäällikön nimi
Zagloba. Kerrottiin leirin varustuksista, muonituksesta, tykeistä,
jotka Zagloba oli ottanut Bialystokista, liittoutuneitten joukon
kasvamisesta ja joukoittain tarjoutuvista vapaaehtoisista. Ruhtinas
Janusz vimmastui niin, että toisinaan ei kukaan uskaltanut häntä
lähestyä.
Vihdoin saivat joukot käskyn valmistautua lähtöön. Yhdessä päivässä
oli koko divisioona valmiina: rykmentti saksalaista jalkaväkeä, kaksi
skotlantilaista, yksi liettualainen. Herra Korf johti tykistöä,
Ganchoff ratsuväkeä. Paitsi rakuunoita ja ruotsalaisia ratsumiehiä
oli siinä vielä Niewiarowskin lentävä joukko ja itse ruhtinaan
mainio joukko-osasto. Se oli varsin voimakas sotajoukko, jossa oli
veteraaneja. Tämän suuruisella sotavoimalla oli ruhtinas ensikertoja
sotiessaan Chmielnickiä vastaan saanut ne voitot, jotka olivat tehneet
hänen nimensä kuolemattomaksi.
Mutta nyt oli tämän kuuluisan soturin tähti laskemassa, ja hänellä
itsellään oli pahoja aavistuksia. Hän katsoi tulevaisuuteen eikä
nähnyt selvästi. Hän menee Podlasieen, murskaa ratsujensa alle
kapinoitsijat, antaa nylkeä nahan iljettävältä Zaglobalta — entä mitä
sitten? Miten asiat sitten kehittyvät? Iskeekö hän Chowańskin kimppuun,
kostaa entiset kolttoset ja niittää uusia laakereita? Hän ajatteli
näin ja epäröi. Yhä enemmän huhuttiin, että pohjoiset joukot peläten
ruotsalaisia lakkaavat sotimasta ja kenties yhtyvät Jan Kasimiriin.
Silloin menisi Radziwillilta viimeinen tilaisuus näyttää voimaansa.
Jos Jan Kasimir osaisi tehdä rauhan ja saada nykyiset vihamiehensä
lähtemään ruotsalaisia vastaan, niin onni voisi kääntyä hänen
puolelleen ja samalla Radziwillia vastaan.
Puolasta tosin tuli parempia sanomia. Ruotsalaisten menestys oli
suurempi kuin oli osattu odottaa. Vojevodakunta toisensa jälkeen
alistui heidän valtaansa. Suur-Puolassa he hallitsivat kuin Ruotsissa,
Varsovassa oli vallassa Radziejowski. Vähä-Puola ei tehnyt vastarintaa.
Krakovan antautumista odotettiin joka hetki. Sotajoukon ja aatelin
hylkäämänä ja menettäneenä luottamuksen kansansa uskollisuuteen oli
kuningas poistunut Sleesiaan, ja itse Kaarle Kustaa ihmetteli, miten
helposti hän oli kukistanut tuon mahtavan sotavoiman, joka oli ennen
voittoisasti taistellut ruotsalaisiakin vastaan.
Mutta noissa helposti saavutetuissa voitoissapa juuri Radziwill näki
vaaran, joka uhkasi häntä. Hän aavisti, että menestyksen sokaisemat
ruotsalaiset eivät ota häntä lukuun eivätkä välitä hänestä, varsinkin
kun oli nähty, että hän ei ollutkaan niin mahtava ja kaikkivaltias
Liettuassa kuin kaikki ja hän itsekin olivat luulleet.
Antaisiko näin ollen Ruotsin kuningas hänelle Liettuan tahi edes
Valko-Venäjän? Eiköhän mieluummin luovuttamalla jonkin itäisen kolkan
valtiosta tyydyttäisi alati nälkäistä naapuriaan, jotta hänellä olisi
vapaat kädet Puolassa?
Nämä kysymykset alati vaivasivat Janusz-ruhtinaan mieltä. Hän epäili,
että Pontus de la Gardie ei olisi uskaltanut kohdella häntä niin
yliolkaisesti, jos ei olisi ollut varma siitä, että kuningas hyväksyy
hänen menettelynsä. Saattoipa olla pahemminkin, nimittäin että hänelle
suorastaan oli annettu ohjeet niin menetellä.
— Niin kauan kuin johdettavanani on muutamia tuhansia miehiä, —
ajatteli Radziwill, — minuun vielä kiinnitetään huomiota, mutta kun
minulta loppuvat rahat ja palkatut rykmenttini hajaantuvat — miten
silloin käy?
