Kulkien Trockin vojevodakunnan ja Preussin rajaa matkamiehemme
samoilivat avaroissa ja tiettömissä metsissä, jotka vain Kiemlicz
tunsi. Viimein he saapuivat Legiin, jossa kuulivat siellä olevilta
aatelisilta uutisia valtakunnan asioista.
Leg oli leirin näköinen, tahi pikemminkin olisi voinut sanoa, että
sinne olivat kokoontuneet jonkinmoiset valtiopäivät. Aatelisia
oli sinne asettunut vaimoineen, lapsineen ja tavaroineen suojaan
ruotsalaisilta. Ravintoloissa aatelismiehet joivat preussilaista
olutta ja kuuntelivat uutisia. Mitään kyselemättä ja vain tarkasti
kuuntelemalla Babinicz sai selville, että kuninkaallinen Preussi
oli päättävästi asettunut Jan Kasimirin puolelle ja oli jo tehnyt
vaaliruhtinaan kanssa puolustusliiton kaikkia vihollisia vastaan.
Kerrottiin kuitenkin, että sopimuksesta huolimatta huomattavimmat
kaupungit eivät tahtoneet ottaa vastaan vaaliruhtinaan varusväkeä,
koska pelkäsivät viekkaan ruhtinaan sitten anastavan kaupungit kokonaan
valtaansa tahi tekevän ratkaisevalla hetkellä liiton ruotsalaisten
kanssa.
Aateliset olivat tyytymättömiä kaupunkilaisten osoittamaan
epäluuloisuuteen, ja Andrzejn, joka tunsi vaaliruhtinaan ja
Radziwillien väliset suhteet, teki kovin mieli tuoda julki tietonsa.
Hän huomasi kuitenkin, että oli vaarallista puuttua puheisiin ja että
hevosia kauppaavan köyhän miehen ei sopinut ryhtyä selvittelemään
monimutkaisia valtiollisia ongelmia, joiden ratkaisussa kokeneemmatkin
turhaan vaivasivat päätään.
Myytyään pari hevosta ja ostettuaan niiden sijaan uusia hän jatkoi
matkaa pitkin Preussin rajaa maantietä myöten, joka vei Szczuczyniin.
Sinne hän ei kuitenkaan halunnut mennä, kun hän sai tietää, että siellä
oli yksi niitä liittoutuneitten joukkoja, joiden päällikkönä Koryciński
Wolodyjowski. Kmicic ei tahtonut tavata kuuluisaa päällikköä, kun
hän ei vielä millään muulla kuin omilla sanoillaan voinut todistaa
kääntymystään ja aikeittensa vilpittömyyttä. Senvuoksi hän kahden
penikulman päässä Szczuczynista kääntyi kulkemaan länteen päin
Wasoszya kohti. Wolodyjowskille osoitetun kirjeen hän päätti lähettää
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Ennen Wasoszyyn saapumista he yöpyivät matkan varrella olevaan
ravintolaan, joka oli siinäkin suhteessa sopiva, ettei siellä sillä
kertaa ollut muita vieraita.
Mutta juuri kun Kmicic kolmen Kiemliczin ja Sorokan kera oli istuutunut
illallispöytään, kuului pyörien ratinaa ja kavioitten kapsetta.
Aurinko ei vielä ollut laskenut. Kmicic meni ulos katsomaan, oliko
mahdollisesti jokin ruotsalaisjoukko tulossa. Hän näki vaunut ja niiden
jäljessä kaksi tavarakuormaa, joiden vieressä oli asestettuja miehiä.
Ensi silmäyksellä näki, että matkustaja oli arvohenkilö. Vaunujen
eteen oli valjastettu neljä hyvää hevosta, ajajan vieressä istui
unkarilaiseen pukuun puettu heitukka, vaunuissa itse herra yllä hihaton
sudennahkaturkki, jossa oli kullatut napit.
Herra oli varsin nuori mies, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen
kasvonsa olivat lihavat ja punakat, ja koko olemuksesta näki, että hän
oli elänyt ruoan ääressä.
Kun vaunut pysähtyivät ja heitukka hyppäsi maahan, näki herra
kynnyksellä seisovan Kmicicin, viittasi kädellään ja huusi:
— Tulehan tänne, hyvä mies!
Kmicic ei lähestynyt, vaan meni päinvastoin ravintolaan, sillä tuo
puhe pisti vihaksi. Hän ei vielä ollut tottunut halpaan pukuunsa eikä
siihen, että hänelle viitattiin kädellä. Tultuaan sisälle hän istuutui
jatkamaan syöntiään. Vieras herra seurasi hänen jäljessään.
Hän siristi silmiään pimeänpuoleisessa huoneessa, jossa vain uunissa
paloi vähäinen tuli.
— Miksi ei kukaan tule minua vastaan saapuessani? — sanoi vieras herra.
— Ravintoloitsija meni huoneeseensa, — vastasi Kmicic, - ja me olemme
matkustavaisia niinkuin tekin.
