Kauan epäröityään herra Wolodyjowski päätti seurata Kmicicin neuvoa,
varoittaa kaikkia tovereitaan uhkaavasta vaarasta ja määrätä, että
kaikkien joukkojen oli kokoonnuttava Bialystokiin. Hänen kirjeensä,
joissa päälliköille ilmoitettiin Radziwillin aikeista, saivat
osakseen huomiota kaikkien Podlasien vojevodakuntaan hajaantuneitten
päälliköiden puolelta. Jotkut heistä olivat jo jakaneet joukkonsa
pieniin osastoihin voidakseen helpommin talvehtia, toiset olivat
antaneet upseerien asettua yksityisiin taloihin, niin että lippujen
luona oli vain muutamia upseereita ja pieni määrä sotamiehiä.
Päälliköt olivat näin menetelleet osaksi peläten nälänhätää, osaksi
sen vuoksi, että oli vaikeata ylläpitää tarpeellista kuria joukoissa,
jotka kerran jo kieltäydyttyään tottelemasta päällystöään nyt olivat
taipuvaisia kapinoimaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. Jos olisi
ilmestynyt kyllin arvovaltainen johtaja ja heti vienyt ne taistelemaan
jompaakumpaa vihollista vastaan, vaikkapa Radziwilliakin vastaan,
niin kuri olisi pysynyt moitteettomana, mutta nyt se heikkeni,
kun oleskeltiin toimettomina Podlasiessa, jossa aika kului vain,
Radziwillin linnojen pommittamiseen, vojevodaruhtinaan tilusten
ryöstöön ja neuvotteluihin ruhtinas Boguslawin kanssa. Näissä oloissa
sotamies tottui vain omavaltaisuuteen ja rauhallisten asukkaitten
ahdisteluun. Joukko sotamiehiä karkasi, muodosti vapaajoukkoja ja
ryösteli maanteillä. Näin tuo sotajoukko, joka oli kuninkaan ja
isänmaan ystävien ainoa turva, kulki päivä päivältä perikatoansa
kohti. Sen jakaminen pikku osastoihin yhä joudutti sen tuhoa. Tosin
yhdessä ollen oli vaikeata hankkia riittävästi muonaa, mutta nälänhädän
uhkaa oli ehkä liioiteltukin. Syksy oli käsissä, sato oli saatu hyvin
korjatuksi, eikä yksikään vihollinen ollut käynyt seutua hävittämässä.
Niin omituiseksi oli asiain tila muodostunut, että tuo sotajoukko oli
saanut olla rauhassa vihollisilta. Ruotsalaiset eivät edetessään olleet
vielä saapuneet tähän maankulmaan. Toisaalta Chowańskin, Trubetskoin
ja Serebrjanyn joukot seisoivat toimettomina entisissä asemissaan
tietämättä mihin ryhtyisivät. Venäjällä Buturlin ja Chmielnicki
hajoittivat joukkojaan eri tahoille. Liettua taas oli ruotsalaisten
suojeluksessa. Sen ryöstäminen ja anastaminen oli samaa kuin julistaa
sota ruotsalaisia vastaan, jotka kaikkialla maailmassa herättivät
pelkoa.
Chowański ei hyökännyt Podlasieen eikä liittoutuneitten kimppuun,
ja nämä puolestaan, ollen ilman johtajaa, eivät kyenneet
ahdistamaan ketään eivätkä ryhtymään mihinkään sen vakavampaan
kuin Radziwillin tilusten ryöstöön. Mutta herra Wolodyjowskin
kirjeet, joissa ilmoitettiin Radziwillin aikovan hyökätä, herättivät
päälliköt toimettomuudesta. He alkoivat taas järjestää joukkoja,
kirjoittaa käskyjä, kutsua hajautuneita sotamiehiä palvelukseen
ja uhata rangaistuksella tottelemattomia. Zyromski, huomattavin
päälliköistä, jonka joukko oli parhaassa kunnossa, riensi ensimmäisenä
viivyttelemättä Bialystokiin. Hänen jälkeensä tuli viikon sisään Jakob
Kmicic, sitten alkoivat saapua Kotowskin ja Lipnickin sotamiehet
yksitellen tahi joukoissa, tulipa myös vapaaehtoisesti pikku aatelia
läheisistä aateliskylistä. Väliin, aina saapui joku varakkaampi
aatelismies hyvin asestettuine palvelijoineen. Ympäri kulki asiamiehiä
kokoamassa rahaa ja elintarpeita kuitteja vastaan — sanalla sanoen
toiminta oli käynnissä kaikkialla. Kun herra Wolodyjowski saapui
laudalaisine joukkoineen, oli aseissa jo muutamia tuhansia miehiä. Vain
johtajaa puuttui.
Paljon oli vielä epäkunnossa eikä järjestys ollut mallikelpoinen,
mutta joukko ei kuitenkaan ollut niin huonosti järjestetty kuin se
suurpuolalainen aatelisjoukko, jonka tehtävänä muutamia kuukausia
aikaisemmin oli ollut vastustaa ruotsalaisten ylimenoa Ujscien luona.
Podlasien ja Liettuan miehet olivat sotatoimiin tottuneita. Jokainen
heistä oli elämänsä aikana ollut taisteluissa joko kasakoita tahi
turkkilaisia tahi tataarilaisia vastaan, olipa niitäkin, jotka vielä
muistivat sodan ruotsalaisia vastaan. Mutta muita etevämpi sotataidossa
ja kaunopuheisuudessa oli herra Zagloba. Hän viihtyi hyvin tässä
sotilasjoukossa, jossa ei kukaan ryhtynyt puhumaan kaulaa kastelematta.
Hän himmensi mahtavimmatkin johtajat. Laudalaiset kertoivat, että hän
pelasti Wolodyjowskin, Skrzetuskit, Mirskin ja Oskierkan Radziwillin
käsistä. Itsekään hän ei salannut ansioitaan ja teki itselleen
oikeutta, jotta kaikki tietäisivät, millaisen miehen kanssa olivat
tekemisissä.
— Ei ole tapani kehuskella, — sanoi hän, — eikä puhella olemattomia,
sillä totuus on minusta pääasia, sen voi sisarenpoikanikin todistaa.
Näin puhuen hän kääntyi Roch Kowalskin puoleen, joka heti astui esille
hänen selkänsä takaa ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Eno ei valehtele!
Ja Roch loi ympärilleen sellaisen katseen kuin etsisi uskalikkoa, joka
voisi väittää häntä vastaan.
Kun ei ketään vastaanväittäjää ilmaantunut, alkoi Zagloba kertoa
entisistä urotöistään: kuinka hän vielä herra Koniecpolskin eläessä
kahdesti oli voittanut Kustaa Aadolfin, kuinka hän löi Chmielnickin,
kuinka ruhtinas Jeremi seurasi joka kohdassa hänen neuvojaan ja uskoi
hänelle kaikkien hyökkäysten johtamisen...
— Ja joka hyökkäyksen jälkeen, — jatkoi hän, — kun peittosimme viisi
tai kymmenen tuhatta noita lurjuksia, löi Chmielnicki epätoivoissaan
päänsä seinään ja hoki: »Ei kukaan muu ole sitä tehnyt kuin tuo pirun
Zagloba!» Kun sitten tehtiin rauhansopimus, niin itse kaani katseli
minua kuin kummaa ja pyysi kuvaani lähettääkseen sen sulttaanille
lahjaksi.
— Tämmöisiä miehiä me nyt tarvitsemme enemmän kuin koskaan ennen, —
sanoivat kuulijat.