Hän ei ollut saanut veroja äärettömiltä tiluksiltaan. Suurin osa
niistä, joka oli Liettuassa ja ulottui aina Kiovan Podlesiaan saakka,
oli ryöstetty putipuhtaaksi, loput olivat liittoutuneitten käsissä.
Toisinaan ruhtinaasta tuntui, että hän on syöksymässä kuiluun. Kaikkien
hänen toimiensa ja vehkeilyjensä tuloksena oli vain, että hän sai
petturin nimen.
Toinenkin näky häntä kauhistutti, nimittäin — kuolema. Joka yö se
seisoi hänen vuoteensa päässä ja viittasi hänelle kädellään kuin
sanoakseen: »Tule pimeyteen, toiselle puolen Tuonelan virran...»
Jos hän olisi ollut kunniansa kukkulalla, jos hän olisi voinut vaikkapa
vain yhdeksi päiväksi tahi tunniksi panna päähänsä kruunun, jota hän
niin kiihkeästi oli halunnut, niin hän olisi ottanut tuon peloittavan,
äänettömän vieraan vastaan silmäänsä räpäyttämättä. Mutta kuolla
kunniattomana ja ihmisten halveksimana oli pahempaa kuin helvetissä
eläminen tuosta miehestä, joka oli ylpeä kuin saatana.
Usein hän ollessaan yksin tahi vain kahden kesken astrologinsa kanssa,
johon hän suuresti luotti, painoi käsillään ohimoitaan ja toisteli
käheällä äänellä:
— Palaa! Palaa! Palaa!
Tämmöisissä oloissa hän hankkiutui lähtemään Podlasieen. Lähtöpäivän
edellisenä päivänä tuli tieto, että ruhtinas Boguslaw oli lähtenyt
Taurogista.
Se sanoma sai ruhtinaan ikäänkuin vilkastumaan. Boguslaw toi mukanaan
nuoruutta, sokeata luottamusta tulevaisuuteen. Hänestä oli uudelleen
syntyvä birzeläinen sukuhaara, vain häntä varten ruhtinas Janusz
työskenteli.
Hän aikoi lähteä hevosilla tulijaa vastaan, mutta kun etiketti ei
sallinut vanhemman mennä nuorempaa vastaan, niin hän tyytyi lähettämään
kullatut ajopelit ja koko Niewiarowskin osaston sekä antamaan
määräyksen, että oli ammuttava tykeillä tervehdyslaukauksia.
Kun serkut tervehdittyään toisiaan ja noudattaen kaikkia tavanmukaisia
menoja viimein olivat kahden kesken, syleili Janusz Boguslavia ja alkoi
hokea kiihtyneellä äänellä:
— Olen taas saanut takaisin nuoruuteni ja terveyteni!
Mutta ruhtinas Boguslaw katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Mikä teidän ylhäisyyttänne vaivaa?
— Jättäkäämme pois arvonimet, kun ei ole kuulijoita... Mikäkö minua
vaivaa? Sairaus jäytää niin, että kohta kaadun kuin laho puu... Mutta
älkäämme puhuko siitä... Kuinka voivat vaimoni ja Maryska?
— Ovat lähteneet Taurogista Tylsyyn. Molemmat ovat terveitä, _Marie_ on
kuin ruusunnuppu, josta tulee ihana kukka. _Ma foi_! Ei kellään koko
maailmassa ole kauniimpaa jalkaa, ja palmikot viistävät maata.
— Niinkö kauniilta hän sinusta näytti? Se on hyvä. Jumala johti sinut
tulemaan tänne. Minun on helpompi olla, kun näen sinut... Entä mitä
viestejä tuot _de publicis_?... Mitä vaaliruhtinas puuhaa?
— Tiedäthän, että hän on tehnyt liiton preussilaisten kaupunkien kanssa?
— Tiedän.
— Mutta ne eivät oikein luota häneen... Danzig ei tahdo ottaa vastaan
hänen joukkojaan... Saksalaisilla on hyvä nenä.
— Senkin tiedän. Etkö ole kirjoittanut hänelle? Mitä hän ajattelee
meistä?
— Meistä?... toisti Boguslaw hajamielisesti. Hän alkoi vilkuilla
ympärilleen huoneessa ja nousi sitten paikaltaan. Ruhtinas Janusz luuli
hänen jotakin etsivän, mutta hän meni kuvastimen luo, katsoi siihen ja
alkoi sivellä oikealla kädellään kasvojaan. Viimein hän sanoi:
— Iho on hiukan halkeillut matkalla, mutta huomenna se on jo terve...