— Kiitän tiedonannosta. Mitä matkamiehiä te olette?
— Aatelisia. Kuljetamme hevosia.
— Ovatko seuralaisennekin aatelisia?
— Maamiehiä, mutta aatelia.
— Sallitteko, hyvät herrat, minunkin istuutua pöytään?
Vieras herra pyysi lupaa istuutua pöytään semmoisella äänellä
kuin olisi ollut varma siitä, että pyyntöön suostutaan. Hän ei
erehtynytkään, sillä nuori hevosmies sanoi kohteliaasti:
— Pyydämme parhaiten, vaikka meillä ei ole juuri mitään tarjottavaa,
vain herneitä ja makkaraa.
— Minulla on varastoissani ehkä parempaakin, — sanoi nuori herra hieman
ylvästellen, — mutta minulla on sotamiehen suu, ja minusta ovat herneet
ja makkara parasta kaikesta, kun ottaa alle hyvät ryypyt.
Näin sanoen (hän puhui varsin hitaasti, vaikka katse oli liikkuva ja
älykäs) hän istuutui lavitsalle. Kun Kmicic siirtyi tehden hänelle
tilaa, lisäsi hän ystävällisesti:
— Pyydän, älkää vaivautuko! Matkalla ei kiinnitetä huomiota ihmisen
arvoon, ja jos satutte minua kyynärpäällä töytäisemään, niin ei siitä
kruunu päästäni putoa.
Kmicic, joka juuri oli antamassa vieraalle herneastiaa, mutta joka,
kuten jo sanottiin, ei vielä ollut tottunut tuon tapaiseen kohteluun,
olisi ollut valmis lyömään vadin rikki nuoren herran päähän, jos ei
tämän puheessa olisi ollut jotakin, mikä huvitti Andrzejta niin, että
vihastuksen puuska meni ohi ja häntä alkoi naurattaa.
— Nykyjään ovat sellaiset ajat, — sanoi hän, — että kruunut putoilevat
ylhäisimmistäkin päistä. Esimerkiksi sopii kuninkaamme Jan Kasimir,
jolla olisi oikeus kantaa kahta kruunua, mutta jolla ei ole yhtäkään,
jos ei oteta lukuun orjantappurakruunua.
Vieras katsahti terävästi Kmiciciin, huokasi ja sanoi:
— Sellaiset ovat ajat nyt, että niistä ei voi puhua kuin uskottujen
ystävien seurassa. Vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Mutta te sanoitte tuon hyvin älykkäästi. Olette varmaankin palvellut
jossakin hovissa valtiollisesti valppaitten ihmisten parissa, sillä
puheenne osoittaa suurempaa sivistystä kuin säädyssänne tavataan.
— On tullut liikutuksi ihmisten joukossa ja kuulluksi yhtä ja toista,
mutta en ole ollut kenenkään palveluksessa.
— Mistä olette kotoisin, jos saan kysyä?
— Trockin vojevodakunnasta, aateliskylästä.
— Mitä Liettuaan kuuluu?
— Samaa kuin ennenkin. Pettureista ei ole puutetta.
— Pettureista? Mitä te tarkoitatte pettureilla?
— Niitä, jotka ovat luopuneet kuninkaasta ja valtiosta.
— Kuinka Vilnon ruhtinas, vojevoda, nyt voi?
— Sanotaan hänen olevan sairaana, henkeä ahdistaa.
— Suokoon Jumala hänelle terveyttä, hän on kelpo mies!
— Kelpo mies ruotsalaisista, sillä hän on avannut heille ovet selko
selälleen.
— Te ette nähtävästi kuulu hänen kannattajiinsa?
Kmicic huomasi, että vieras hyväntahtoisilla kysymyksillään tutki häntä.
— Mitäpä minä! — sanoi hän. — Pohtikoot muut näitä asioita... Minä vain
pelkään, että ruotsalaiset väkisin ottavat hevoseni.
— Silloin olisi pitänyt myydä ne pois. Podlasiessakin kuuluu olevan
joukkoja, jotka kapinoivat hetmania vastaan ja joilla varmaankin on
hevosista puute.
— Sitä minä en tiedä, sillä en ole ollut heidän luonaan, vaikka muuan
matkustava herra antoi minulle kirjeen vietäväksi tilaisuuden sattuessa
eräälle heidän päälliköistään.
— Kuinka tuo matkustava herra saattoi antaa teille kirjeen, kun ette
ole menossa Podlasieen?
— Szczuczynissa on yksi liittoutuneitten joukko, ja herra sanoi
minulle: joko annat itse perille tahi saat tilaisuuden toimittaa sen
sielläpäin liikkuessasi.
— Sattuu niin hyvin, että minä olen menossa Szczuczyniin.
— Oletteko te myös ruotsalaisia paossa? Vastauksen asemesta vieras
katsoi Kmiciciä ja kysyi tyynesti:
— Minkätähden sanotte _myös_, kun kerran itse ette heitä pakene, vaan
menette heidän luokseen ja myytte heille hevosia, jos he eivät ota
niitä väkisin?
