Syntyi hiljaisuus, mutta pian alkoi tiheiköstä kuulua ääntä aivan kuin
villisikoja olisi ollut tulossa. Sitten oli taas hiljaista.
— Montako niitä siellä on? — kysyi Kmicic.
— Noin kuusi, mahdollisesti kahdeksan, en saanut tarkoin lasketuksi, —
vastasi Soroka.
— Silloin on voitto meidän. He eivät selviydy meistä.
— Eivät selviydy, herra eversti, mutta meidän on saatava joku kiinni
elävänä ja häntä kärvenneltävä, jotta näyttäisi tien.
— Se on sen ajan huoli. Pitäkää varanne! Tuskin oli Kmicic lausunut
»pitäkää varanne», kun tiheiköstä tunkeutui näkyviin vaalea savujuova,
ja tuntui kuin olisi lintuparvi pyrähtänyt lentoon noin kolmenkymmenen
askelen päässä majasta.
— Hauleilla ampuvat! — sanoi Kmicic. — Jos heillä ei ole musketteja,
niin eivät he mahda meille mitään, sillä haulikot eivät kanna
tiheiköstä tänne asti.
Soroka, joka toisella kädellä piteli hevosen satulan varaan asetettua
muskettia, asetti toisen kätensä torveksi suunsa eteen ja alkoi huutaa:
— Jos vain joku tulee tiheiköstä näkyviin, niin kohta on tallukat
taivasta kohti!
Jonkin ajan kuluttua kuului tiheiköstä kova ääni:
— Mitä väkeä te olette?
— Parempaa väkeä kuin maantierosvot.
— Millä oikeudella olette asettuneet asuntoomme?
— Rosvo kyselemässä oikeutta! Teloittaja opettaa teille oikeutta,
menkää hänen puheilleen!
— Savustamme teidät sieltä ulos kuin mäyrän!
— Sopii koettaa! Katso vain, ettet itse tukehdu siihen savuun.
Ääni tiheikössä vaikeni. Nähtävästi hyökkääjät neuvottelivat. Silloin
Soroka kuiskasi Kmicicille:
— Pitää joku houkutella esille ja ottaa kiinni, niin meillä on sekä
panttivanki että opas.
Tiheiköstä kuului taas kysymys:
— Mitä te tahdotte?
Nyt alkoi Kmicic itse puhua:
— Niinkuin tänne tulimme, niin olisimme lähteneetkin, jos sinulla,
lurjus, olisi käsitystä kohteliaisuudesta etkä olisi alkanut ammuskella.
— Ette te tänne jää, illalla tulee meikäläisiä sata ratsumiestä!
— Ennen iltaa tulee kaksisataa rakuunaa, eivätkä suot voi teitä
pelastaa, sillä joukossa on sellaisia, jotka osaavat tien tänne
niinkuin mekin.
— Olette siis sotamiehiä?
— Emmehän toki rosvoja ole.
— Mistä joukko-osastosta?
— Oletko sinä hetmani? Emme rupea sinulle tiliä tekemään.
— Puhukaa mitä tahdotte, piru vieköön! Miksi sitten olette tuppautuneet
meidän majaamme?
— Tule itse tänne! Et sinä täällä päätäsi menetä. Tule lähemmäksi
— Kunniasanaa vastaan?
— Kunniasana on aatelismiehiä eikä rosvoja varten.
— Saako tulla kaksi miestä?
— Saa.
Tiheiköstä, joka oli noin sadan askelen päässä majasta, tuli esille
kaksi pitkää ja hartiakasta miestä. Toinen oli hieman kumara ja
nähtävästi ikämies, toinen kulki suorana. Kummankin yllä oli harmaalla
veralla päällystetty puoliturkki, jommoisia pikkuaateli käytti,
jaloissa pitkävartiset saappaat, päässä karvalakki silmille painettuna.
— Mitä pirua! — mutisi Kmicic katsellen tarkasti tulijoita.
— Herra eversti, — huudahti Soroka, — nehän ovat meidän miehiä!
Tulijat olivat saapuneet muutaman askelen päähän, mutta eivät voineet
nähdä majan luona seisovia, koska näiden edessä olivat hevoset.