Koska muutenkin oli kerrottu paljon herra Zagloban ihmeellisistä
teoista, joiden maine kierteli ympäri valtakunnan, ja viimeiset
tapahtumat Kiejdanyssa yhä vain vahvistivat miehen mainetta, niin hänen
kunniansa yhä kasvoi ja ympäröi herra Zaglobaa kuin auringon loiste.
Päälliköt, kuten Zyromski, Kotowski, Jakob Kmicic ja Lipnicki,
katselivat myös suurella kunnioituksella Zaglobaa. Hänen neuvojaan
pyydettiin kaikissa asioissa, hänen älyään ihmeteltiin, sillä se oli
melkein yhtä suuri kuin hänen urhoollisuutensa.
Nyt olikin neuvoteltava tärkeästä asiasta. Oli kyllä lähetetty
lähettiläitä Vitebskin vojevodan luo pyytämään, että hän ottaisi johdon
käsiinsä. Mutta kukaan ei varmasti tietänyt, missä vojevoda oli sillä
hetkellä, ja lähettiläät olivat kadonneet jäljettömiin. Huhuiltiin,
että he olivat joutuneet Zoltarenkon miesten käsiin. Nämä ulottivat
rosvoiluretkiään Wolkowyskiin asti.
Päälliköt olivat päättäneet valita Bialystokissa väliaikaisen johtajan,
joka olisi ylipäällikkönä Sapiehan tuloon asti. Turhaa on sanoakin,
että jokainen päällikkö, Wolodyjowskia lukuunottamatta, ajatteli tähän
toimeen itseään.
Alkoivat vehkeilyt ja hankaukset. Sotajoukko ilmoitti tahtovansa olla
osallisena vaalissa, ei edustajien kautta, vaan välittömästi.
Wolodyjowski neuvoteltuaan toveriensa kanssa kannatti Zyromskia, joka
oli toimellinen ja kunnon mies ja herätti sotajoukossa kunnioitusta
komealla olemuksellaan. Sitäpaitsi hän oli taitava ja kokenut
soturi. Hän puolestaan kiitollisuuden osoitukseksi esitti toimeen
Wolodyjowskia, mutta Kotowski, Lipnicki ja Jakob Kmicic vastustivat
ehdotusta lausuen, että ei voi valita iältään nuorinta, sillä
ylipäällikön täytyy vaikuttaa väestöön arvokkuudellaan.
— Kuka täällä on vanhin? — kysyivät useat äänet.
— Eno on vanhin! — huudahti äkkiä Roch Kowalski niin kovalla äänellä,
että kaikki päät kääntyivät häneen päin.
— Vahinko vain, että hänellä ei ole omaa lippukuntaa, — sanoi Jachowicz.
Mutta toiset alkoivat huutaa:
— Mitäpä siitä! Emmekö saa valita kenet tahdomme? Eikö se ole meidän
vallassamme? Eikö _in liberis suffragiis_? Kuninkaaksikin voi valita
kenen aatelisen hyvänsä, saatikka rykmentin päälliköksi...
Nyt ryhtyi puhumaan Lipnicki, joka ei ollut suosiollinen Zyromskille,
vaan tahtoi kaikin tavoin estää valitsemasta tätä:
— Tietysti teillä on oikeus äänestää niinkuin tahdotte! Jos ette
valitse everstiä, niin sitä parempi — silloin ei kenelläkään ole syytä
loukkaantua.
Syntyi hirveä melu. Monet huusivat: »Äänestys! Äänestys!» Toiset taas
huusivat: »Kuka täällä on parempi herra Zaglobaa? Kuka on uljaampi
ritari? Kuka kokeneempi soturi? Eläköön herra Zagloba! Eläköön johtaja!»
— Eläköön! Eläköön! — kuului yhä voimakkaammin.
— Antakaa sapelista vastaanhangoittelijoille! — huusivat kiihkeimmät.
— Ei ole vastaanhangoittelijoita! — vastasi joukko.
— Eläköön! Hän on voittanut Kustaa Aadolfin! Hän on antanut kyytiä
Chmielnickille!
— Hän on pelastanut päällikötkin!
— Ja lyönyt ruotsalaiset!
— Vivat! Vivat! Zagloba dux! Vivatl Vivat! Joukko alkoi viskoa lakkeja
ilmaan ja juosta ympäri leirin etsimään Zaglobaa.
Mutta hän hämmästyi ja oli aluksi ymmällä, sillä hän ei ajatellut
ehdokkuuttaan, vaan kannatti Skrzetuskia eikä ollut odottanut tämmöistä
käännettä asiassa.
Kun tuhatlukuinen joukko huuteli hänen nimeään, niin hänen
hengityksensä salpautui ja hän sävähti punaiseksi.
Innostuksissaan toiset selittivät tämänkin parhain päin. Nähdessään
hänen punastuvan he alkoivat huutaa:
— Katsokaa, punastuu kuin nuori tyttö! Hän on yhtä vaatimaton kuin
urhoollinen! Eläköön hän ja johtakoon meidät voittoon!
Muut päälliköt lähestyivät toivottamaan onnea. Vain Wolodyjowski
siveli, viiksiään yhtä hämmästyneenä tuloksesta kuin Zagloba, ja
Rzedzian katseli silmät ja suu selällään epäuskoisen näköisenä
Zaglobaa, joka jo oli päässyt tasapainoon, seisoi käsi puuskassa ja pää
pystyssä ja otti vastaan onnitteluja asemansa mukaisella arvokkuudella.
Ensimmäisenä lausui Zyromski onnittelut päälliköiden puolesta. Sitten
puhui sotajoukon puolesta herra Zymirski sangen kaunopuheisesti punoen
puheeseensa paljon sitaatteja eri kirjailijoista.
Zagloba kuunteli päätään nyökyttäen. Kun puhuja lopetti, lausui uusi
ylipäällikkö seuraavat sanat:
— Hyvät herrat! Jos joku tahtoisi todellisen ansion upottaa
rannattomaan valtamereen tahi peittää sen Karpaattien äärettömien
röykkiöitten alle, niin se kuitenkin nousisi pinnalle, sukeltaisi esiin
maan alta sanoakseen ihmisille suoraan vasten silmiä: »Minä olen se,
joka ei pelkää valoa, ei karta tuomiota, ei etsi palkintoa.» Mutta
niinkuin kallis kivi kätkeytyy kultaan, niin tämänkin hyveen tulee
verhoutua vaatimattomuuteen, ja niinpä minä nyt, hyvät herrat, kysyn
seisoessani edessänne: »Enkö ole salannut teiltä ansioitani? Olenko
kerskunut edessänne? Olenko tavoitellut arvoa, jolla minua olette
kunnioittaneet?» Te itse olette antaneet arvon minun ansioilleni, sillä
minä olen valmis vielä nytkin kieltäytymään ja sanomaan teille: täällä
on parempia kuin minä, kuten esimerkiksi herrat Zyromski, Kotowski,
Tipnicki, Kmicic, Oskierka, Skrzetuski, Wolodyjowski — niin uljaita
ritareita, ettei semmoisia ole ollut vanhallakaan ajalla. Miksi siis
valitsisitte johtajaksi minut eikä ketään heistä? Vielä on aikaa...
Ottakaa hartioiltani tuo edesvastuu ja antakaa se ansiollisemmalle!
— Ei, ei mitenkään! — huusivat sadat ja tuhannet äänet.
— Ei, ei tule kysymykseen! — sanoivat päällikötkin iloisina siitä, että
heitä oli julkisesti ylistetty, ja haluten esiintyä sotajoukon edessä
vaatimattomina.