Kmicic kohautti olkapäitään.
— Sanoin _myös_, koska Legissä näin paljon aatelisia pakolaisia. Mitä
taas minuun tulee, niin luulenpa, että jos kaikki palvelisivat heitä
niinkuin minä haluan heitä palvella, niin eivät he kauan täällä olisi,
sillä varsin pian ryhdyttäisiin puhumisen asemesta toimimaan.
— Mutta jos kerran noin vihaatte ruotsalaisia, niin miksi poistutte
etemmäksi niiden joukkojen luota, jotka ovat ryhtyneet kapinaan
hetmania vastaan? Siellä on paljon kelpo miehiä, jotka pitävät omaa
hallitsijaa parempana kuin vierasta, ja heidän lukumääränsä kasvaa
yhä. Te tulette seuduilta, missä ruotsalaisia ei vielä ollenkaan
tunneta, mutta ne, jotka heidät ovat tulleet tuntemaan, itkevät
katkeria kyyneliä. Kenraali Stenbock esimerkiksi antoi julistuksen,
että kukin pysyköön rauhallisena kotonaan, sillä asukkaat ja heidän
omaisuutensa ovat turvattuja. Mutta miten ollakaan! Kenraalilla on
omat tuumansa, mutta alemmilla päälliköillä taas toisenlaiset, niin
että turvallisena ei saata olla kukaan. Jokainen tahtoisi rauhassa
nauttia omaisuudestaan, mutta kuka kulkuri tahansa tulee vaatimaan
sitä itselleen. Jos et tähän suostu, niin hän löytää jonkin syyn,
jonka nojalla saat luopua tavarastasi tahi menetät henkesi. Monet
nyt kyynelsilmin muistelevat entistä hallitsijaa ja odottavat
ahdistuksessaan liittoutuneilta jotakin pelastusta isänmaalle ja
asujamille.
— Ette tekään näy rakastavan ruotsalaisia enempää kuin minäkään, —
sanoi Kmicic.
Vieras katseli peloissaan ympärilleen, mutta rauhoittui sitten ja
jatkoi:
— Toivon, että piru heidät perisi, enkä salaa teiltä tätä
mielipidettäni, koska näytätte minusta luotettavalta mieheltä. Ja
vaikka olisitte epäluotettavakin, niin ette te voi minua sitoa ja viedä
ruotsalaisten käsiin, sillä minulla on sapeli vyölläni ja asestetut
palvelijat.
— Olkaa huoletta, en minä sitä tee. Minusta on päinvastoin mieluisaa,
että empimättä jätitte omaisuutenne, jonka vihollinen viipymättä ottaa
haltuunsa. Tuollainen isänmaallisuus on perin kiitettävää.
Kmicic oli alkanut puhua suojelevalla äänellä niinkuin valtaherra
alamaiselleen, ollenkaan ajattelematta, että sellainen puhetapa saattoi
kuulua omituiselta vähäpätöisen hevoskauppiaan puolelta. Mutta nuori
herra ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiota, vaan alkoi viekkaasti
vilkuttaa silmiään ja sanoi:
— Olenko minä hölmö? Minulla on ensimmäisenä sääntönä, etten menetä
omaani. Mitä Jumala on antanut, sitä pitää varjella. Istuin hiljaa
riiheni ja aittani kupeessa. Vasta sitten, kun olin kaiken irtaimistoni
myynyt, ajattelin itsekseni: nyt on aika pötkiä tiehensä! Kostakoot nyt
minulle ja ryöstäkööt niin paljon kuin haluttaa.
— Joka tapauksessa olette jättänyt sinne maa-alan ja rakennuksia.
— Niin, minä olen ottanut Masowian vojevodalta vuokralle Wasoszyn
piirin staarostan viran, ja nyt alkaa sopimusaika olla lopussa.
Viimeistä maksuerää en vielä ole maksanut enkä maksa, sillä vojevoda
kuuluu olevan yhtä maata ruotsalaisten kanssa. Kyllä minulle raha
kelpaa.
Kmicic purskahti nauramaan.
— Tepä vasta olette! Huomaan, ettette ole ainoastaan urhoollinen, vaan
myöskin ovela.
— Kuinkas muuten? — sanoi vieras. — Oveluus on pääasia. Mutta en
puhu oveluudesta teille. Miksi te, kun olette isänmaallinen mies ja
myötätuntoinen kuninkaalle, ette mene noitten kelpo soturien luo
Podlasieen ja yhdy liittoon? Se olisi Jumalalle mieliksi, ja voisipa
onni kohdata itseännekin, sillä onhan semmoista sattunut, että köyhä
mies on sodassa kohonnut suureksi herraksi. Näen, että olette rohkea
ja päättäväinen mies ja saatatte tilaisuuden tullen päästä hyville
päiville. Pitää vain osata säilyttää se, mitä käsiin sattuu, siitä
säkki vähitellen täyttyy. En tiedä, onko teillä jokin tila vai eikö,
mutta voihan sellaisen vuokrata, ja siitä sitten Jumalan avulla yhä
vaurastuu, kunhan ei työtä pelkää.
