Sotamiehistä oli mieluista lähteä metsästä, varsinkin kun he yhä
pelkäsivät Boguslawin ajavan heitä takaa. Ukko Kiemlicz meni majaan
ajatellen, että Kmicic hänet kuitenkin kutsuu sinne.
— Teidän armonne aikoo lähteä? — sanoi hän sisään astuessaan.
— Niin! Sinä opastat minut metsästä. Tunnetko seudut?
— Kyllä, minä olen täkäläisiä... Mutta minne teidän armonne aikoo mennä?
— Kuninkaan luo.
Ukko hämmästyi ja jäi miettimään.
— Pyhä Neitsyt! — huudahti hän. - Minkä kuninkaan luo?
— Ei tietenkään ruotsalaisen. Kiemlicz alkoi tehdä ristinmerkkejä.
— Teidän armonne ei siis tiedä, että ihmiset kertovat kuninkaan
paenneen Sleesiaan, sillä kaikki ovat hylänneet hänet. Krakovakin on
piiritetty.
— Menemme Sleesiaan.
— Mutta kuinka pääsemme ruotsalaisten joukon läpi?
— Aatelistenko vai talonpoikien tapaan, satulassako vai jalkaisin, se
on samantekevää, kunhan pääsemme!
Kiemlicz lakkasi ihmettelemästä. Hän otaksui Vilnon vojevodan
lähettäneen nuoren everstin joissakin asioissa kuninkaan luo. Tätä
käsitystä vahvisti se, että hän piti Kmiciciä hetmanin innokkaana
puoluelaisena.
— Hetmani lähettää luottamusmiehensä kuninkaan luo, — ajatteli ukko. —
Varmaankin hän tahtoo sopia kuninkaan kanssa ja luopua ruotsalaisista.
Ukko Kiemlicz ei kauan vaivannut päätään pohtimalla tätä kysymystä,
sillä hänen mieltään kiinnittivät muut asiat ja nimenomaan se, mitä
etua hän voisi tästä saada. Jos palvelee Kmiciciä, niin tekee samalla
palveluksen hetmanille ja kuninkaalle ja saa runsaan palkinnon.
Semmoisten herrain suosiosta on myös hyötyä, jos on tehtävä tiliä
vanhoista kolttosista. Syttyy sota, ja silloin saalis itsestään tulee
käsiin. Kaikki tämä hymyili ukolle, joka muutenkin oli tottunut
tottelemaan Kmiciciä.
— Teidän armonne, — sanoi hän, — täytyy ajaa läpi koko valtakunnan
päästäkseen kuninkaan luo. Ruotsalaisista joukoista ei vielä ole niin
paljon haittaa, sillä voi kiertää metsien kautta. Mutta pahempi on,
että metsissä, niinkuin on tavallista levottomina aikoina, on paljon
rosvojoukkoja, ja teidän armollanne on vähän miehiä.
— Sinä lähdet mukanani, Kiemlicz, poikinesi ja miehinesi, niin meitä on
enemmän.
— Kun teidän armonne käskee, niin minä lähden, mutta minä olen köyhä
mies. Kuinka voin jättää majani ja katon pääni päältä?
— Toimistasi saat maksun, ja parempihan teidän on täältä lähteä, kun
päänne vielä on kiinni ruumiissanne.
— Hyväinen aika!... Mitä teidän armonne puhuu?... Mitä?... Kuinka?..
Mikä vaara minua viatonta täällä uhkaa?
— Tiedän minä teidän viattomuutenne! — sanoi Andrzej. — Omistitte
tilan yhdessä Kopystinskin kanssa ja tapoitte hänet, sitten pakenitte
oikeuden palvelijoita ja palvelitte minua. Veitte sitten minulta joukon
hevosia...
— Voi hyvä. Jumala! — huusi ukko.
— Kuuntele ja ole vaiti! Palasitte sitten entisille asuinseuduillenne
ja ryhdyitte rosvoilemaan... Älä puolustele itseäsi, en minä ole sinun
tuomarisi, mutta itse tiedät parhaiten, puhunko totta... Ryöstätte
hevosia Zoltarenkon väeltä, ja se on oikein, ryöstätte ruotsalaisilta,
ja sekin on oikein.
— Niin, se on paikallaan, otamme vain vihollisilta, — sanoi ukko.
— Se on valhe! Te ahdistatte myös omia miehiä, sen ovat poikasi minulle
tunnustaneet, mutta se on jo rosvousta ja häpeä aatelisnimelle.
Hävetkää, hulttiot!