— Minäkin huomaan, että toisin ei voi olla! — sanoi Zagloba. —
Tapahtukoon siis tahtonne! Kiitän teitä sydämestäni, herrat veljeni,
ja uskon Jumalan avulla, että teidän ei tarvitse katua minulle
osoittamaanne luottamusta. Niinkuin te minun, niin minä teidän puolesta
vannon olevani valmis antamaan hengen, ja toipa meille tietymätön
kohtalo voiton tahi häviön, niin ei kuolemakaan meitä erota, sillä
kuoleman jälkeenkin seuraa meitä yhteinen maine!
Tavaton innostus valtasi joukon. Monet tarttuivat sapeleihinsa, toiset
alkoivat vuodattaa kyyneleitä. Zagloban kaljulle päälaelle kihosi
hikipisaroita, mutta hänen innostuksensa yhä kasvoi. Hän huudahti:
— Me puollamme laillista kuningastamme, meidän valittuamme, ja rakasta
isänmaatamme! Niiden puolesta elämme, niiden puolesta kuolemme! Hyvät
herrat! Niin kauan kuin isänmaamme on ollut olemassa, eivät sitä vielä
koskaan ole kohdanneet tämmöiset koettelemukset. Petturit ovat avanneet
porttimme, eikä ole enää muuta maakaistaletta kuin tämä vojevodakunta,
missä ei vihollinen elämöisi. Te olette isänmaan toivo ja minä
teidän, teihin ja minuun ovat koko valtakunnan katseet kääntyneet.
Osoittakaamme sille, että se ei turhaan ojenna meitä kohti käsiään! Te
vaaditte minulta miehuutta ja lujaa uskoa, samoin minä vaadin teiltä
luottamusta ja kuuliaisuutta, ja kun osoittaudumme kelvollisiksi,
kun esimerkillämme avaamme niiden silmät, jotka vihollinen on vienyt
harhaan — silloin rientää meihin yhtymään puolet valtakunnasta! Kenellä
on Jumala sydämessä, se yhtyy meihin, taivaan voimat meitä vahvistavat,
ja kuka voi silloin meitä vastustaa?
— Niin käy! Totisesti niin käy! Salomo puhuu. Taisteluun! Taisteluun! —
kaikuivat uhkaavat huudot.
Zagloba ojensi kätensä pohjoista kohti ja alkoi huutaa:
— Tule nyt, Radziwill! Tule, hetmani, kerettiläinen, Lusiferin
sotapäällikkö! Emme odota sinua hajaantuneina, vaan yhtenä joukkona,
emme eripuraisina, vaan sovussa, emme papereilla ja sopimuksilla,
vaan miekoilla varustautuneina! Sinua odottaa täällä kunnon miesten
sotajoukko, ja minä olen sen päällikkö! Tule, kamppaile Zagloban
kanssa! Kutsu paholaiset avuksesi ja taistelkaamme!... Tule!...
Hän kääntyi taas sotajoukon puoleen ja huusi niin, että se kuului yli
leirin:
— Jumal'auta, hyvät herrat! Tunnen saavani profeetan lahjan!
Yksimielisyyttä vain, niin lyömme nuo lurjukset, kulkurit, kerjäläiset,
kalansyöjät ja ryysymekot, jotka kesällä ajavat reellä!... Annan
heille nuuskaa, niin että ketarat vilkkavat heidän paetessaan! Heidän
niskaansa joka mies, joka uskoo Jumalaan ja jolle kunnia ja isänmaa on
kallis!
Tuhansia sapeleita välkähti ilmassa. Joukko tunkeili Zagloban ympärillä
huutaen:
— Johda meitä! Johda meitä!
— Huomenna lähdetään! Valmistautukaa! — huusi innoissaan Zagloba.
Vaali oli toimitettu aamulla, ja keskipäivällä oli sotajoukon
tarkastus. Joukot asettuivat kentälle vieretysten hyvään järjestykseen,
päälliköt ja liput etunenässä, ja rintaman ohi ratsasti ylipäällikkö
töyhtöhattu päässä, kullattu komentosauva kädessä. Hän oli kuin luotu
hetmaniksi. Hän katseli joukkoja, toista toisensa jälkeen, kuin paimen
laumaansa, ja sotamiesten sydämet täytti riemu, kun he näkivät hänet
komeana edessään. Jokainen päällikkö ratsasti häntä vastaan, ja hän
vaihtoi sanan jokaisen kanssa, kiitti jotakin kohtaa, moitti toista.
Nekin äsken saapuneista, jotka alussa eivät olleet tyytyväisiä vaaliin,
olivat pakotetut myöntämään mielessään, että uusi ylipäällikkö oli
sota-asioihin perehtynyt mies ja kykeni johtamaan.
Ainoastaan Wolodyjowski siveli hieman omituisesti viiksiään, kun uusi
ylipäällikkö löi häntä toisten päällikköjen nähden olalle ja sanoi:
— Herra Michal, olen tyytyväinen teihin. Joukossanne vallitsee paras
järjestys. Toimikaa edelleenkin tällä tavoin ja saatte olla varma, että
minä en teitä unhota!
— Hitto vieköön! — kuiskasi Wolodyjowski Skrzetuskille palatessaan
tarkastuksesta. — Olisiko oikea hetmani voinut sanoa minulle muuta?
Samana päivänä lähetti Zagloba pienempiä osastoja kaikkiin
tarpeellisiin ja tarpeettomiin suuntiin. Kun nämä seuraavana aamuna
palasivat, hän kuunteli tarkasti näitten kaikkien tiedonantoja ja lähti
sitten Wolodyjowskin luo, joka asui yhdessä Skrzetuskien kanssa.
— Sotajoukon edessä minun on esiinnyttävä arvokkaasti, — sanoi hän
ystävällisesti, — mutta meidän kesken saatamme säilyttää entisen
luottamuksellisen suhteen... Täällä olen vanha ystävä enkä päällikkö.
Teidän neuvoillenne panen arvoa, vaikka minulla on itsellänikin järkeä.
Tiedän, että te olette kokeneita miehiä eikä teidän veroisianne
sotilaita ole paljon koko valtakunnassa.
Hänet otettiin vastaan entiseen tapaan, ja »luottamuksellinen» suhde
vallitsi. Vain Rzedzian ei uskaltanut kohdella häntä niinkuin ennen ja
istui penkin äärimmäisessä päässä.
— Mitä aiotte tehdä? — kysyi Jan Skrzetuski.
— Ennen kaikkea palauttaa järjestyksen ja kurin ja antaa sotamiehille
hommaa, etteivät he laiskistuisi toimettomuudessa. Huomasin kyllä,
herra Michal, teidän murisevan kuin murmeli, kun lähetin nuo
tiedustelujoukot kaikkiin ilmansuuntiin, mutta minun täytyi se tehdä
totuttaakseni edes jollakin tavoin miehiä palvelukseen. Se on yksi
syy. Toiseksi: mitä meiltä puuttuu? Ei miehiä, sillä niitä on tullut
ja tulee edelleen riittävästi. Nekin aateliset, jotka ovat paenneet
Masowian vojevodakunnasta Preussiin ruotsalaisten tieltä, tulevat
tänne. Miehistä ja sapeleista ei ole puutetta, vain elintarpeita on
liian vähän, ja ilman niitä ei mikään sotajoukko maailmassa pysty
mihinkään. Niinpä olen ajatellut käskeä ottamaan kaikkea, mitä
käsiin sattuu: karjaa, lampaita, sikoja, viljaa, heiniä sekä tästä
vojevodakunnasta että Masowiasta, jossa vihollinen tähän asti myöskään
ei ole käynyt ja jossa kaikkea on viljalti.