Kmicic puri huultaan pidättääkseen nauruaan. Hänen kasvonsa vääntyivät
niin, että haavaa kivisti.
Vieras jatkoi:
— Ne ottavat varmasti vastaan teidät, sillä miehiä tarvitaan. Muuten
te miellytätte minua, ja minä otan teidät suojelukseeni. Menestys on
silloin varma.
Näin sanoen nuori mies nosti ylpeästi ylös lihavat kasvonsa ja alkoi
sivellä viiksiään. Sitten hän lausui:
— Tahdotteko ruveta luottamusmiehekseni? Saatte kantaa aseitani ja
pitää silmällä palvelijoitani.
Kmicic ei voinut enää pidättäytyä, vaan purskahti iloiseen nauruun,
niin että kaikki hampaat hohtivat.
— Mitä te nauratte? — kysyi vieras rypistäen kulmakarvojaan.
— Tulin niin iloiseksi, kun tarjositte tointa. Mutta nuori herra
loukkautui ja sanoi:
— Hölmö se, joka on teille opettanut moisen käytöstavan. Ottakaa
huomioon, kenen kanssa puhutte, älkääkä menkö yli sopivaisuuden rajojen.
— Pyydän anteeksi, — sanoi Kmicic iloisesti, — sillä en todellakaan
tiedä, kenen kanssa olen tekemisissä.
— Minä olen herra Rzedzian Wasoszysta, — sanoi hän ylpeästi.
Kmicic avasi suunsa sanoakseen valenimensä, kun samassa Bilous tuli
kiireesti huoneeseen.
— Herra pääll...
Kmicicin ankara silmäys sai sanan takertumaan sotamiehen kurkkuun. Mies
hämmentyi ja sai vaivoin sanotuksi:
— Joitakin miehiä on tulossa.
— Mistä?
— Szczuczynista.
Kmicic joutui hieman ymmälle, mutta salasi sen nopeasti ja sanoi:
— On oltava varuillaan! Onko joukko suurikin?
— Kymmenkunta ratsumiestä.
— Pitäkää pyssyt ladattuina. Mene! Sotamiehen mentyä hän kääntyi nuoren
herran puoleen sanoen:
— Ovatkohan ne ruotsalaisia?
— Jos on totta, että Szczuczynissa on Wolodyjowski, — vastasi herra
Rzedzian, — niin ne luultavasti ovat hänen joukkoaan. Tahtovat ennen
paikoilleen asettumista tutkia, onko seutu turvallinen.
Kuultuaan tämän Andrzej alkoi kävellä huoneessa ja istuutui sen
pimeimpään nurkkaan. Eteisestä kuului askelia,-ja muutamia miehiä astui
huoneeseen.
Etunenässä kulkevan kookkaan miehen puujalka kolahteli
lattiapalkkeihin. Kmicic katsoi mieheen, ja hänen sydämensä alkoi
pamppailla.
Se oli Józwa Butrym, jota mainittiin nimellä Jalaton.
— Isäntä, anna hevosille kauroja! — huusi hän.
— Ei ole minulla kauroja,-vastasi isäntä. Ehkäpä herrat antavat.
Ravintolan isäntä osoitti näin sanoen Rzedziania ja Kmiciciä.
— Mitä väkeä olette? — kysyi Rzedzian.
— Entäs kuka te itse olette?
— Wasoszyn staarosta.
Rzedziania, joka oli vuokrannut staarostan toimen, nimitti hänen
oma väkensä staarostaksi, ja samaa arvonimeä hän käytti itsekin
tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Józwa Butrym hämmästyi nähdessään miten korkean herran kanssa oli
joutunut tekemisiin, otti lakin päästään ja sanoi lempeällä äänellä:
— Nöyrin palvelijanne, armollinen herra!
— Kenen väkeä olette? — kysyi Rzedzian uudelleen kädet puuskassa.
— Entisestä Billewiczin, nykyisestä Wolodyjowskin joukosta.
— Onko siis herra Wolodyjowski Szczuczynissa?
— Omassa persoonassaan yhdessä muitten päälliköiden kanssa, jotka ovat
tulleet Samogitiasta.
— Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! — hoki staarosta iloissaan. — Mitä
päälliköitä siellä on herra Wolodyjowskin kanssa?
— Oli herra Mirski, — sanoi Butrym, — mutta hän sai halvauksen
matkalla. On herra Oskierka, herra Kowalski, kaksi herra Skrzetuskia...
— Mitä Skrzetuskeja?-huudahti Rzedzian. Eikö toinen niistä ole Burtista?
— En tiedä mistä ovat, — vastasi Butrym. — Tiedän vain, että se on
herra Skrzetuski.
— Ehkäpä se on kummini! — huudahti Rzedzian.