Kmicic astui äkkiä esille. Tulijat eivät häntä kuitenkaan tunteneet,
sillä hänen kasvonsa olivat kääreessä. He alkoivat tarkastaa häntä
uteliain ja levottomin katsein.
— Missä toinen poikasi on, Kiemlicz? — kysyi Andrzej. — Ei kai hän ole
saanut surmaansa?
— Kuka? Mitä? Ken puhuu? Mitä? — sanoi vanha mies pelästyneenä ja jäi
seisomaan silmät selällään. Pojalla, joka oli nuorempi, oli paremmat
silmät. Hän tempasi äkkiä lakin päästään. — Herra Jumala! Isä, sehän on
herra eversti! — huusi hän.
— Jeesus armahin! — lausui ukko. — Se on siis herra Kmicic!
— Haa, semmoisia poikia! — sanoi nauraen Andrzej. - Tervehditte minua
haulisateella.
Vanha mies lähti nyt liikkeelle ja alkoi huutaa:
— Tulkaa tänne kaikki, tulkaa!
Tiheiköstä ilmestyi vielä muutamia miehiä, niiden joukossa ukon toinen
poika ja tervanpolttaja. Kaikki juoksivat kiireesti aseet valmiina,
sillä he eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, mutta ukko huusi taas.
— Polvillenne, lurjukset! Polvillenne! Tässä on herra Kmicic! Kuka
hölmö siellä ampui? Tuokaa se tänne!
— Itsehän sinä ammuit, isä! — sanoi nuori Kiemlicz.
— Valehtelet, valehtelet kuin koira! Herra eversti, kukapa olisi voinut
tietää, että teidän armonne olisi asunnossamme! Totisesti, en usko
vielä silmiäni!
— Minä tässä olen omassa persoonassani, — sanoi Kmicic ojentaen hänelle
kätensä.
— Oi, Jeesus — vastasi ukko. — Sellainen vieras korvessa. Mitä me
täällä teidän armollenne tarjoaisimme? Enpä tiedä, millä kestitsisimme.
Hän kääntyi poikiensa puoleen:
— Menkää pian, senkin tolvanat, tuomaan kuopasta simaa!
— Anna avain, isä! — sanoi toinen pojista.
— Avain sinulle? Tunnen sinut, senkin mustalainen. Itse juot enemmän
kuin tuot tänne. Mitä? Menen itse. Kas vain, avaimen olisi tahtonut.
Menkää vierittämään kannot pois edestä, minä itse avaan ja tuon.
— Teidän kellarinne on siis kantojen peitossa, herra Kiemlicz? — sanoi
Kmicic.
— Kuinka muuten mikään säilyisi tämmöisten rosvojen parissa! — vastasi
ukko vilkaisten poikiinsa. — He olisivat valmiit syömään isänsäkin.
Tässäkö te vielä olette? Menkää vierittämään kannot pois! Näinkö te
tottelette isäänne?
Nuorukaiset lähtivät kiireesti majan taakse kantokasan luo.
— Taitaa olla, kuten ennenkin, huonot välit poikien kanssa? — kysyi
Kmicic.
— Kuinka niiden kanssa voisi olla hyvissä väleissä... Tapella ne
osaavat ja saalista hankkia myöskin, mutta kun on jaettava isän kanssa,
niin suurella riidalla saa heiltä osansa. Olkaa hyvä, herra eversti,
käykää majaan, täällä on kylmä.
Ukko Kiemlicz puhui omituisen terävällä ja äreällä äänellä ja vilkuili
puhuessaan levottomasti ympärilleen. Hän oli kookas, luiseva mies,
kasvot aina vihaiset ja tyytymättömät. Kmiciciä kohtaan hän esiintyi
sitä nöyremmin, mitä enemmän hänessä heräsi entistä päällikköään
kohtaan palvelemisen halu, pelko, kenties myös ihmettely, ehkäpä
kiintymyskin.