— Entä jos aateli nostaa melun, — huomautti Skrzetuski, — kun heiltä
otetaan satoa ja elukoita?
— Sotajoukko on minulle tärkeämpi kuin aateli. Huutakoot! Muuten emme
ota ilmaiseksi. Olen käskenyt antamaan kuitteja, ja niitä onkin jo
valmiina niin paljon, että voisi puolet valtakunnasta niillä ottaa.
Rahaa minulla ei ole, mutta kun sota päättyy ja ruotsalaiset on
karkoitettu, niin valtio maksaa. Mitä puhutte? Pahempihan on aatelille,
että nälkäinen sotajoukko ryhtyy ryöstämään. Aion tutkia metsät, sillä
niissä kuuluu piileksivän paljon talonpoikia elintarpeineen. Kiittäköön
sotajoukko Pyhää Henkeä siitä, että se neuvoi valitsemaan minut
ylipäälliköksi, sillä ei tässä kukaan toinen niin hyvin selviäisi.
— Teidän armollanne on senaattorin pää, se on varmaa! — sanoi Rzedzian.
— Mitä? Heh! — sanoi Zagloba iloissaan kehumisesta. — Onpa sinullakin,
veijari, älyä päässä! Katso vain, etten määrää sinua jonnekin
edustajakseni, kun sattuu olemaan virka avoinna.
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
— Tämmöiset ovat tuumani, — jatkoi Zagloba. — Ensin kootaan
elintarpeita niin paljon kuin olisi meidän kestettävä piiritys. Sitten
rakennamme varustuksia leirin ympärille, ja silloin saa Radziwill tulla
ruotsalaisten ja vaikkapa pirujen kanssa. Heittiö olen, jos en tänne
rakenna uutta Zbarazia.
— Oivallinen ajatus, totisesti! — huudahti Wolydojowski. — Mutta mistä
saamme tykkejä?
— Kotowskilla on kaksi haupitsia, Kmicicillä yksi kevyt tykki,
Bialystokissa neljä tykkiä, jotka oli määrä lähettää Tykocinin linnaan.
Ette ehkä tiedä, että nämä tykit oli sitä varten hankittu jo viime
vuonna. Ruutiakin kuuluu olevan jokaista varten niin paljon kuin
tarvitaan sataan laukaukseen. Kyllä me selviydymme, hyvät herrat.
Auttakaa te minua vain kaikessa. Olisipa aika ryypätä jotakin.
Wolodyjowski käski tuoda simaa, ja keskustelu jatkui pikarien ääressä.
— Te ajattelitte, että minusta tulisi ylipäällikkö vain nimeltä, —
sanoi Zagloba maistellen maljastaan. — Nunquam! En tavoitellut sitä
arvoa, mutta kun te minut siihen asetitte, niin vaadin kuuliaisuutta
ja järjestystä. Tiedän, mitä merkitsee virka-arvo, ja saattepa nähdä:
toisen Zbarazin tänne laitan, toisen Zbarazin totisesti! Läkähtyy siinä
Radziwill ja läkähtyvät ruotsalaiset ennenkuin nielevät minut. Soisinpa
Chowańskinkin tuppautuvan tänne — piilottaisinpa hänet niin, ettei
häntä löydettäisi viimeisellä tuomiollakaan. Täällähän ne ovat lähellä,
tulkoot koettamaan! Simaa, herra Michal!
Wolodyjowski täytti pikarin. Zagloba joi sen yhdellä henkäyksellä
pohjaan, rypisti kulmakarvojaan aivan kuin muistellen jotakin ja sanoi:
— Mistä puhuin? Mitä tahdoin?... Ahaa! Simaa, herra Michal!
Wolodyjowski täytti taas pikarin.
— Kerrotaan, — sanoi Zagloba, — että herra Sapiehakin mielellään
ryyppää hyvässä seurassa. Eipä kumma! Jokainen kelpo mies tekee sitä.
Vain petturit, jotka suunnittelevat isänmaalle tuhoa, pelkäävät viiniä,
etteivät tulisi ilmaisseeksi tuumiaan. Radziwill juo koivun mahlaa,
mutta saa kuoltuaan juoda tervaa. Jumal'auta! Aavistan edeltäkäsin,
että herra Sapieha ja minä tulemme pitämään toisistamme, sillä olemme
toistemme kaltaisia kuin hevosen korvat tahi pari saappaita. Sitäpaitsi
hän on yksi ylipäällikkö ja minä olen toinen. Kyllä minä laitan täällä
kaikki kuntoon, niin että kaikki on valmista, kun hän tulee. Paljon
on sälytetty hartioilleni, mutta minkäs sille voin! Kun ei ole muita,
jotka, ajattelisivat isänmaata, niin ajattele sinä, vanha Zagloba, niin
kauan kuin sinussa henki pihisee. Pahin juttu on se, että minulla ei
ole kansliaa.
— Mitä te kanslialla tekisitte? — kysyi Skrzetuski.
— Entä miksi kuninkaalla on kanslerinsa? Miksi sotajoukossa pitää
olla sotajoukon kirjuri? Täytyy näin ollen tilata minulle jostakin
kaupungista sinetti.
— Sinetti?... — toisti innostuneena Rzedzian katsoen yhä enenevällä
kunnioituksella Zaglobaa.
— Mihin te käytätte sinettiä? — kysyi Wolodyjowski.
— Tuttavallisessa piirissämme voitte, herra Michal, teititellä minua
vanhaan tapaan. En minä käytä sinettiä, vaan kanslerini. Huomatkaa se
ennen kaikkea!
Zagloba loi läsnäolijoihin niin ylpeän ja arvokkaan katseen, että
Rzedzian hypähti seisomaan ja Stanislaw Skrzetuski mutisi:
— Honores mutant mores!
— Mitä teen kanslialla? Kuulkaahan, — sanoi Zagloba. — Ensiksikin
ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet isänmaatamme, johtuvat
minun käsitykseni mukaan epäsiveellisyydestä, omavaltaisuudesta ja
ylellisyydestä (simaa, herra Michal!), niin, ylellisyydestä — ne viat
jäytävät meitä kuin rutto. Mutta varsinkin ovat onnettomuuteen syynä
kerettiläiset, jotka yhä rohkeammin loukkaavat oikeata oppia ja vetävät
päällemme suojelijamme, Pyhän Neitsyen, vihan.
— Niin se on! — sanoivat toiset yhteen ääneen. — Eriuskolaiset
ensimmäisinä yhtyivät vihollisiin, ja mene tiedä vaikka olisivat itse
ne tänne tuoneet.
— Exemplum siitä on Liettuan suurhetmani!
— Mutta tässäkään vojevodakunnassa, jossa minä olen ylipäällikkönä,
ei ole puutetta kerettiläisistä, esimerkiksi Tykocinissa ja muissa
paikoissa, jonka vuoksi oman menestymisemme takia julkaisen semmoisen
universaalin, että sen, joka elää synnissä, on kolmessa päivässä
tehtävä parannus, muuten hänen omaisuutensa takavarikoidaan sotajoukon
ylläpidoksi.
Ritarit katselivat ällistyneinä toisiaan. He tiesivät, että Zagloba oli
nopeaälyinen ja ovela mies, mutta eivät osanneet aavistaa, että hän oli
moinen valtiomies ja osasi noin hyvin arvostella yleisiä asioita.
— Ja te kysytte, — sanoi Zagloba voitonriemuisena, — mistä otan rahat
sotajoukon ylläpitoon?... Entäs takavarikoimiset? Ja kaikki Radziwillin
omaisuus, joka näin ollen tulee sotajoukolle?