Mitäkö vaaliruhtinas ajattelee meistä? Ei mitään... Kirjoitti, ettei
unohda meitä.
— Ei unohda? Kuinka niin?
— Minulla on kirje mukanani. Näytän sen sinulle... Hän kirjoittaa,
että kävipä miten tahansa, niin hän ei unhota meitä... Minä uskon sen,
sillä sitä vaatii hänen oma etunsa. Vaaliruhtinas välittää valtiostamme
saman verran kuin minä vanhasta peruukistani ja antaisi sen mielellään
ruotsalaisille, jos voisi kahmaista itselleen Preussin. Mutta
ruotsalaisten mahtavuus alkaa tehdä hänet levottomaksi, ja hän tahtoisi
vastaisen varalta liittolaisen, ja sen hän saa sinusta, jos sinä nouset
Liettuan valtaistuimelle.
— Kun vain se toteutuisi!... En minä sitä valtaistuinta itseni takia
tavoittele!
— Koko Liettuaa ei kenties heti voi saada valtaansa, mutta hyväksi
aluksi melkoisen alan, johon kuuluvat Valko-Venäjä ja Samogitia.
— Entä ruotsalaiset?
— Ruotsalaiset mielellään näkevät meidät itäpuolellaan.
— Vuodatat balsamia haavoihin.
— Balsamia — ahaa!... Muuan poppamies Taurogissa kauppasi minulle
balsamia, joka hänen sanojensa mukaan suojelee sitä, joka voitelee
sillä itsensä, sapelin ja keihään iskuilta. Käskin heti voidella hänet
itsensä sillä, ja sotamieheni saivat pistää häntä keihäillä ja —
ajattelehan! — keihäs meni kyllä läpi!...
Ruhtinas Boguslaw alkoi nauraa hohottaa niin, että valkoiset hampaat
hohtivat. Janusz ei pitänyt tästä puheenaineesta, vaan alkoi taas puhua
_de publicis_.
— Olen lähettänyt kirjeitä Ruotsin kuninkaalle ja useille
ylimyksillemme, — sanoi hän. — Kyllä kai sinäkin olet saanut kirjeen
Kmicicin kautta?
— Maltahan! Sitä vartenhan minä tänne tulinkin. Mitä sinä ajattelet
Kmicicistä?
— Tulinen huimapää, vaarallinen mies, joka ei siedä ohjaksia, mutta
yksi niitä harvoja, jotka ovat meille vilpittömästi uskollisia.
— Niinpä kyllä, — vastasi Boguslaw, — minut hän oli vähällä lähettää
taivaan valtakuntaan.
— Mitä? — kysyi Janusz levottomana.
— Sanotaan, että sapen kuohunta on sinulle vaarallista ja aiheuttaa
tukehtumiskohtauksia. Lupaa kuunnella minua kärsivällisesti ja
rauhallisesti, niin kerron sinulle Kmicicistäsi jotakin, mikä saa sinut
tuntemaan häntä hiukan enemmän kuin tähän asti.
— Hyvä! Minä olen kärsivällinen! Mutta asiaan! Ruhtinas Boguslaw kertoi
kaiken, mitä oli tapahtunut Pilwiszkissä.
— Jumalan ihme sai tuon ilmetyn pirun pääsemään käsistäni, — sanoi hän.
Yhtä suuri ihme oli se, että ruhtinas Janusz ei saanut
tukehtumiskohtausta. Mutta sen sijaan oli pelättävissä, että hän saisi
halvauksen. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kiristi hampaitaan, painoi
sormillaan silmiään ja huusi viimein käheällä äänellä:
— Niinkö?... Hyvä on!... Hän on vain unohtanut, että hänen armaansa on
minun vallassani...
— Rauhoitu Herran tähden ja kuuntele eteenpäin! — keskeytti Boguslaw.
— Taistelin hänen kanssaan ritarillisesti, ja jos en kirjoita tätä
tapausta päiväkirjaani enkä sillä kehuskele, niin se tapahtuu vain
siksi, että minua hävettää. Annoin tuon hölmön vetää itseäni nenästä
kuin lasta, minä, josta Mazarin sanoi, ettei minun veroistani
oveluudessa ole koko Ranskan hovissa. Mutta vähät nyt siitä... Luulin
alussa tappaneeni tuon Kmicicisi, mutta nyt minulla on todistuksia
siitä, että hän elää.