Kmicic tunsi hyvin Kiemliczit. Isä ja kaksi poikaa olivat olleet hänen
palveluksessaan siihen aikaan, kun hän omin päin kävi sotaa Chowańskia
vastaan Valko-Venäjällä. He olivat rohkeita sotureita ja yhtä julmia
kuin rohkeita. Niiden monenlaisten kulkurien joukossa, joista Kmicicin
osasto oli kokoonpantu ja jotka päivällä joivat ja tuhlasivat sen,
mitä yöllä olivat verisessä kahakassa viholliselta riistäneet,
herättivät Kiemliczit huomiota suurella ahneudellaan. Erikoinen halu
heillä oli anastaa hevosia, ja näitä he sitten möivät taloihin ja
kyliin. Isä tappeli yhtä uljaasti kuin hänen kaksoispoikansa, mutta
otti näiltä joka taistelun jälkeen parhaan osan saaliista valitellen
samalla kärsivänsä vääryyttä ja uhkaillen heitä isän kirouksella.
Pojat murisivat vastaan, mutta olivat luonnostaan hieman typeriä ja
alistuivat isän komentoon. Huolimatta alituisista riidoistaan he
pysyivät toistensa rinnalla taisteluissa eivätkä säästäneet itseään.
Toverit eivät pitäneet heistä, mutta kaikki heitä pelkäsivät sillä
taistelussa he olivat hirmuisia. Ainoastaan Kmicic herätti heissä
käsittämätöntä pelkoa.
Joukko-osaston keskuudessa kerrottiin heidän koonneen suuria aarteita,
mutta ei kukaan tiennyt varmasti, oliko siinä perää. Eräänä päivänä
Kmicic lähetti heidät viemään erästä määrää hevosia, ja sille tielleen
he katosivat. Kmicic arveli heidän saaneen surmansa, mutta sotamiehet
sanoivat heidän paenneen vieden hevoset mukanaan, sillä kiusaus oli
ollut liian suuri. Nyt, kun Andrzej tapasi heidät terveinä, kun vajassa
hirnui joukko hevosia ja kun ukon iloon ja nöyryyteen näkyi sekaantuvan
levottomuutta, ajatteli Andrzej, että sotamiehet sittenkin olivat
olleet oikeassa.
Astuttuaan majaan hän istuutui vuoteelle, katsoi ukkoa suoraan silmiin
ja kysyi ankarasti:
— Kiemlicz, missä minun hevoseni ovat?
— Ah Jeesus, armahin Jeesus! — vaikeroi ukko. — Zoltarenkon miehet
hyökkäsivät kimppuumme, ryöstivät, haavoittivat ja ajoivat takaa
kokonaista kuusitoista penikulmaa, niin että hädin tuskin pelastimme
henkemme. Oi pyhä Neitsyt! Emme enää voineet löytää teidän armoanne
emmekä joukko-osastoa. He ajoivat meidät tänne korpeen kurjuuteen ja
nälkään, tähän majaan, tänne suolle.. Jumalan kiitos, teidän armonne
on elossa ja terveenä, vaikka näkyy haavoittuneen... Kas, poikaseni
ovat menneet kantoja vierittämään ja kadonneet. Mitä ne veijarit
siellä puuhailevat?... Nälkää ja kurjuutta täällä on, ei muuta mitään.
Elätämme itseämme sienillä, mutta teidän armoanne varten löytyy jotakin
naukattavaa ja haukattavaa... Niin meiltä hevoset vietiin, ryöstettiin.
Nyt tulivat sisään ukon kaksi poikaa, Kosma ja Damian. He olivat
rotevia, kömpelötekoisia, suuripäisiä miehiä, joilla oli tuuhea ja
harjaskankea tukka. He pysähtyivät oven suuhun, ja Damian lausui:
— Kannot on vieritetty.
— Hyvä on, — sanoi ukko Kiemlicz, — menen tuomaan simaa.
Hän katsahti poikiin merkitsevästi ja sanoi painokkaasti:
— Ne hevoset meiltä ryöstivät Zoltarenkon miehet. Hän poistui majasta.
Kmicic katseli noita kahta nuorukaista, jotka olivat kuin kirveellä
kannosta veistettyjä, ja kysäisi äkkiä:
— Mitä te nykyisin teette?
— Otamme hevosia! — vastasivat kaksoset yht'aikaa.
— Keneltä?
— Keneltä sattuu.
— Mutta etupäässä?
— Zoltarenkon joukolta.