Kmicicin päässä, hänen istuessaan pimeässä nurkassa, risteilivät monet
ajatukset. Hänen mieltään kuohutti, kun hän näki julman Butrymin,
ja käsi puristi vaistomaisesti miekkaa. Entinen herra Kmicic olisi
heti käskenyt hakkaamaan maahan ja antamaan hevosten tallattavaksi
tuon vihamiehensä, mutta nykyinen herra Babinicz hillitsi itsensä.
Hänet sai levottomaksi ajatus, että jos hänet tunnetaan, niin hänen
suunnitelmansa eivät toteudu... Hän päätti pysyä tuntemattomana ja
vetäytyi yhä peremmälle varjoon, nojasi kyynärpäillään pöytään, pani
päänsä käsien väliin ja oli torkkuvinaan. Samalla hän kuitenkin
kuiskasi vieressään istuvalle Sorokalle:
— Mene talliin ja laittakaa hevoset valmiiksi. Lähdemme tänä yönä.
Soroka nousi ja poistui.
Kmicic oli edelleen nukkuvinaan. Monenlaiset muistot nousivat hänelle
mieleen. Nuo miehet toivat hänen mieleensä Laudan, Wodoktyn ja äskeisen
ajan, joka oli mennyt kuin uni. Kun Józwa sanoi kuuluvansa entiseen
Billewiczin joukkoon, niin Andrzejn sydäntä kouristi. Hän muisti, että
oli samanlainen ilta kuin nyt, kamiinassa paloi samoin kuin nytkin
tuli, kun hän ilmestyi äkkiä Wodoktyyn ja ensikerran näki Oleńkan
kehräämässä.
Hän näki nyt suljetuin silmin aivan ilmi elävänä edessään kauniin,
rauhallisen neidon, muisti kaiken, mitä oli tapahtunut, kuinka tyttö
oli tahtonut olla hänen suojelusenkelinään, vahvistaa häntä hyvässä,
varjella pahasta, näyttää suoran ja oikean tien... Oi, jospa hän olisi
totellut!... Neito tiesi, mitä oli tehtävä, kenen puolelle asetuttava.
Hän tiesi, missä on totuus ja velvollisuus — olisi ottanut häntä
yksinkertaisesti kädestä ja ohjannut, jos hän vain olisi tahtonut
kuulla.
Rakkaus leimahti Andrzejn sydämessä niin voimakkaana, että hän olisi
ollut valmis vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan asti saadakseen
langeta tuon neidon jalkoihin. Tällä hetkellä hän olisi ollut valmis
tempaamaan syliinsä tuon laudalaisen karhun, joka oli surmannut hänen
toverinsa, ja tähän hän olisi ollut valmis vain sen takia, että mies
oli sieltäpäin, muisti Billewiczit ja oli nähnyt Oleńkan.
Muisteloista herätti hänet vihdoin hänen oma nimensä, jonka Józwa
Butrym useita kertoja lausui. Józwa kertoi Rzedzianille mitä
Kiejdanyssa oli tapahtunut, kun hetmani teki kuuluisan liittonsa
ruotsalaisten kanssa, hän puhui sotajoukon suhtautumisesta,
päälliköitten vangitsemisesta ja heidän onnellisesta pelastumisestaan.
Kmicicin nimi mainittiin moneen kertaan tässä selonteossa ja siihen
liittyi petturin ja julmurin nimitykset. Sanottiin hänen saaneen aikaan
niin paljon pahaa, ettei itse paholainen semmoiseen pystyisi. Ken hänet
surmaa, tekee hyvän työn, joka luetaan ansioksi taivaassa ja maan
päällä.
Sitten puhe siirtyi uudelleen Wolodyjowskiin, Skrzetuskeihin ja
Podlasiessa olevaan sotajoukkoon.
— Muonan saanti on vaikeata, — puhui Butrym. — Siksipä päälliköt
ovatkin päättäneet jakaa joukon sadan miehen osastoihin ja sijoittaa
ne penikulman tahi parin päähän toisistaan. En tiedä miten sitten
selvitään, kun tulee talvi.
Kmicic ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan avasi jo suunsa
sanoakseen pimeästä nurkastaan:
— Niinpä hetmani teidät tuhoaakin yksitellen.
Mutta samassa avautui ovi ja sisään astui Soroka. Tulen valo uunista
sattui suoraan vääpelin kasvoihin. Józwa Butrym katsoi häneen pitkän
aikaa ja kääntyi sitten Rzedzianin puoleen:
— Onko tuo teidän miehiänne?... Olen tavannut hänet jossakin.
— Ei — vastasi Rzedzian, — se on aatelismies, joka kulkee markkinoilla
myymässä hevosia.
— Minne menette? — kysyi Józwa.
— Sobotaan, — vastasi ukko Kiemlicz.
— Missä se on?
— Lähellä Pjontekia.