Vanha veijari punastui ja sanoi:
— Teidän armonne ei ole meitä kohtaan oikeudenmukainen, sillä muistaen
säätymme me emme toimi moukkien tavoin. Emme me varasta öisin hevosia
kenenkään tallista, niin tekee vain mustalainen, juutalainen tahi
talonpoika. Mutta eri asia on ottaa valtaansa ulkona — sota kuin sota!
— Joka tapauksessa olette täällä itsellenne aika liemen keittäneet.
Parasta on teidän lähteä täältä, sillä ennemmin tahi myöhemmin roikutte
hirressä. Lähdette kanssani, uskollisella palveluksella sovitatte
rikoksenne ja saatte takaisin hyvän maineen. Minun palveluksessani olo
on teille edullisempaa kuin hevosten ryösteleminen.
Kiemlicz-ukon silmät alkoivat säihkyä. Samassa Kmicic loi häneen
terävän silmäyksen ja sanoi ankarasti:
— Älä yritäkään pettää minua! Aina minä sinut käsiini saan. Jumala
yksin voi sinua varjella.
— Tuohon epäluuloon ei ole aihetta, — sanoi Kiemlicz alakuloisesti. —
Jumala minua rangaiskoon, jos päähäni tulee moinen ajatus!
— Uskon, — sanoi Kmicic oltuaan hetkisen vaiti. — Petos on sentään
toista kuin rosvous, ja monikin rosvo välttää petturuutta.
— Mitä teidän armonne käskee? — kysyi Kiemlicz.
— Ensiksikin on nämä kaksi kirjettä toimitettava kiireesti perille.
Luotettava mies saa lähteä viemään toista näistä vojevodalle, mutta
miehen ei tarvitse tavata häntä itseään. Antakoon kirjeen ensimmäiselle
ruhtinaan joukolle, jonka tapaa, ja palatkoon odottamatta vastausta.
— Tervanpolttaja voi mennä, hän on luotettava ja taitava mies.
— Hyvä. Toinen kirje on vietävä Podlasieen. On kysyttävä herra
Wolodyjowskin leiriä ja annettava kirje everstille itselleen.
Ukko alkoi viekkaasti vilkuttaa silmiään ja ajatteli:
— Näkyy olevan toimintaa eri suuntiin, kun jo liittoutuneittenkin
hommia nuuskitaan. Tässä tulee kuumat paikat!
Ääneen hän sitten sanoi:
— Teidän armonne! Jos kirje ei ole aivan kiireellinen, niin voisimme
metsästä päästyämme antaa sen jollekulle matkan varrella. Aateliset
käyvät myötäänsä liittoutuneitten leirissä, ja kuka tahansa vie
mielellään kirjeen. Meille säästyy sitten yksi mies lisää.
— Se sopii, sillä parempi on, että kirjeen viejä ei tiedä, kuka
on lähettäjä. Mutta nyt kuuntele minua tarkasti, Kiemlicz! Koko
valtakunnassa on minut julistettu heittiöksi ja hetmanin puoluelaiseksi
tahi ruotsalaisten liittolaiseksi. Jos kuningas tietäisi, kuka
olen, niin hän kenties ei luottaisi minuun, vaikka Jumala tietää
vilpittömyyteni. Huomaa se, Kiemlicz!
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Siksi ei nimeni ole Kmicic, vaan Babinicz. Ymmärrätkö? Ei kukaan saa
tietää oikeata nimeäni. On muistettava pitää suu kiinni! Jos kysyvät,
mistä olen, niin vastaat, että liityit minuun matkan varrella etkä
tiedä asiasta. Samalla tokaiset: ken on utelias, kysyköön herralta
itseltään.
— Ymmärrän, teidän armonne!
— Pojillesi ja väellesi neuvot samaa. Vaikka heiltä nahka
nyljettäisiin, niin nimeni on Babinicz. Päällänsä he saavat minulle
siitä vastata!
— Niin tapahtuu. Menen sanomaan pojille, niille hölmöille täytyy se
takomalla panna päähän... Onpa niistäkin iloa — kai se on Jumalan
rangaistus synneistäni... Mutta salliiko teidän armonne vielä puhua
pari sanaa?
— Puhu vapaasti!
— Eiköhän ole parempi, että emme ilmoita sotamiehille emmekä
palvelijoille minne menemme.
— Niinpä kyllä.
— Riittää, kun he tietävät, että matkalla on herra Babinicz eikä herra
Kmicic. — Ja toiseksi: tämmöisillä teillä olisi parasta pitää salassa
säätynne.
— Kuinka niin?