— Se on hyvä, viholliselta saa ottaa, mutta jos te otatte omilta, niin
olette rosvoja ettekä aatelismiehiä. Mitä te niillä hevosilla teette?
— Isä myy ne Preussiin.
— Oletteko sattuneet ottamaan ruotsalaisilta? Varmaankin täällä lähellä
on ruotsalaisia joukkoja. Oletteko olleet tekemisissä ruotsalaisten
kanssa?
— Olemme.
— Olette siis tavanneet yksinäisiä kulkijoita tahi pieniä ryhmiä. Mitä
teitte, kun he pitivät puoliaan?
— Pieksimme.
— Ahaa, pieksitte! Silloin on teillä saamista sekä ruotsalaisilta että
Zoltarenkon joukoilta, ettekä varmaankaan jäisi osaanne vaille, jos
joutuisitte heidän kynsiinsä.
Kosma ja Damian olivat vaiti.
— Huonoa on teidän elämänne, enemmän rosvojen kuin aatelismiesten
tapaista... Varmastikin on teidän omallatunnollanne joitakin kolttosia
entisiltä ajoilta.
— On kyllä! - vastasivat Kosma ja Damian.
— Niin arvelinkin. Missä isänne asui ennen?
— Borowiczekissa.
— Oliko se hänen kylänsä?
— Oli, yhdessä Kopystinskin kera.
— Minne tämä sitten joutui?
— Me tapoimme hänet.
— Ja teidän täytyi paeta lain kouraa. Huonosti ovat asianne,
Kiemliczit, ja hirsipuussa te päätätte päivänne.
Ovi narahti, ja majaan astui ukko tuoden ison pullon simaa ja kaksi
lasia. Hän vilkaisi levottomasti poikiin ja Kmiciciin ja sanoi:
— Menkää peittämään kuoppa!
Kaksoset poistuivat heti. Isä kaatoi simaa toiseen lasiin ja jätti
toisen tyhjäksi odottaen, salliiko Kmicic hänen juoda kanssaan.
Mutta Kmicic ei voinut juoda itsekään ja kykeni vain vaivoin
puhumaankin, sillä haava vaivasi häntä. Ukko huomasi sen ja sanoi:
— Sallikaa, teidän armonne, minun tarkastaa haavaa, sillä ymmärränpä
semmoista yhtä hyvin kuin haavurit.
Kmicic suostui siihen. Kiemlicz avasi siteen ja alkoi katsella tarkasti.
— Nahka on hierautunut. Ei se mitään tee. Joku on ampunut hirveän
läheltä teidän armoanne. Täytyy pitää nyt sen päällä leipää ja
hämähäkin verkkoa. Hirveän läheltä on ammuttu. Jumalan kiitos, ettei se
surmannut teidän armoanne.
— Ei ollut se siis vielä minun kohtaloni. Pehmitäpä hiukan leipää,
Kiemlicz, ja pane se heti haavalle. Meillä olisi puhuttavaa, mutta
leukaluitani kivistelee.
Ukko katsahti epäluuloisesti everstiin peläten, että tällä ehkä
vielä oli aikomus puhua hevosista, jotka oli ryöstetty. Hän kostutti
kuitenkin leipäpalan, pani sen ympärille hämähäkin verkkoa, jota
majassa oli helposti saatavissa, ja asetteli sen Kmicicin kasvoille.
— Nyt minun on hyvä, — sanoi Andrzej. — Käy istumaan, Kiemlicz.
Sensijaan että olisi kysellyt tahi puhellut Kmicic piteli käsillään
päätään ja vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän nousi ja alkoi kävellä
huoneessa, pysähtyi toisinaan Kiemliczin eteen ja katseli häntä
hajamielisesti, näytti jotakin pohtivan ja kamppailevan ajatustensa
kanssa. Näin kului puoli tuntia. Ukko kääntelehti yhä levottomammin
istuimellaan.
Äkkiä Kmicic pysähtyi hänen eteensä.
— Kiemlicz, — sanoi hän, — missä täällä lähimpänä on niitä joukkoja,
jotka kapinoivat Vilnon vojevodaa vastaan?
Ukko vilkutti epäluuloisesti silmää.