Józwa, aivan samoin kuin aikaisemmin Kmicic, piti tuota omituista
vastausta pilana ja sanoi rypistäen kulmakarvojaan:
— Vastaa, kun kysytään.
— Millä oikeudella kyselette?
— Voin senkin sinulle selittää. Minut on lähetetty tarkastamaan,
eikö tällä seudulla ole epäilyttäviä henkilöitä. Näkyypä olevankin
semmoisia, jotka eivät tahdo sanoa, minne menevät.
Kmicic peläten keskustelun johtavan johonkin selkkaukseen sanoi
poistumatta pimeästä nurkastaan:
— Älkää suuttuko, herra sotilas. Pjontek ja Sobota ovat todellakin
paikkoja, missä syksyisin pidetään hevosmarkkinoita. Jos ette usko,
niin kysykää herra staarostalta, joka tuntee ne.
— Niin on, — sanoi Rzedzian.
— Jos niin on, niin se on eri asia, — sanoi Butrym. — Mutta miksi te
menette täältä sinne? Voitte Szczuczynissakin myydä hevoset, sillä
niitä tarvitaan siellä paljon.
— Jokainen menee sinne mihin parhaaksi näkee, ja me tiedämme oman
tiemme, — vastasi Kmicic.
— En tiedä, missä teidän on paras olla, mutta meille ei ole parasta,
että viette hevosia ruotsalaisille ja kerrotte heille näkemiänne.
— Omituista, — sanoi Rzedzian. — Nämä ihmiset haukkuvat ruotsalaisia,
mutta pyrkivät niiden luo.
Sitten hän kääntyi Kmicicin puoleen:
— Te, hyvä herra, ette ole juuri hevoskauppiaan näköinen.
Sormuksennekin sormessa on semmoinen, että monen herran ei tarvitsisi
sitä hävetä. Näyttäkäähän!
— Tulkaa hakemaan!
— Ettekö itse voi kävellä?... Minunko pitäisi sinne kulkea?
— Olen kovin väsynyt.
— Hei, veliseni, joku voisi arvella, että et halua näyttää kasvojasi.
Tämän kuultuaan Józwa ei puhunut sanaakaan, vaan meni uunin luo, otti
siitä palavan puun ja astui Kmicicin luo pitäen kekälettä korkealla,
niin että se valaisi Kmicicin kasvot.
Kmicic nousi seisomaan koko pituudessaan, ja hetken he katsoivat
toisiaan silmästä silmään. Äkkiä kekäle putosi Józwan kädestä, niin
että kipinät sinkoilivat ympäri.
— Jeesus Maria! — huusi Butrym. — Se on Kmicic!
— Minä itse! — vastasi Andrzej huomattuaan, että oli mahdotonta enää
pysyä tuntemattomana.
Mutta Józwa alkoi huutaa sotamiehille, jotka olivat eteisessä:
— Hei, hei, ottakaa kiinni!
Sitten hän sanoi Andrzejlle:
— Tuhannen perkelettä, petturi! Kerran olet päässyt käsistäni, ja nyt
pyrit valepuvussa ruotsalaisten luo! Nyt olet kynsissäni, senkin Juudas!
Hän tarttui Andrzejn niskaan, ja Andrzej takertui kiinni häneen. Mutta
samassa molemmat nuoret Kiemliczit, Kosma ja Damian, nousivat penkiltä,
ja Kosma kysyi:
— Isä, pehmitämmekö?
— Pehmittäkää! — huusi ukko Kiemlicz siepaten sapelinsa.
Ovi lensi auki, ja Józwan sotamiehet tulivat huoneeseen, mutta heidän
kintereillään tulivat Kiemliczien miehet.
Józwa piti vasemmalla kädellä Andrzejta niskasta ja otti oikeaan
paljastetun miekan. Mutta Andrzej, vaikka olikin heikompi, tarttui kuin
pihdeillä hänen kurkkuunsa. Józwan silmät mulkoilivat, ja hän koetti
lyödä Kmiciciä käteen, mutta ei ennättänyt, sillä sitä ennen iski
Kmicic häntä miekkansa kahvalla päälakeen. Józwan sormet hellittivät
otteensa ja hän horjahti taaksepäin. Kmicic töytäisi häntä vielä
saadakseen tilaa lyödä ja iski sapelillaan kasvoihin. Józwa kaatui
selälleen kuin poikki hakattu tammi.
— Iskekää! — huusi Kmicic, jossa heräsi vanha tappelunhalu.
Kehoitus oli tarpeeton, sillä huone oli kuin kiehuva kattila. Nuoret
Kiemliczit hakkasivat sapeleillaan ja puskivat väliin päällään
kuin härät kaataen joka töytäisyllä miehen nurin. Heidän takanaan
puikkelehti ukko pistellen yhtä mittaa miekallaan poikien käsivarsien
alitse.
Rzedzian pysytteli syrjässä taistelun tuoksinasta ja koetti saada
ammutuksi Kmicicin, mutta huonossa valaistuksessa Kmicic väliin oli
valoisammassa kohdassa punaisen paholaisen kaltaisena, väliin taas
katosi hänen näkyvistään pimeyteen.