— Onkohan vain, oikeus todella meidän puolellamme? — pisti Wolodyjowski
väliin.
— Nyt on sellaiset ajat, että oikeus on sen puolella, jolla on sapeli!
Mikä oikeus sitten on ruotsalaisilla ja kaikilla muilla vihollisilla
elämöidä valtiomme alueella?
— Se on totta! — vastasi herra Michal vakaumuksella.
— Ei se vielä riitä! — huudahti Zagloba innostuen. — Annan
toisen universaalin Podlasien vojevodakunnan aatelille ja niille
naapuripiireille, jotka eivät vielä ole vihollisen vallassa, että
he yhtyisivät yhteiseen yritykseen. Aatelisten on asestettava
palvelijansa, jotta meillä olisi riittävästi jalkaväkeä. Tiedän, että
monet heistä ovat valmiit lähtemään, mutta odottavat jonkinmoista
kuulutusta ja jonkinmoista hallituksen määräystä. Siinä niillä on
hallitus ja universaali...
— Todellakin teillä on valtiokanslerin pää! — huudahti Wolodyjowski.
— Simaa, herra Michal!... Kolmannen kirjeen lähetän Chowańskille, jossa
käsken hänen mennä hiiteen, muuten savustamme hänet ulos kaikista
kaupungeista ja linnoista. Tosin he nyt ovat Liettuassa rauhallisina
paikoillaan eivätkä anasta linnoja, mutta Zoltarenkon kasakat
ryöstelevät kulkien tuhannen ja kahden tuhannen miehen suuruisina
joukkoina. Pitäkööt niitä kurissa, muuten saavat selkäänsä meiltä.
— Voisimme todellakin antaa heille selkään, — sanoi Jan Skrzetuski. —
Miehemme tekisivät puhdasta jälkeä!
— Olen minäkin sitä ajatellut ja lähetän tänään jo uudet partiojoukot
Wolkowyskowin luo, mutta et haec facienda et haec non omittenda...
Neljännen kirjeen lähetän kuninkaallemme, hyvälle herrallemme,
lohduttaakseni häntä murheessa sillä tiedolla, että vielä on niitä,
jotka eivät ole häntä hylänneet ja joiden sydämet ja sapelit ovat
valmiina häntä auttamaan. Olkoon vieraalla maalla edes tämä lohdutus
isällämme, rakkaalla herrallamme. Jagiellon jälkeläisellä... olkoon...
olkoon...
Zagloba alkoi nikotella, sillä hän oli jo aika lailla päissään, ja
purskahti itkemään kuninkaan kovaa kohtaloa. Herra Michal säesti häntä
hieman hillitymmin, ja Rzedziankin nyyhkytti tahi oli nyyhkyttävinään,
kun taas Skrzetuskit panivat päänsä käsien varaan ja olivat vaiti.
Mutta tätä kesti vain hetken. Zagloban valtasi äkkiä vihastus.
— Entä vaaliruhtinas! — huusi hän. — Kun hän kerran on tehnyt liiton
Preussin kaupunkien kanssa, niin ryhtyköön taisteluun ruotsalaisia
vastaan älköönkä heilutelko häntäänsä molemmille puolille, vaan tehköön
sen, mitä uskollinen vasalli on velvollinen herraansa kohtaan, tulkoon
avuksi.
— Kenpä tietää, vaikka hän vielä menisi ruotsalaisten puolelle, — sanoi
Stanislaw Skrzetuski.
— Menisi ruotsalaisten puolelle? Kyllä minä hänelle näytän! Preussin
raja ei ole kaukana, ja minulla on muutamia tuhansia sapeleita
käytettävänäni. Niin totta kuin olen tämän uljaan joukon ylipäällikkö,
käyn häntä tervehtimässä tulella ja miekalla! Ettäkö ei ole muonaa?
Hyvä, saamme sitä riittävästi preussilaisten aitoista.
— Herra Jumala! — huudahti innostuen Rzedzian. — Teidän armonne on
täysin kruunupäitten veroinen.
— Kirjoitan hänelle heti: »Herra vaaliruhtinas! Riittää jo piilosilla
oloa! Riittää vähempikin kiemurtelu ja touhuaminen! Lähtekää liikkeelle
ruotsalaisia vastaan, tahi minä tulen Preussiin vierailemaan. Muuta
mahdollisuutta ei ole...» Antakaa mustetta, kynä ja paperia! Rzedzian,
menetkö viemään kirjeen?
— Menen! — sanoi Rzedzian ilostuneena uudesta asemastaan.
Mutta ennenkuin Zagloba ennätti saada pyytämänsä kirjoitusvälineet,
alkoi kuulua huutoja talon edustalta ja joukko sotamiehiä näkyi olevan
ikkunain edessä. Zagloba tovereineen meni katsomaan, mitä oli tekeillä.
Selville kävi, että tuotiin tykkejä, joista Zagloba oli puhunut.
Sotamiehet riemuitsivat niitä katsellessaan.
Bialystokin kuvernööri herra Stepalski astui Zagloban luo ja lausui:
— Jalosukuinen herra ylipäällikkö! Siitä ajasta saakka kuin muistossa
kuolematon Liettuan suuriruhtinaskunnan herra marsalkka määräsi
Bialystokista varoja Tykocinin linnan ylläpitoon, olen minä mainittujen
varain hoitajana uskollisesti ja rehellisesti toiminut tuon linnan
hyväksi, minkä voin myös tileillä koko valtakunnan edessä todistaa.
Kahdenkymmenen vuoden aikana olen varustanut tuota linnaa ruudilla,
tykeillä ja aseilla pitäen pyhänä velvollisuutenani käyttää joka pennin
siihen tarkoitukseen, minkä jalosukuinen herra marsalkka oli määrännyt.
Kun nyt vaihteleva kohtalo on tehnyt Tykocinin linnasta yhden lujimpia
tukikohtia isänmaan vihollisille tässä vojevodakunnassa, niin olen
kysynyt Jumalan edessä omaltatunnoltani, onko minun edelleen toimittava
entiseen tapaan vai onko velvollisuuteni antaa kaikki haltuuni jääneet
tavarat teidän jalosukuisuutenne käsiin...
— Se on velvollisuutenne, — keskeytti Zagloba hänet arvokkaasti.
— Pyydän vain, että teidän jalosukuisuutenne tahtoisi koko sotajoukon
läsnä ollessa todistaa ja antaa minulle kirjallisen kuitin, että en ole
ottanut mitään noista tavaroista itselleni, vaan olen antanut kaikki
valtion huostaan, jonka edustajana nyt olette te, jalosukuinen herra
ylipäällikkö.
Zagloba nyökkäsi myöntävästi ja alkoi heti tutkia luetteloa.
Siitä näkyi, että tykkien lisäksi oli kolmesataa saksalaista muskettia,
kaksisataa moskovalaista sotakirvestä ja kuusituhatta zlotya käteistä
rahaa.
— Rahat jaetaan sotajoukolle, — sanoi Zagloba, — musketit ja
sotakirveet taas...
Hän katseli ympärilleen.
— Herra Oskierka! — sanoi hän. — Ottakaa ne haltuunne ja muodostakaa
jalkaväkiosasto... Jalkaväkeä tarvitaan lisää...
Sen jälkeen hän kääntyi kaikkien muiden puoleen.
— Hyvät herrat! On rahaa, on tykkejä, tulee olemaan jalkaväkeä ja
elintarpeita... Tämmöistä on minun toimintani johtajana!
— Vivat! — huusi sotaväki.