— Aikooko teidän armonne heidän luokseen?
— En pyydä sinua kyselemään, vaan vastaamaan.
— Sanotaan yhden joukon olevan Szczuczynissa.
— Kuka sanoi?
— Juuri sen joukon miehet.
— Kuka on johtajana?
— Herra Wolodyjowski.
— Hyvä on! Kutsu tänne Soroka!
Ukko poistui ja palasi hetken kuluttua vääpelin kanssa.
— Löytyivätkö kirjeet? — kysyi Kmicic.
— Ei, herra eversti, — vastasi Soroka. Kmicic näpäytti sormiaan.
— Ah, se on suuri onnettomuus. Saat mennä, Soroka. Noitten kirjeitten
kadottamisesta sietäisi teidät hirttää. Saat mennä. Kiemlicz, onko
sinulla jotakin, mihin voisi kirjoittaa?
— Ehkäpä löytyy, — vastasi ukko.
— Vaikkapa pari arkkia paperia ja kynä. Ukko puikahti ruokasäiliöön,
joka nähtävästi oli kaikenlaatuisten tavarain säilytyspaikkana, ja
viipyi siellä kauan. Kmicic sillä välin käveli huoneessa ja puhui
itsekseen.
— Olivatpa kirjeet tallella tahi ei, — ajatteli hän, — niin hetmani ei
tiedä niiden katoamisesta ja pelkää, että minä ne saatan julkisuuteen.
Hän on vallassani... Viekkaus viekkautta vastaan! Uhkaan lähettää ne
Vitebskin vojevodalle. Niin juuri! Ehkäpä Jumala suo hänen pelästyä.
Hänen ajattelunsa keskeytti ukko Kiemlicz, joka astui sisälle ja sanoi:
— On kolme arkkia paperia, mutta ei ole kynää eikä mustetta.
— Eikö ole kyniä? Vähänkö täällä on lintuja metsässä? Voi ampua
pyssyllä.
— Vajan oven päälle on naulittu haukka.
— Tuo siipi siitä, pian!
Kiemlicz riensi, sillä Kmicicin ääni ilmaisi kärsimättömyyttä ja
jonkinmoista kiihtymystä. Hetken kuluttua hän palasi haukan siipi
kädessä. Kmicic sieppasi sen, nykäisi irti sulan ja alkoi teroittaa
sitä tikarillaan.
— Mene! — sanoi hän. — On helpompi lyödä mieheltä pää poikki kuin
teroittaa kynä. Mutta nyt tarvitaan mustetta.
Hän kääri ylös hihaa, pisti haavan käteensä ja kostutti kynän veressä.
— Mene tiehesi, Kiemlicz, — sanoi hän, — ja anna minun olla yksin.
Ukko poistui huoneesta ja Andrzej ryhtyi heti kirjoittamaan:
»Eroan teidän ylhäisyytenne palveluksesta, sillä pettureita ja
luopioita en tahdo enää palvella. Että olen vannonut ristiinnaulitun
kuvan kautta pysyväni teidän ylhäisyydellenne uskollisena, sen minulle
Jumala anteeksi antakoon, — vaikka menettäisin sieluni autuuden, niin
mieluummin palan ikuisessa tulessa erehdykseni takia kuin avoimesti
ja tietoisesti petän isänmaani ja hallitsijani. Teidän ylhäisyytenne
on käyttänyt minua sokeana välikappaleena, miekkana vuodattamaan
veljien verta. Haastan teidän ylhäisyytenne Jumalan tuomioistuimen
eteen. Hän tuomitkoon, kenen puolella oli petos, kenen puolella
puhtaat tarkoitusperät. Jos me joskus kohtaamme toisemme, niin
silloin, vaikka Te olettekin mahtava ja voitte purra kuoliaaksi ei
vain yksityisen ihmisen, vaan koko valtakunnan, kun taas minulla on
vain miekka kädessä, minä muistan, mitä olen kokenut, ja ahdistan
teidän ylhäisyyttänne, mikäli minun murheeni ja kärsimäni loukkaus
minulle voimia lisäävät. Tehän tiedätte, että olen niitä, jotka voivat
myös ilman hovirykmenttejä, linnoja ja tykkejä tuottaa vahinkoa.