Laudalaisten vastarinta heikkeni heikkenemistään. Józwan kaatuminen
ja Kmicicin peloittava nimi sai heidät kauhistumaan. Kuitenkin he
taistelivat raivoisasti. Mellakan aikana ravintoloitsija hiipi
taistelevien välitse kädessään vesisanko uunin luo ja paiskasi veden
uuniin. Huoneessa oli nyt pilkkopimeätä ja taistelijat painautuivat
yhteen ryhmään mahdollisimman lähelle toisiaan. Pian he väsyivät,
kuului vain puhkumista ja kenkien kopinaa. Sitten ovesta, joka oli
avoinna, riensivät ulos ensin Rzedzianin miehet, näiden jäljessä
laudalaiset ja sen jälkeen Kmicicin väki.
Alkoi kahakka eteisessä, ulkokuistilla ja pihalla, varsinkin Rzedzianin
kuormien luona, joitten alle hänen miehensä kätkeytyivät.
— Antautukaa! — huusi ukko Kiemlicz työntäen sapelinsa terän
kuormarattaitten pyörien väliin ja sohien sinne umpimähkään.
— Seis, antaudumme! — vastasivat muutamat äänet.
Kuormien alla olevat miehet heittivät sieltä sapelinsa ja muut aseensa,
nuoret Kiemliczit tarttuivat heidän niskaansa, ja ukko huusi:
— Kuormien kimppuun! Ottakaa, mitä käsiin sattuu! Pian!
Nuoret hyökkäsivät heti käsiksi kuormiin ja alkoivat niitä ryöstää,
mutta samalla kuului Kmicicin huuto:
— Seis!
Tehdäkseen määräyksensä vielä selvemmäksi Kmicic alkoi lyödä heitä
verisen sapelinsa lappeella.
Kosma ja Damian hyppäsivät kiireesti syrjään.
— Teidän armonne... eikö saa? — kysyi ukko nöyrästi
— Pois siitä! — huusi Kmicic. — Etsi käsiin staarosta!
Kosma ja Damian lähtivät heti liikkeelle ja isä heidän jäljessään.
Nejännestunnin kuluttua he palasivat tuoden Rzedzianin, joka nähtyään
Kmicicin kumarsi syvään ja sanoi:
— Teidän armonne, minulle tehdään vääryyttä, sillä minä en ole
haastanut riitaa kenenkään kanssa, ja minulla on lupa niinkuin kaikilla
muillakin matkustaa tervehtimään tuttuja.
Kmicic nojasi läähättäen sapeliinsa ja oli vaiti. Rzedzian jatkoi:
— En ole tehnyt ruotsalaisille enkä ruhtinas hetmanille mitään
vahinkoa. Olen vain menossa herra Wolodyjowskin luo, joka on vanha
tuttuni ja jonka sotatoverina olen ollut Venäjällä... Kiejdanyssa
en ole koskaan ollut, eikä minuun ollenkaan kuulu, mitä siellä on
tapahtunut... Pidän vain huolta siitä, että säilytän nahkani eheänä
enkä menetä, mitä Jumala on minulle antanut. En ole omaisuuttani
varastanut, vaan, ansainnut sen otsa hiessä... Koko juttu ei kuulu
minuun! Sallikaa, teidän armonne, minun rauhassa lähteä tieheni...
Kmicic hengitti raskaasti ja katsoi Rzedzianiin hajamielisen näköisenä.
— Pyydän nöyrimmästi, — alkoi staarosta taas puhua. — Teidän armonne
näki, että minä en tuntenut noita miehiä enkä ollut heidän ystävänsä.
He kävivät teidän kimppuunne, mutta enhän minä ole syypää. Jos ei muu
auta, niin minä maksan korvauksen teidän armonne sotamiehille, vaikka
minulla, köyhällä miehellä, ei liikoja ole... Annan heille taalerin
mieheen, jotta heidän vaivansa tulisi palkituksi... Annan kaksikin...
ja pyydän teidän armoannekin ottamaan sen minulta...
— Pankaa nuo kuormat kuntoon, — huudahti äkkiä Kmicic. — Ja te ottakaa
haavoittuneet ja menkää hiiteen!
— Kiitän nöyrimmästi teidän armoanne! — sanoi Rzedzian.
Mutta silloin lähestyi ukko Kiemlicz huulet pitkällä ja vaikerrellen:
— Teidän armonne... ne ovat meidän... totisesti ne ovat meidän!
Kmicic loi häneen katseen, joka sai ukon melkein lyyhistymään maahan ja
vaikenemaan.
Rzedzianin palvelijat ryhtyivät kiireen kaupalla valjastamaan hevosia.
Kmicic kääntyi uudelleen staarostan puoleen:
— Ottakaa kaikki haavoittuneet ja kuolleet täältä, viekää ne herra
Wolodyjowskille ja sanokaa hänelle minun puolestani, että minä en ole
hänen vihamiehensä, vaan kenties parempi ystävä kuin hän luuleekaan.