— Ja nyt juoskoot sotamiehet aika kyytiä kyliin hankkimaan lapioita ja
kuokkia. Rakennamme varustuksia, toisen Zbarazin. Älköön kukaan, olipa
upseeri tahi muu, hävetkö työskennellä lapio kädessä!
Näin puhuttuaan ylipäällikkö poistui asuntoonsa sotajoukon
innostuneitten huutojen seuraamana.
— Jumaliste, tuolla miehellä on päätä! — sanoi Wolodyjowski Jan
Skrzetuskille. — Asiat alkavat kulkea uudella vauhdilla.
— Kunhan vain Radziwill ei tulisi aivan pian, — sanoi Stanislaw
Skrzetuski, — sillä hän on päällikkö, jonka veroista ei ole toista koko
valtakunnassa. Meidän Zagloba on kyllä hyvä muonittaja, mutta ei häntä
voi verrata tuommoiseen sotapäällikköön.
Itse Zaglobakin odotti levottomana Janusz Radziwillin tuloa. Hän
muisti kaikki Radziwillin voitot, ja hetmanin haamu kasvoi hänen
mielikuvituksessaan luonnottoman suureksi. Itsekseen hän sanoi:
— Oh, kukapa tuon pedon kynsistä selviää!... Sanoin, ettei hän minua
muserra, mutta hän nielaisee minut kuin haikara sammakon.
Ja hän vannoi itsekseen, ettei ryhdy koskaan ratkaisevaan taisteluun
Radziwillin kanssa.
— Tulee piiritys, — ajatteli hän, — ja se venyy aina pitkälle. Voi
turvautua neuvotteluihin, ja niiden aikana voi Sapieha tulla.
Siltä varalta, että Sapieha ei tulisi, päätti Zagloba kaikessa
noudattaa Jan Skrzetuskin mielipidettä, sillä hän muisti, miten
suuressa arvossa ruhtinas Jeremi piti tätä upseeria ja hänen taitoaan
sota-asioissa.
— Te, herra Michal, — sanoi Zagloba Wolodyjowskille, — olette luotu
hyökkäämään, ja voipa teidät lähettää tiedusteluretkelle, vieläpä
tärkeällekin, sillä osaatte selviytyä ja käytte vihollisen kimppuun
kuin susi lampaan niskaan. Mutta annahan olla, jos olisi oltava
kokonaisen sotajoukon hetmanina, niin tokkopa päänne sitä kestäisi
— eihän teillä ole älyä niin liiaksi, että sitä riittäisi muillekin
kaupattavaksi. Mutta Jan on toista, hän on johtaja-ainesta, ja jos
minua ei olisi, niin hän voisi täyttää paikkani.
Näihin aikoihin saapui ristiriitaisia sanomia. Kerrottiin Radziwillin
jo olevan tulossa Preussin kautta, mutta sitten ilmoitettiinkin hänen
päinvastoin voittaneen Chowańskin sotajoukon, vallanneen Grodnon ja
olevan tulossa sieltä vahvan joukon kanssa. Toiset taas vakuuttivat,
ettei Radziwill ollut voittanut Chowańskia, vaan sen oli tehnyt Sapieha
ruhtinas Michal Radziwillin avulla. Mutta tiedustelujoukot eivät
tuoneet mitään varmoja tietoja, kertoivat vain, että Wolkowyskin luona
oli joukko Zoltarenkon väkeä uhkaamassa kaupunkia. Koko ympäristö oli
jo tulessa.
Tiedustelijain palaamisen jälkeisenä päivänä alkoi saapua
pakolaisiakin, jotka vahvistivat tiedon todeksi ja kertoivat
asukkaitten lähettäneen lähettiläitä Chowańskin ja Zoltarenkon luo
pyytämään, että kaupunkia säästettäisiin. Chowański vastasi, että
kysymyksessä on rosvojoukko, jolla ei ole mitään tekemistä hänen
sotaväkensä kanssa. Zoltarenko taas neuvoi asukkaita maksamaan
lunnaita, mutta tätä eivät köyhät, tulipaloista ja rosvouksista
kärsineet asukkaat kyenneet tekemään.
He pyysivät herra ylipäällikköä auttamaan heitä, ennenkuin
neuvottelut lunnaista päättyvät. Zagloba valitsi puolitoista tuhatta
uljasta miestä, muun muassa laudalaisen osaston, kutsutti luokseen
Wolodyjowskin ja sanoi hänelle:
— No, herra Michal, nyt on aika teidän näyttää taitoanne. Menkää
Wolkowyskiin ja tehkää siellä loppu rosvojoukosta, joka uhkaa
suojatonta kaupunkia. Te ette ole ensikertalainen tämmöisissä hommissa,
ja luulenpa, että pidätte tällaisen tehtävän uskomista teille suosion
osoituksena.
Sitten hän kääntyi toisten päällikköjen puoleen:
— Minun itseni on jäätävä leiriin, sillä ensiksikin on kaikki
edesvastuu minulla ja toiseksi ei ole arvoni mukaista ruveta tekemisiin
rosvojen kanssa. Kunhan Radziwill tulee, niin nähdään oikeassa sodassa,
kumpi on etevämpi, hetmaniko vai minä!
Wolodyjowski ja hänen miehensä lähtivät mielellään, sillä leirielämä
ikävystytti heitä ja mieli teki veritöihin. Laulaen he lähtivät
matkaan, ja ylipäällikkö, istuen hevosen selässä risti kädessä,
siunasi lähtijät. Jotkut ihmettelivät Zagloban menettelyä, mutta hän
itse muisti, että Zolkiewski ja muutkin hetmanit tavallisesti myös
siunasivat taisteluun lähteviä joukkoja. Muutenkin hän mielellään
järjesti kaikki toimenpiteensä juhlallisiksi kohottaakseen arvoaan
sotamiesten silmissä.
Tuskin oli joukko ennättänyt kadota näkyvistä, kun hän jo alkoi
huolestua sen kohtalosta.
— Jan, — sanoi hän, — eikö olisi lähetettävä hiukan lisää miehiä
Wolodyjowskille?
— Olkaa huoletta! — vastasi Skrzetuski. — Wolodyjowskista on tämä retki
samaa kuin pienen annoksen syöminen. Tämmöistähän hän, Luoja nähköön,
on tehnyt koko elämänsä ajan.
— Entäpä jos hän joutuu taistelemaan ylivoimaa vastaan? Nec Hercules
contra plures.
— Ei tarvitse puhua semmoisesta soturista! Hän ottaa kaikesta selon
ennen hyökkäystä, ja jos vihollinen on ylivoimainen, niin hän
kaappaa minkä voi ja tulee pois tahi pyytää itse apuväkeä. Voitte
olla rauhassa. Kului kolme päivää. Leiriin tuli runsaasti muonaa,
saapui miehiäkin palvelukseen, mutta herra Michalista ei kuulunut
mitään. Zagloba tuli yhä levottomammaksi, ja huolimatta Skrzetuskin
selityksistä, että Wolodyjowski ei mitenkään voinut ennättää tässä
ajassa takaisin retkeltään, hän lähetti sata Kmicicin ratsumiestä
tiedusteluretkelle.
Tiedustelijat lähtivät, ja taasen meni kaksi päivää ilman mitään
tietoja.
Vihdoin seitsemäntenä päivänä, harmaana, sumuisena iltapäivänä,
Bobrownikiin muonitusasioissa lähetetyt sotamiehet palasivat nopeasti
leiriin ja ilmoittivat nähneensä sotajoukon tulevan metsästä
Bobrownikin luona.
— Herra Michal! — huudahti Zagloba iloissaan. Mutta sotamiehet
väittivät, että se oli muuta.