Niin kauan kuin voin, kostan teille, ettekä te voi hetkeäkään olla
turvassa. Se on yhtä varmaa kuin että kirjoitan tätä omalla verelläni.
Minulla on hallussani teidän ylhäisyytenne kirjeet, jotka voivat
teidät saattaa huonoon valoon ei vain Puolan kuninkaan, vaan myös
ruotsalaisten silmissä, sillä ne todistavat selvästi maankavalluksen
kuin myös sen, että olette valmis luopumaan ruotsalaisista heti, kun
heille käy huonosti. Vaikka olisitte kahta vertaa mahtavampi, niin
tuhonne on minun vallassani, sillä allekirjoituksiin ja sinetteihin
täytyy jokaisen uskoa. Ilmoitan teidän ylhäisyydellenne seuraavaa:
jos hiuskarvaakaan vahingoitetaan minulle rakkaitten, Kiejdanyyn
jääneitten henkilöiden päästä, niin lähetän nuo kirjeet ja asiakirjat
herra Sapiehalle ja painatan niistä jäljennökset levittääkseni niitä
ympäri maan. Teidän ylhäisyytenne saa valita: joko sodan päätyttyä,
kun rauha on palautettu valtakuntaan, annatte minulle Billewiczit ja
minä annan teidän ylhäisyydellenne kirjeet, tahi, jos saan kuulla
huonon sanoman, heti Sapieha näyttää nuo kirjeet Pontukselle. Teidän
ylhäisyytenne haluaa kruunua, mutta minä en tiedä, onko teillä mihin
sen panisitte, kun päänne putoaa joko puolalaisen tahi ruotsalaisen
kirveen iskusta. Sulkisin teidän ylhäisyytenne Jumalan huomaan, jollei
olisi niin, että itse pidätte pirun apua tärkeämpänä kuin Jumalan. —
Kmicic.»
»P.S. Liittoutuneita ei teidän ylhäisyytenne onnistu myrkyttämään,
sillä on niitä, jotka siirtyessään perkeleen palveluksesta Jumalan
palvelijoiksi varoittavat heitä juomasta olutta Orelissa ja
Zabludowossa.»
Kmicic nousi ja alkoi astella huoneessa. Hänen kasvonsa hehkuivat,
sillä hänen oma kirjeensä poltti häntä kuin tuli. Tuo kirje oli kuin
sodanjulistus Radziwilleille, mutta Kmicic tunsi itsensä harvinaisen
voimakkaaksi ja oli valmis vaikkapa sillä hetkellä katsomaan silmästä
silmään mahtavaa sukua, joka sai koko maan vapisemaan. Hän, tavallinen
aatelismies, tavallinen ritari, hän, lain vainoama kulkuri, hän,
joka ei mistään voinut odottaa apua, näki nyt kuin profeetan katsein
ruhtinas Januksen ja Boguslawin turman ja oman voittonsa. Kuinka hän
käy sotaa, mistä löytää puoluelaisia, millä tavoin voittaa — sitä hän
ei tietänyt eikä edes ajatellut. Hän vain uskoi lujasti, että tekee
velvollisuutensa, että oikeus ja siis Jumalakin on hänen puolellaan.
Hänen mielensä kävi keveämmäksi, aivan kuin uusia maita avautui hänen
eteensä. Oli vain noustava ratsun selkään ja lähdettävä liikkeelle
saavuttaakseen kunniaa, mainetta ja Oleńkan.
— Ei hiuskarvaakaan putoa hänen päästään, — toisteli hän itsekseen
jonkinmoisen kuumeisen riemun vallassa, — kirjeet suojelevat häntä.
Hetmani vaalii häntä kuin silmäteräänsä... niinkuin minä itse! Siitä
olen pitänyt huolen! Olen vain mitätön mato, mutta pistoani pelätään.
Äkkiä hänen mieleensä nousi ajatus:
— Jospa kirjoittaisin Oleńkallekin? Lähetti, joka vie kirjeen
hetmanille, voi pistää hänellekin salaa kirjelipun. Miksi en
ilmoittaisi hänelle katkaisseeni välini Radziwillien kanssa ja meneväni
etsimään muualta palvelusta?