— Ei se mitään! Me löydämme hänet, kaivamme vaikka maan alta!...
Mutta nyt annan hänelle iskun, joka tekee niin kipeätä kuin hänet
nyljettäisiin elävänä.
— Et sinä anna hänelle mitään iskua, vahingoitat vain itseäsi.
Kuulehan! Tänne tullessani huomasin erään moukan hevoskaakkinensa
pysyttelevän minun ajopelieni läheisyydessä. Kutsutin hänet luokseni.
Minne olet menossa? — Kiejdanyyn. — Mitä kuljetat? — Kirjettä ruhtinas
vojevodalle. — Otin kirjeen, ja kun meidän kesken ei ole salaisuuksia,
luin sen... Tässä se on!
Hän antoi Janusz-ruhtinaalle kirjeen, jonka Kmicic oli kirjoittanut
metsässä lähtiessään Kiemliczien kanssa matkaan.
Ruhtinas luki sen kiireesti läpi, puristi sen raivoissaan kokoon ja
huusi:
— Se on totta! Kautta Luojan, se on totta! Hänellä ovat hallussaan
kirjeeni, ja niissä on semmoista, mitä Ruotsin kuningas voi pitää ei
vain halveksimisena, vaan verisenä loukkauksena!
Hän sai hengenahdistuskohtauksen, suu vääristyi ja haukkoi ilmaa, kädet
repivät auki vaatteita rinnalta. Ruhtinas Boguslaw paukutti käsiään
yhteen ja sanoi sisään tuleville palvelijoille:
— Hoidelkaa herraa, ja kun hän tulee entiselleen, pyytäkää häntä
tulemaan minun huoneeseeni!
Hän poistui.
Kahden tunnin kuluttua Janusz koputti Boguslawin oveen. Hänen
silmänsä olivat verestävät, silmäluomet turvonneet ja iho sinertävä.
Boguslaw otti hänet vastaan vuoteella loikoen, kasvot voideltuina
mantelimaidolla, jonka piti tehdä iho pehmoiseksi ja kauniiksi.
Ilman tekotukkaa ja ihomaalia hän oli paljon vanhemman näköinen kuin
tavallisesti, mutta ruhtinas Janusz ei kiinnittänyt siihen huomiota.
— Luulenpa kuitenkin, — sanoi hän, — että Kmicic ei voi julkaista noita
kirjeitä, sillä se olisi samaa kuin kuolemantuomio tuolle tytölle. Hän
ymmärtää hyvin, että vain siten hän voi pitää minua vallassaan, mutta
minäkään en voi kostaa, ja se tieto minua raivostuttaa.
— Nuo kirjeet pitää jollakin tavoin saada käsiin, — sanoi Boguslaw.
— Mutta _quo modo?_
— Sinun on lähetettävä hänen luokseen joku ovela mies. Voittakoon tuo
hänen ystävyytensä, siepatkoon kirjeet sopivassa tilaisuudessa ja
pistäköön häntä itseään tikarilla. Täytyy luvata suuri palkinto.
— Mutta kuka sen tekee?
— Jos tämä olisi Parisissa tai vaikkapa vain! Saksassa, niin löytäisin
yhdessä päivässä sata halukasta, mutta tässä maassa ei saa edes
tätäkään tavaraa.
— Ah, jos hänet saisi elävänä käsiinsä! Maksaisinpa hänelle kaikesta
samalla kertaa!... Sanon sinulle, että tuon miehen röyhkeys menee yli
kaikkien rajojen. Siksihän minä hänet lähetinkin matkaan, että hän
pyrki hyppimään nenälleni ja koetti joka asiassa saada tahtonsa läpi...
Ainakin sata kertaa jo olin antamaisillani käskyn, että hänet on
ammuttava... Mutta en voinut, en voinut...
— Sano, onko totta, että hän on sukulaisemme?
— Hän on todellakin sukua meille Kiszekin kautta.
— Mutta hän on vannonut kostavansa meille viimeiseen hengenvetoon
saakka. Onneksi annoin hänelle opetuksen, että meidän kanssamme ei
käy leikitteleminen. Myönnä, että menettelin häntä kohtaan niinkuin
oikea Radziwill ainakin, ja jos joku ranskalainen ritari olisi tehnyt
tämmöistä, niin hän kehuskelisi sitä kaiket päivät, paitsi silloin
kun nukkuu, syö tahi suutelee... Kun ne tapaavat toisensa, niin ne
valehtelevat toisilleen niin, että päivä ei ilkeä paistaa... Mutta
mistä tytöstä sinä puhuit?