He eivät olleet menneet joukkoa vastaan juuri sen vuoksi, että sillä oli
outoja merkkejä, jommoisia herra Wolodyjowski ei käyttänyt. Sitäpaitsi
oli itse joukkokin suurempi. Sotamiehet eivät kyenneet sen suuruutta
arvioimaan. Toiset arvelivat, että niitä oli kolmetuhatta, toisten
mielestä viisituhatta tahi enemmänkin.
— Minä otan kaksikymmentä ratsumiestä ja lähden tiedusteluretkelle, —
sanoi ratsumestari Lipnicki.
Hän lähti. Kului tunti ja toinenkin. Viimein ilmoitettiin, että tulossa
on kokonainen suuri sotajoukko.
Jostakin käsittämättömästä syystä levisi heti yli leirin huhu:
— Radziwill tulee!
Tämä viesti pani kuin sähköisku koko leirin liikkeeseen. Sotamiehet
riensivät valleille ja jotkut olivat pelästyneen näköisiä. Ei asetuttu
säädettyyn järjestykseen: ainoastaan Oskierkan jalkaväki seisoi sille
määrätyssä paikassa. Vapaaehtoisten joukossa vallitsi pakokauhu. Mitä
erilaisimpia huhuja kulki suusta suuhun. »Radziwill on tuhonnut perin
pohjin Wolodyjowskin joukon ja myös Kmicicin miehet», — sanoivat
jotkut. »Ei yksikään ole päässyt pakoon», — kertoivat toiset. »Herra
Lipnicki on kadonnut aivan kuin maa olisi hänet nielaissut», — puhuivat
eräät. — »Missä on ylipäällikkö? Missä on ylipäällikkö?»
Päälliköt juoksivat järjestämään joukkoja.
Kun Zagloba kuuli huudon: »Radziwill tulee!» — niin hän hämmästyi
suuresti eikä ensihetkellä tahtonut uskoa sitä. Miten sitten oli käynyt
Wolodyjowskin? Oliko hän antanut niin saartaa itsensä, ettei yksikään
mies päässyt tuomaan siitä tietoa? Entä toinen tiedustelujoukko? Ja
herra Lipnicki?
— Mahdotonta! — toisti itsekseen Zagloba pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Tuo käärme, tuo murhamies, tuo Lusifer olisiko hän jo jättänyt
Kiejdanyn? Joko on viime hetki tulossa?
Mutta yhä useammat äänet huusivat joka puolelta: »Radziwill!
Radziwill!» Zagloba lakkasi epäilemästä ja kiiruhti Skrzetuskin luo.
— Jan, pelasta, nyt on aika!
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Skrzetuski.
— Radziwill tulee! Annan kaiken sinun huostaasi, sillä ruhtinas Jeremi
vainajakin sanoi, että olet synnynnäinen johtaja. Minä itse pidän
asioita silmällä, mutta sinä saat käskeä ja johtaa.
— Ei suinkaan se ole Radziwill, — sanoi Skrzetuski. — Mistä päin
sotajoukko on tulossa?
— Wolkowyskista. Kerrotaan, että Wolodyjowski on saarrettu, ja samoin
se toinen joukko, jonka äskettäin lähetin.
— Wolodyjowski olisi antanut saartaa itsensä? Ette näy tuntevan häntä.
Hän juuri on tulossa eikä kukaan muu.
— Kuulethan, että se on tavattoman suuri joukko.
— Jumalan kiitos! Herra Sapieha näkyy siis olevan tulossa.
— Mitä ihmettä sinä puhut? Silloinhan he olisivat meille ilmoittaneet.
Lipnicki meni vastaan.
— Sehän juuri todistaa, että tulija ei ole Radziwill. He ovat tunteneet
toisensa ja tulevat yhdessä. Menkäämme, menkäämme!
— Sitähän minäkin sanoin! — huusi Zagloba. — Kaikki hätääntyivät, mutta
minä ajattelin: se on mahdotonta! Heti nousi tuo ajatus mieleeni.
Mennään pian, Jan, pian! Mutta nuo pelästyivät... heh!
He menivät kiireesti vallille. Zagloban kasvot loistivat, hän pysähtyi
vähän väliä ja huusi kovalla äänellä:
— Hyvät herrat! Vieraita tulee! Älkää hätäilkö! Jos se on Radziwill,
niin näytän hänelle tien takaisin Kiejdanyyn!
— Näytämme hänelle! — huusi sotajoukko.
— Sytyttäkää roviot valleille! Emme piiloudu, nähkööt meidät, me olemme
valmiit! Sytyttäkää kokot!
Puita kannettiin kasoihin, ja neljännestunnin kuluttua valaisivat
liekit leiriä ja taivas punoitti. Sotamiehet katsoivat pimeyteen
Borownikin suuntaan.
Pimeydestä kuului kaukaa muskettien laukauksia. Zagloba nykäisi
Skrzetuskia liepeestä.
— Aloittavat tulen! — sanoi hän levottomana.
— Riemulaukauksia, — vastasi Skrzetuski. Kohta laukausten jälkeen
kuului iloisia huutoja.
Ei ollut enää syytä epäillä. Hetkisen kuluttua saapui uupuneilla
ratsuilla joukko miehiä huutaen:
— Herra Sapieha, Vitebskin vojevoda! Tämän kuultuaan syöksähtivät
sotamiehet kuin tulvavirta valleilta tulijoita vastaan huutaen niin,
että olisi voinut luulla sitä vihollisten yllättämästä kaupungista
päästetyksi huudoksi.
Zagloba nousi hevosen selkään ja ratsasti päälliköitten etunenässä
vallien eteen yllään kaikki arvonmerkit.
Vähän ajan kuluttua Vitebskin vojevoda ratsasti valopiiriin upseeriensa
etunenässä, rinnallaan Wolodyjowski. Hän oli jo vanhanpuoleinen mies.
Kasvot eivät olleet kauniit, mutta ne olivat älykkäät ja ystävälliset.
Hänellä oli harmaat, tasaisiksi leikatut viikset ja pieni parta, mikä
teki hänet ulkomaalaisen näköiseksi, vaikka hän oli puettu puolalaiseen
tapaan. Vaikka hän oli kuuluisa monista sotaisista urotöistä, oli
hän kuitenkin enemmän valtiomiehen kuin sotilaan näköinen. Ne, jotka
tunsivat häntä lähemmin, sanoivat, että herra vojevodan kasvoihin oli
Minerva jättänyt huomattavammat jäljet kuin Mars. Joka tapauksessa
saattoi huomata ensi silmäyksellä, että siinä oli oikeamielinen kelpo
mies.
— Odotimme kuin isää! — huusivat sotamiehet.
— Tulipa johtajamme! — lausuivat liikutettuina toiset.
— Vivat! Vivat!
Zagloba päällikköjoukon kanssa ratsasti hänen luokseen, ja vojevoda
pysähdytti hevosensa sekä alkoi tervehtiä ilveksennahkaisella hatullaan.
— Jalosukuinen, korkea-arvoinen herra vojevoda! — alkoi Zagloba puhua.
— Vaikka olisin niin kaunopuheinen kuin muinaiset roomalaiset ja
itse Cicero tahi, mennäkseni vielä kaukaisempiin aikoihin, kuuluisa
ateenalainen Demostenes, niin en kuitenkaan osaisi julki tuoda sitä
riemua, mikä täyttää sydämemme nähdessämme teidän jalon persoonanne.
Sydämissämme riemuitsee koko valtiomme tervehtäen viisasta senaattoria
ja parhainta poikaansa. Ilo on sitä suurempi, kun se on odottamaton.