Hän pisti taas käteensä, kostutti kynän veressä ja alkoi kirjoittaa:
»Oleńka, en ole enää Radziwillien mies, sillä olen vihdoin
huomannut...» Mutta samassa hän keskeytti, mietti hetkisen ja sanoi
itsekseen:
— Puhukoot nyt tekoni eivätkä sanani. En kirjoita.
Hän repi arkin. Sen sijaan hän kirjoitti kolmannelle arkille lyhyen,
näin kuuluvan kirjeen Wolodyjowskille:
»Herra eversti! Allekirjoittanut, ystävä, varoittaa teitä ja muita
johtajianne olemaan valppaina. Hetmani on kirjoittanut ruhtinas
Boguslawille ja herra Harasimowiczille, että nämä myrkyttäisivät
teidät tahi surmauttaisivat yöpyessänne. Harasimowicz on poissa,
sillä hän on mennyt ruhtinas Boguslawin kanssa Preussiin, mutta
tuollaisia määräyksiä on voitu antaa muillekin taloudenhoitajille.
Älkää siis ottako heiltä mitään vastaan älkääkä öisin nukkuko ilman
vartioita. Tiedän myös varmasti, että hetmani hyökkää pian kimppuunne.
Hän odottaa vain puolentoista tuhannen miehen suuruista apujoukkoa
kenraali de la Gardielta. Pitäkää varanne, ettei hän teitä yllätä ja
lyö yksitellen. Parasta olisi pyytää Vitebskin vojevodaa saapumaan
pikimmiten ja ryhtymään itse johtamaan kaikkia. Tämä on hyvää
tarkoittavan neuvo, uskokaa häntä! Mutta siihen saakka pysytelkää
yhdessä, älkööt joukkoryhmät leiriytykö kauas toisistaan. Hetmanilla
on vähän ratsuväkeä, vain pieni joukko rakuunoita ja Kmicicin miehet,
epäluotettavia nekin. Kmicic itse on poissa, hetmani on keksinyt
hänelle jonkin muun tehtävän, koska luultavasti ei luota häneen. Hän
ei ole sellainen petturi kuin kerrotaan, ainoastaan harhaan johdettu
mies. Jumalan haltuun. — Babinicz.»
Andrzej ei tahtonut panna kirjeen alle omaa nimeään, koska arveli sen
herättävän epäluottamusta. Babinicz oli Orszan läheisyydessä oleva
kylä, joka vanhoista ajoista asti oli Kmicicien omaisuutta.
Nyt, kun Oleńka kaiken todennäköisyyden mukaan oli turvattu ruhtinaan
kostolta ja liittoutuneet äkilliseltä rynnäköltä, kysyi Andrzej
itseltään, mitä hän nyt tekisi.
Hän oli katkaissut välinsä petturien kanssa, polttanut laivansa, tahtoi
nyt palvella isänmaata, uhrata sille voimansa, terveytensä, elämänsä, —
mutta miten se oli tehtävä? Miten oli alettava, mihin ryhdyttävä?
Ja taas hänen mieleensä nousi:
— Mennä liittoutuneitten luo.
Mutta jos ne eivät ota vastaan, jos pitävät petturina ja surmaavat
tahi, mikä on vielä pahempi, häpeällisesti karkoittavat luotaan?
— Surmatkoot mieluummin! — huudahti Andrzej tulistuen häpeänsä
tunnosta. — Näkyy olevan helpompaa pelastaa Oleńka ja liittoutuneet
kuin oma kunniansa.
Siitäpä vaikeudet alkoivatkin. Miehen mieli alkoi uudelleen kuohua.
— Enkö voi menetellä samoin kuin Chowańskia kohtaan? — sanoi hän
itsekseen. — Kokoan joukon ja ahdistelen ruotsalaisia. Ei se homma ole
minulle uutta! Ei kukaan ole heitä vastustanut, mutta minä vastustan...
Tulee hetki, jolloin koko valtakunta kysyy, kuten kysyi Liettua, kuka
on se rohkea mies, joka yksin uskaltaa mennä leijonan kitaan. Silloin
otan lakin päästäni ja sanon: »Katsokaa, se olen minä, Kmicic!»