Olen tahtonut häntä välttää, sillä vielä ei ole aika meidän tavata.
Kenties se tapahtuu myöhemmin, mutta nyt hän ei uskoisi minua enkä
minä voisi millään osoittaa hänelle luotettavaisuuttani... Ehkäpä voin
sen tehdä myöhemmin. Huomatkaa! Sanokaa hänelle, että nämä miehet
hyökkäsivät kimppuuni ja että minun oli pakko puolustautua.
— Niin todella olikin, — sanoi Rzedzian.
— Odottakaa!... Sanokaa vielä herra Wolodyjowskille, että hän pitäisi
joukkonsa yhdessä ja että Radziwill vain odottaa ratsujoukkoa
Pontukselta avukseen hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Kenties he ovat jo
matkalla. Jotakin hän hommailee tallimestariruhtinaan ja vaaliruhtinaan
kanssa, ja lähellä rajaa ei ole turvallista oleskella. Mutta pääasia
on, että he pysyttelevät yhdessä, muuten joutuvat suotta tuhon omaksi.
Vitebskin vojevoda pyrkii Podlasieen... Menkööt häntä vastaan ollakseen
tarpeen vaatiessa apuna.
— Kerron kaikki aivan täsmällisesti.
— Vaikka Kmicic puhuu, vaikka Kmicic on varoittaja, niin uskottakoon
häntä, neuvotelkoon muitten päälliköitten kanssa. Toistan, että hetmani
on jo tulossa ja että minä en ole herra Wolodyjowskin vihollinen.
— Jos minulla olisi jokin merkki teidän armoltanne, niin se olisi vielä
parempi, — sanoi Rzedian.
— Miksi niin?
— Silloin herra Wolodyjowskikin helpommin uskoisi teidän armonne hyviin
tarkoituksiin.
— Ottakaa sitten merkiksi tämä sormus, — sanoi Kmicic,-vaikka minun
merkkejäni onkin riittävästi niitten miesten otsissa, jotka viette
herra Wolodyjowskille.
Rzedzian otti halukkaasti sormuksen ja kiitti.
Tunnin kuluttua Rzedzian kuormineen ja palvelijoineen oli kaikessa
rauhassa matkalla Szczuczyniin kuljettaen kolmea kuollutta ja muutamia
haavoittuneita, niiden joukossa Józwa Butrymia, jonka kasvot olivat
halki ja pää puhki. Ajaessaan hän katseli sormusta, jonka kivi ihanasti
välkkyi kuutamossa, ja ajatteli tuota omituista ja peloittavaa miestä,
joka oli tehnyt liittoutuneille niin paljon pahaa, mutta nyt näytti
tahtovan pelastaa heidät lopullisesta tuhosta.
— Antelias herra se on, — päätti hän mietteensä. — On vain vaarallista
olla hänen tiellään.
Yhtä vaikeata kuin Rzedzianin oli ymmärtää Kmicicin tuumia, yhtä
suurta ja turhaa vaivaa näki myös ukko Kiemlicz hakiessaan vastausta
kysymykseen: kenen puolella on herra Kmicic?
— On menossa kuninkaan luo ja taistelee liittoutuneita vastaan, jotka
kannattavat kuningasta. Mitä se on? Eikä luota ruotsalaisiin, koska
piileksii... Miten meille käynee?
Kun hän ei päässyt mihinkään tulokseen, purki hän kiukkunsa poikiinsa:
— Lurjukset! Kuolette ilman isän siunausta! Ettekö voineet edes
kaatuneitten taskuja tyhjentää!
Vain Soroka oli tyytyväinen ja ratsasti iloisena everstinsä jäljessä.
— Paha taika ei meihin enää tepsi, — ajatteli hän, — koskapa annoimme
noille selkään. Olisipa hauska tietää, ketä nyt pieksämme.
Hänestä se oli samantekevää niinkuin sekin, minne oltiin menossa.
Kmiciciä ei kukaan uskaltanut lähestyä eikä kysyä häneltä mitään, sillä
nuori eversti oli synkkä kuin yö. Häntä suututti suuresti se, että
hänen oli täytynyt piestä niitä miehiä, joiden riveissä hän mieluimmin
olisi tahtonut olla. Mutta jos hän olisi antautunut ja antanut viedä
itsensä herra Wolodyjowskin luo, niin mitä olisikaan tämä ajatellut
kuultuaan, että hänet oli tavattu valepuvussa pyrkimässä ruotsalaisten,
luo taskussaan ruotsalaisten päälliköitten puheille vievät turvakirjat?
— Vanhat synnit seuraavat minua, — ajatteli itsekseen Kmicic. — Pakenen
niin kauas kuin mahdollista... Jumala minua ohjatkoon... Herra, ole
minulle armollinen!... Menen kuninkaani luo — siellä alkaa palvelukseni.