— Ruotsalaiset antavat matkalupakirjoja vain ylhäisimmille henkilöille,
mutta vievät ilman lupakirjaa tavatut päällystön luo.
— Minulla on lupakirjat, joilla pääsee ruotsalaisten päällikköjen luo.
Ihmettely välähti Kiemliczin viekkaissa silmissä, mutta vähän
mietittyään hän sanoi:
— Lupakirjan voi näyttää pahimmassa tapauksessa, mutta jos teidän
armonne liikkuu semmoisissa asioissa, jotka on pidettävä salassa, niin
on parasta olla lupakirjoja näyttämättä. En tiedä, onko ne annettu
Babiniczin vai Kmicicin nimelle, mutta niiden näyttäminen jättää aina
jäljen, joka helpottaa takaa-ajoa.
— Se sattui kuin naulan päähän! — huudahti Kmicic vilkastuen. — Säästän
lupakirjat viime tinkaan ja koetamme mikäli mahdollista tulla toimeen
ilman niitä.
— Se käy päinsä, teidän armonne, mutta vain talonpojan tahi köyhän
aatelisen puvussa. Minulla on semmoisia vaatekappaleita. Voi ottaa
mukaan hevosia ja olla kulkevinaan markkinoilla ja näin mennä yhä
syvemmälle, vaikkapa Lowicziin ja Varsovaan. Sattuukin olemaan
markkinat Sobotassa. Siellä saamme tietoja muista markkinoista ja niin
jatkamme matkaa. Ruotsalaiset eivät kiinnitä meihin huomiota, sillä
tällaisia markkinamiehiä on paljon liikkeellä.
— Entäs jos meiltä otetaan pois hevoset? Sota-aikana on pakko-otto
jokapäiväinen ilmiö.
— Joko ostavat tahi ottavat. Jos ostavat, niin emme ole matkalla
Sobotaan hevosia myymään, vaan ostamaan. Jos taas pakolla ottavat,
olemme matkalla Varsovaan tahi Krakovaan valittamaan siitä.
— Näkyy sinulla olevan älyä päässä, — sanoi Kmicic. — Missä sitten on
tuo Sobota?
— Lähellä Pjontekia. [Sobota merkitsee lauantai, Pjontek merkitsee
perjantai. Suom. huom.]
— Leikkiäkö sinä lasket, Kiemlicz?
— Kuinka uskaltaisin! — sanoi ukko pannen kädet ristiin rinnalleen
ja taivuttaen alas päänsä. — Semmoiset merkilliset nimet siellä on
paikoilla. Ne ovat jonkin matkan päässä Lowiczista, teidän armonne.
Preussistakin tuodaan sinne hevosia.
— No, minä hyväksyn suunnitelmasi!... Otamme mukaamme hevosia ja maksan
sinulle niistä etukäteen, ettet kärsisi vahinkoa... Varaa puoliturkit,
lakit ja yksinkertaiset sapelit. Lähdemme heti. Sano pojille ja
palvelijoille, kuka olen, mikä on nimeni ja että kuljetan hevosia. Mene!
Kun ukko jo oli ovella, sanoi Andrzej vielä:
— Ja älköön kukaan nimittäkö minua teidän armoksi, päälliköksi eikä
everstiksi, vaan Babinicziksi!
Kiemlicz poistui. Tunnin kuluttua istuivat kaikki jo hevosten selässä
valmiina lähtemään pitkälle matkalle.
Kmiciciä ei olisi ollut helppo tuntea. Halpa takki, samanlainen
lammasnahkalakki ja kääre kasvoissa teki hänet talonpojan näköiseksi,
joka oli tapellut kapakassa ja nyt kuljeskeli markkinoilta
markkinoille. Sen mukainen oli seuralaistenkin asu.
Sotamiehet katselivat ihmeissään everstiään. Enimmän kummissaan oli
vanha Soroka, joka mutisi Bilousille:
— En minä totu tuommoiseen. Kävi miten kävi, kyllä minun täytyy
osoittaa hänelle kunnioitusta samalla tavoin kuin ennenkin.
— Niin on tehtävä kuin on käsketty — vastasi Bilous. — Mutta kovin on
everstimme muuttunut... Sotamiehet eivät tietäneet, että Andrzej oli
sisällisestikin muuttunut yhtä paljon kuin ulkonaisesti.
— Eteenpäin! — huusi Babinicz.
Piiskat läimähtelivät, ratsastajat ympäröivät hevosjoukon ja ajoivat
sen yhteen, ja samassa lähdettiin matkaan.