Ja niin suuri halu veritöihin valtasi hänet, että hän tahtoi lähteä
ulos majasta, käskeä miehiään ja Kiemliczejä nousemaan hevosten selkään
ja rientää matkaan.
Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, hän tunsi ikäänkuin jokin olisi
töytäissyt häntä rintaan ja työntänyt takaisin. Hän jäi seisomaan
keskelle tupaa ja katseli mietteissään ympärilleen.
— Kuinka siis? Eikö erehdystäni voi pyyhkiä pois?
— Missä on katumus? — kysyi hänen omatuntonsa. — Tässä tarvitaan
jotakin muuta!
— Mitä? — kysyi Kmicic.
— Millä muulla voisit sovittaa rikkomuksesi kuin jollakin urotyöllä,
joka on raskas ja suuri, mutta vilpitön ja puhdas kuin kyynel?...
Onko mikään urotyö koota joukko seikkailijoita ja kulkea niiden
kanssa kuin tuuli pitkin ketoja ja metsiä? Eikö tämä houkuttele sinua
niinkuin lihapala koiraa? Se on huvia, vaan ei työtä, rosvousta,
vaan ei isänmaan puolustusta! Näin toimit Chowańskia vastaan, ja
mitä voitit sillä? Metsissä riehuvat rosvot ovat myös valmiita
hyökkäämään ruotsalaisten kimppuun, mutta mistä sinä otat muita
miehiä? Ruotsalaisille voit tuottaa haittaa, mutta samalla vahingoitat
kansalaisiasi. Se on silmänlumetta, jolla aiot korvata työn ja
katumuksen!
Näin puhui Kmicicille omatunto, ja Kmicic huomasi sen olevan oikeassa.
Hän vihastui omaantuntoonsa, joka puhui niin katkeraa totuutta.
— Mitä minä teen? — sanoi hän. — Kuka minua neuvoo, kuka minut pelastaa?
Polvet tuntuivat itsestään notkistuvan, hän polvistui vuoteen eteen ja
alkoi rukoilla ääneen sydämensä pohjasta:
— Rakas Herra Jeesus Kristus, sinä, joka ristillä armahdit ryöväriä,
armahda nyt minuakin. Tahdon pestä itseni puhtaaksi synneistäni,
aloittaa uutta elämää ja palvella uskollisesti isänmaatani, mutta
en tiedä miten, sillä olen tyhmä. Herra, olen palvellut pettureita,
en pahuudesta, vaan ymmärtämättömyydessäni. Valaise minua, innoita,
lohduta minua epätoivossani ja pelasta laupeutesi tähden, sillä minä
hukun...
Tässä Andrzejn ääni alkoi väristä, hän löi leveään rintaansa niin että
kumahteli ja hoki edelleen:
— Ole armollinen minulle syntiselle! Ole armollinen minulle syntiselle!
Pannen kätensä ristiin ja kohottaen ne ylös hän jatkoi:
— Oi Pyhä Neitsyt, puolla minua Poikasi edessä, älä jätä minua
murheessani ja epätoivossani, jotta voisin palvella sinua ja sinä
olisit kuolemani hetkellä onnettoman sieluni suojelija!
Kmicicin rukoillessa alkoivat kyynelkarpalot putoilla hänen silmistään,
ja viimein hän painoi päänsä vuoteeseen ja jäi äänettömänä siihen
asentoon aivan kuin odottamaan palavan rukouksensa seurauksia.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus; vain majan vieressä seisovien honkain
humina kuului sisälle. Mutta sitten kuului raskaita askelia ikkunan
alta, ja kaksi ääntä alkoi puhella:
— Mitä arvelette, herra vääpeli, mihin me nyt lähdemme?
— Mistäpä minä tiedän, — vastasi Soroka — lähdemme, ja sillä hyvä!
Ehkäpä menemme kuninkaan luo, joka nyt huokailee ruotsalaisten vallan
alla.
— Onko totta, että kaikki ovat hänet jättäneet?
— Vain Jumala ei ole häntä jättänyt.
Kmicic nousi nopeasti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet. Hän
meni suoraan ovelle, avasi sen ja huusi sotamiehille:
— Hevoset valmiiksi, on aika lähteä!