— Neiti Billewiczistä.
— Samantekevää, mikä hänen nimensä on, mutta onko hän kaunis?
— Semmoisiin seikkoihin ei ole tapanani kiinnittää huomiota, mutta
varmaa on, että Puolan kuningattaren ei tarvitsisi pitää häpeänä olla
hänen näköisensä.
— Puolan kuningatar? Maria Lundvikia? Cinq-Marsin aikana hän kenties
oli jonkin näköinen, mutta nyt koirat ulvovat nähdessään hänet. Jos
sinun neiti Billewiczisi on sen näköinen, niin voit pitää hänet
itselläsi. Mutta jos hän on todella kaunis, niin anna hänet minulle.
Vien hänet Taurogiin, ja hänen kanssaan yhdessä mietimme, miten
kostamme Kmicicille.
Janusz mietti vähän aikaa.
— En anna häntä sinulle, — sanoi hän sitten. — Sinä teet hänelle
väkivaltaa, ja silloin Kmicic julkaisee kirjeet.
— Minäkö käyttäisin väkivaltaa jonkin maalaiskaunottaren vuoksi?...
Ollenkaan kerskumatta voin sanoa olleeni toisenlaistenkin kanssa
tekemisissä, enkä ole koskaan käyttänyt väkivaltaa...
— Et tunne tätä tyttöä. Hän on hyvästä kodista, itse siveys, voisipa
sanoa: nunna.
— Tunnemme nunnatkin...
— Sitäpaitsi hän vihaa meitä — hän on isänmaallinen. Hänpä juuri
pani Kmicicin pään pyörälle... Vähän on sellaisia meidän tyttöjemme
joukossa. Hänellä on miehen järki... ja hän on innokas Jan Kasimirin
puoluelainen.
— Koetamme lisätä Jan Kasimirin puoluelaisten lukumäärää.
— Ei, ei se käy päinsä. Kmicic julkaisee kirjeet. Minun on varjeltava
tyttöä kuin silmäterääni — toistaiseksi. Sitten annan hänet sinulle
tahi rakuunoillesi, se on samantekevää!
— Annan kunniasanani, että en tee hänelle väkivaltaa, ja yksityisesti
antamani sanan pidän aina. Politiikassa on asianlaita kokonaan
toinen... Hävettäisi minua itseänikin, jos en muuten saavuttaisi
tarkoitustani.
— Et saavuta.
— Pahimmassa tapauksessa saan vasten kuonoa, mutta naisen kädestä se ei
ole häpeä... Sinä menet Podlasieen; mitä teet siis hänelle? Mukaasi et
voi häntä ottaa, tänne et jättää, sillä tänne tulevat ruotsalaiset, ja
tyttö tulee meidän _comme otage_ pitää hallussamme. Eikö ole parempi,
että otan hänet Taurogiin ja Kmicicille lähetän kirjeen, jossa sanon:
»Anna kirjeet, niin annan sinulle tytön.»
— Niin on, — sanoi ruhtinas Janusz, — se on hyvä keino.
— Jos taas, — jatkoi Boguslaw, — en anna häntä ihan sellaisena kuin
sain, niin se on alkua kostoomme.
— Mutta annoit kunniasanasi, että et käytä väkivaltaa.
— Annoin ja sanon vieläkin, että minua hävettäisi...
— Sitten sinun on otettava myös hänen setänsä, miekankantaja, joka on
täällä hänen kanssaan.
— En halua. Miehellä on varmaankin täkäläisen tavan mukaan olkia
saappaissaan, ja sitä minä en siedä.
— Tyttö ei tahdo lähteä yksin.
— Saammehan nähdä. Pyydä heidät tänään illalliselle, jotta saan nähdä,
maksaako vaivan ryhtyä hommaan. Sillä välin minä mietin menettelytavan.
Mutta älä Herran tähden puhu hänelle mitään Kmicicin teosta, sillä se
vain kohottaisi Kmicicin arvoa hänen silmissään ja vahvistaisi hänen
uskollisuuttaan. Äläkä illallisen aikana ollenkaan väitä minua vastaan,
puhuinpa vaikka mitä.
Ruhtinas Janusz kohautti hartioitaan ja poistui. Boguslaw pani molemmat
kädet päänsä alle ja alkoi tehdä suunnitelmaansa.