Seisoimme näillä valleilla aseissa, valmiina ei tervehtimään vierasta,
vaan taistelemaan, ei kuulemaan riemuhuutoja, vaan aseitten kalsketta,
ei vuodattamaan kyyneleitä, vaan vertamme!... Kun sitten sadat kielet
kertoivat sanoman, että tulossa on isänmaan suojelija eikä petturi,
Vitebskin vojevoda eikä Liettuan suurhetmani, Sapieha eikä Radziwill...
Sapiehan mieli teki nähtävästi pian päästä ratsastamaan sisälle
leiriin, sillä hän teki äkkiä kädellään hyväntahtoisen, mutta ylhäisen
eleen ja sanoi:
— Tulee vielä Radziwillkin. Parin päivän kuluttua hän on täällä.
Zagloba hämmentyi, sillä ensiksikin katkesi hänen puheensa lanka, ja
toiseksi tieto Radziwillin tulosta järkytti häntä. Hän seisoi hetken
Sapiehan edessä tietämättä mitä sanoisi, mutta tointui pian, otti
sitten vyöstään komentosauvan ja lausui juhlallisesti:
— Sotajoukko teki minut ylipäällikökseen, mutta minä annan tämän
merkin ansiokkaampiin käsiin näyttääkseni nuorisolle esimerkin, miten
suurimmistakin arvoista on luovuttava pro publico bono. Sotamiehet
alkoivat huutaa, mutta Sapieha vain naurahti ja sanoi:
— Kunhan vain Radziwill ei luulisi, että te häntä peläten olette
luovuttanut komentosauvan. Hän olisi siitä iloissaan.
— Kyllä hän minut tuntee, — vastasi Zagloba, — eikä syytä minua
pelkuriksi, sillä minä ensimmäisenä Kiejdanyssa annoin hänen kuulla
kunniansa ja vaikutin toisiin esimerkilläni.
— Kun niin on, niin viekääpä meidät leiriin, — sanoi Sapieha. —
Matkalla herra Wolodyjowski kertoi minulle, että te olette oivallinen
isäntä ja että teillä on mitä tarjota, ja me olemme väsyneitä ja
nälkäisiä.
Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja kaikki ratsastivat hänen
jäljessään leiriin suuren riemun vallitessa. Zagloba muisti
kerrottavan, että Sapieha pitää kemuista ja maljojen maistelemisesta
ja päätti juhlia asianmukaisella tavalla hänen tuloaan. Juhlasta
tulikin niin loistava, ettei semmoista oltu leirissä vielä pidetty.
Maljojen ääressä Wolodyjowski kertoi, mitä oli tapahtunut Wolkowyskin
luona. Äkkiä oli hänen kimppuunsa käynyt melkoista vahvempi joukko,
jonka petturi Zoltarenko oli lähettänyt miestensä avuksi, ja asema oli
jo vaikea, kun herra Sapiehan odottamaton tulo muutti epätoivoisen
puolustuksen mitä loistavimmaksi voitoksi.
— Annoimme heille sellaisen muistomarjan, — sanoi hän, — että he eivät
pian pistä nenäänsä leirinsä ulkopuolelle.
Sitten keskustelu siirtyi Radziwilliin. Vitebskin vojevoda tiesi
tuoreimmat uutiset ja oli kuullut luotettavilta ihmisiltä, mitä
Kiejdanyssa oli tapahtunut. Hän kertoi, että Liettuan hetmani oli
lähettänyt erään Kmicicin viemään Ruotsin kuninkaalle kirjettä ja
pyytämään, että hyökättäisiin kahdelta taholta yht'aikaa Podlasieen.
— Ihme kerrassaan! — huudahti Zagloba. — Ilman tuon Kmicicin kehoitusta
emme vieläkään olisi kokoontuneet yhteen, ja Radziwill olisi voinut
syödä meidät yksitellen kuin rinkelit ikään.
— Sen kaiken on herra Wolodyjowski minulle kertonut, — sanoi Sapieha,
— ja minä huomaan tuossa miehessä suurta kiintymystä teihin. Vahinko,
että hän ei yhtä suuresti rakasta isänmaata. Mutta sellaiset ihmiset,
joilla ei ole mitään johtotähteä, eivät palvele ketään kunnollisesti ja
ovat valmiit pettämään jokaisen samoin kuin tässä tapauksessa Kmicic
Radziwillin.
— Mutta meidän joukossamme ei ole pettureita, ja kaikki me
olemme valmiit puolustamaan viimeiseen veripisaraan asti teidän
jalosukuisuuttanne! — sanoi Zyromski.
— Uskon, että täällä on mitä oivallisimpia sotilaita, vastasi
vojevoda, - mutta en aavistanut, että täällä olisi kaikki niin hyvässä
järjestyksessä. Siitä minun on oltava kiitollinen herra Zagloballe.
Zagloba punastui ilosta, sillä hänestä oli tuntunut kaiken aikaa,
että Vitebskin vojevoda kohteli häntä ystävällisesti, mutta ei sillä
arvonannolla, jota entinen ylipäällikkö olisi toivonut. Hän alkoi
kertoa kaikesta mitä oli tehnyt, millaisia varastoja oli koonnut, miten
oli hankkinut aseita ja muodostanut jalkaväkiosaston sekä miten laajaan
kirjeenvaihtoon hänen oli täytynyt ryhtyä. Hieman kerskailevasti hän
mainitsi kirjeistä, jotka hän oli lähettänyt maanpaossa olevalle
kuninkaalle, Chowańskille ja vaaliruhtinaalle.
— Saatuaan minun kirjeeni täytyy vaaliruhtinaan selvästi asettua joko
meidän puolellemme tahi meitä vastaan, — sanoi hän ylpeästi.
Vitebskin vojevoda oli iloinen mies ja kenties tullut hieman iloiselle
päälle. Hän siveli viiksiään, hymähti ivallisesti ja sanoi:
— Ettekö ole kirjoittanut Saksan keisarille?
— En, — sanoi Zagloba hämmästyen.
— Se on vahinko, — vastasi vojevoda. — Siinähän olisitte puhunut
vertaisellenne.
Päälliköt purskahtivat nauramaan, mutta Zagloba kiiruhti osoittamaan,
että jos vojevoda pyrki olemaan viikate, niin hän puolestaan oli kivi,
johon viikate kalahtaa.
— Teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän. — Vaaliruhtinaalle saatoin
kirjoittaa, sillä olen sikäli itsekin aatelismiehenä vaaliruhtinas,
että jokin aika sitten olin äänelläni valitsemassa Jan Kasimiria.
— Hyvin sanottu! — lausui Vitebskin vojevoda.
— Mutta niin mahtavan herran kuin keisarin kanssa en ole
kirjeenvaihdossa, — jatkoi Zagloba, — ettei minuun sovitettaisi
sananpartta, jonka kuulin Liettuassa...
— Miten se kuului?
— »Mikä lieneekin nöyräpäinen — mahtaa olla Vitebskistä!» — vastasi
Zagloba tyynesti.
Päälliköt tämän kuultuaan pelästyivät, mutta Vitebskin vojevoda kävi
selkä kenossa istumaan ja nauroi vatsaansa pidellen.
— Hyvinpä minut höyhensi!... Sallikaa minun syleillä teitä!... Kun
rupean parranajohommaan, pyydän teiltä kieltänne lainaksi!
Kemut jatkuivat myöhään yöhön. Ne keskeytti muutamien Tykocinissa
asuvien aatelisten tulo. Nämä ilmoittivat Radziwillin etujoukkojen
saapuneen jo mainitun kaupungin luo.